Bertha von Suttner: Aseet pois! 1982/1889 (rauhannobelistit 1905)

Osallistumiseni Tuijata-blogin emännöimään kirjablogien naistenviikkoon on hyvä aloittaa ensimmäisellä naispuolisella rauhannobelistilla. Olen joihinkin nykyisten rauhannobelistien elämäkertoihin aiemmin tutustuttuani päättänyt alkaa systemaattisesti käydä läpi rauhannobelisteihin liittyviä kirjoja palkinnon myöntämisestä alkaen. Idea on siis vähän sama kuin Tarukirja-blogin hienossa kirjallisuusnobelistien sarjassa, vaikka tutustuinkin tähän sarjaan vasta oman suunnitelmani jälkeen enkä ainakaan vielä ole päässyt nobelisti kuukaudessa -vauhtiin. Myös Jokken kirjanurkassa on luettu vaikuttava määrä kirjallisuusnobelisteja.

Kaikki rauhannobelistit eivät kiinnosta minua yhtä paljon, kaikista ei löydy kirjoja, ja palkituissa on mukana myös järjestöjä, joten joitakin vuosia jää välistä. Projekti on hyvä keino tutustua palkittujen lisäksi historiaan (aiemmissa palkituissa) ja tuntemattomampiin maihin (myöhemmissä palkituissa), ja suosittelen muillekin esimerkiksi tällä vuosituhannella palkittujen naisnobelistien (kenialaisen Wangari Maathain, pakistanilaisen Malala Yousafzain ja liberialaisen Leymah Gboween suomeksi, iranilaisen Shirin Ebadin englanniksi) kiinnostavia elämäkertoja.

Huhtikuussa kirjoitin vuoden 1901 ensimmäisen palkinnon toisesta saajasta, Punaisen Ristin perustajasta Henri Dunantista. Saman vuoden toisesta palkitusta, Parlamenttienvälisen liiton perustajasta, ranskalaisesta Frédéric Passysta ei löytynyt mitään kovin järkevää (kaksi ranskankielistä kirjaa 1800-luvun puolivälistä ja yksi ruotsinkielinen käännös vuodelta 1899) eikä mitään seuraavista palkituista, joten hyppäsin vuoteen 1905 ja itävaltaunkarilaiseen (eli Itävalta-Unkarin kansalaiseen) Bertha von Suttneriin (1843-1914), radikaaliin pasifistiin. Nimi oli minulle ennestään tuttu, koska hänet on ikuistettu Itävallan kahden euron kolikkoon ja postimerkkiin, ja muistelen lukeneeni juuri hänen ehdottaneen Alfred Nobelille rauhanpalkinnon lisäämistä Nobelin palkintoihin; Wikipediankin mukaan hän todennäköisesti vaikutti asiaan suuresti. Von Suttner toimi Nobelin sihteerinä Pariisissa viikon ajan vuonna 1876, ja kirjeenvaihdossa he olivat Nobelin kuolemaan asti vuonna 1896.

Aseet pois! on pasifistinen romaani, josta von Suttner halusi tehdä mahdollisimman kiinnostavan ja tunteisiin vetoavan saadakseen sille paljon lukijoita. Hän onnistuikin tässä, koska teos käännettiin pian useille kielille (suomeksi vuonna 1895), ja se vaikutti Irmeli Niemen esipuheen mukaan Saksassa ja Itävallassa rauhanliikkeen leviämiseen. Esipuheesta saa sellaisen vaikutelman, että kirja olisi hyvin sentimentaalinen ja epä-älyllinen, mutta kirjassa on yllättävänkin paljon myös pohdintaa, ja voisi ajatella, että von Suttner esitti monia kirjan ajatuksia esitelmissään ja lehtikirjoituksissaan. Hän perusti Itävaltaan pasifistiorganisaation vuonna 1891 ja toimitti kansainvälistä pasifistista julkaisua vuosina 1892-1899.

Bertha von Suttnerin elämä muistuttaa joiltakin osin romaanin minäkertojan ja sankarittaren, kreivitär Martha Althausin elämää. Molemmat olivat korkea-arvoisen upseerin tyttäriä ja syntyneet suunnilleen samaan aikaan. Molemmat olivat itävaltalaisia (von Suttnerinkin voi varmaan lukea itävaltalaiseksi, vaikka hän oli syntynyt Prahassa), ja molemmat tekivät aktiivista rauhantyötä miehensä kanssa. Marthan elämä poikkeaa kuitenkin monessa kohdassa von Suttnerin elämästä, joten omaelämäkerta kirja ei ole.

Romaania voi pitää Martha Althausin (ja Bertha von Suttnerin?) kehityskertomuksena sotilaita ja sodankäyntiä ihailevasta aatelistytöstä vakaumukselliseksi ja intohimoiseksi rauhanpuolustajaksi. Martha kasvaa maassa ja kulttuurissa, jossa sotaa ihannoidaan ehdoitta, kirjojen parissa, joissa sotilaat esitetään sankareina ja sotasankaruus kunniakkaimpana asiana, johon mies voi pyrkiä, ja sotilasperheessä, jonka isä kertoo jatkuvasti sankaritarinoita niistä sodista, joihin on nuorempana osallistunut, ja puolustaa ehdoitta sotia isänmaan kunnian ja hyvinvoinnin nimessä.

Kirjan taustana ovat Itävallan ja muiden maiden käymät sodat 1850-luvun lopusta 1870-luvun alkuun. Martha menee nuorena naimisiin rakastamansa husaarin Arnon kanssa, joka joutuu pian naimisiinmenon ja heidän lapsensa Rudolfin syntymän jälkeen lähtemään sotaan Ranskaa ja Sardiniaa vastaan ja kuolee (tämä ei ole spoileri, koska tämä tapahtuu jo kirjan alussa). Tämä saa Marthan epäilemään sodan mielekkyyttä ja tutkimaan historiaa ja yhteiskuntateorioita (häneen suuresti vaikuttanut englantilainen H.T. Buckle oli todellinen henkilö), mutta hän ei saa vastakaikua mistään, kunnes tapaa Fredrik Tillingin, joka vihaa sotaa huolimatta siitä, että on itsekin upseeri. Toisin kuin muut, hän ei ole valmis siloittelemaan sodan väkivaltaa korulauseilla. Martha tuntee löytäneensä hänessä sielunkumppanin, ja he menevät naimisiin ja ovat hyvin onnellisia, koska heidän avioliittonsa on kahden samoin ajattelevan, toisiaan rakastavan, mielipiteensä oman ajattelun kautta saavuttaneen ihmisen kumppanuutta. Itävalta ryhtyy kuitenkin taas sotaan Preussin puolella Tanskaa vastaan kiistassa Schlesvig-Holsteinin herruudesta, ja Fredrik joutuu lähtemään mukaan. Tämän sodan jälkeen seuraa sota entistä liittolaista Preussia vastaan. Kun Martha on 1870-luvun alussa Pariisissa, hän joutuu keskelle Preussin ja Ranskan välistä sotaa ja Pariisin piiritykseen - neljä sotaa alle 15 vuodessa!

Kirja kuvaa hyvin sitä, miten vaikeaa yksittäisen ihmisen oli nousta yleistä kansallista sotahurmosta vastaan - jos sota on "reipasta, iloista leikkiä", nuoret miehet unelmoivat sotilaan urasta ja nuoret naiset avioliitosta sotilaan kanssa ja sodan syttymisestä iloitaan yleisesti, sotaa vastaan puhuva on ilonpilaaja. Vaikka Marthalla on läheinen ja rakastava suhde isäänsä ja perheeseensä, hänen mielipiteensä sodasta on täysin vastakkainen hänen isänsä käsityksen kanssa. Asiaa ei auta se, että hän on nainen (vaikka tämä ei juuri näytäkään aiheuttavan Marthalle kirjassa ongelmia), mutta hänen isänsä paheksuu voimakkaasti myös Fredrikiä, joka uskaltaa sotilaana kritisoida sotaa.

Kirja tuo hyvin esiin sen, miten järjettömiä sodat ovat ja miten heikkoja ja epäloogisia niiden perusteeksi esitetyt argumentit ovat. Itävallan käymissä sodissa ei todellakaan tunnu olevan mitään järkeä, eikä myöskään Ranskan ja Preussin välisen sodan syissä. Nykyään nimenomaan Marthan esittämät sodanvastaiset ajatukset ja argumentit ovat järkeviä, ja ehkä tämä kirja edisti osaltaan kansainvälisiä liittoja ja myöhemmin Euroopan unionia (joka sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2012, ja vaikka sen palkitsemista on kritisoitu, 1800-luvun näkökannalta katsottuna palkinto oli ansaittu). Kirjassa toivotaan myös kansainvälisen tuomioistuimen perustamista.

- Mutta - huudahdin minä pannen käteni ristiin, - minkätähden, Herran nimessä, eivät kaikki sivistyneet valtakunnat Euroopassa tee liittoa? Sehän olisi varmaan kaikista yksinkertaisinta! -
          Herrat kohottivat olkapäitään, hymyilivät ylenkatseellisesti, eivätkä vastanneet minulle. Minä olin varmaankin jälleen tehnyt itseni syylliseksi johonkuhun niistä tyhmyyksistä, joita "naiset" tavallisesti lausuvat, kun he rohkenevat astua korkeamman valtiotiedon, heidän suvulleen luoksepääsemättömälle alalle. (132)

Henri Dunantin elämäkerrassa naiset muuten pitivät eräässä tilaisuudessa Dunantin alkuvaiheen ajatuksia Punaisesta Rististä järkevinä, kun seurueen miehet nauroivat niille.

Marthalla on varakkaana aatelisena ja rakastavan perheen jäsenenä itsellään turvattu asema, joten kirja ei ole henkilökohtaista kurjuuskuvausta (vaikka Martha saakin runsaan osansa sodan tragedioista). Siinä tuodaan kuitenkin esille kaikki se onnettomuus ja tuho, minkä sota saa aikaan: haavoittuneet, kuolleet, lesket, orvot, poikansa menettäneet äidit, poltetut kylät ja tuhotut viljavainiot, nälkä, kylmä, kodeistaan pakenemaan joutuneet ihmiset, hevoset, jotka on viety sotaan kuolemaan ja ruhjoutumaan ymmärtämättä miksi... Rauhansopimuksen jälkeenkin sota saattaa tuoda mukanaan koleran, joka tappaa sumeilematta niin lapsia kuin aikuisiakin ja saattaa tuhota kokonaisen perheen muutamassa päivässä (eräs kirjan henkilöistä kuoli koleraan kymmenessä tunnissa, monet muut päivässä).

Marthan isän mukaan sensuurin olisi pitänyt estää sotaa kielteisesti kuvaavan tositarinan julkaiseminen sanomalehdessä, jotta ihmiset eivät saisi sodasta kielteistä kuvaa. Kirjassa taas Martha matkustaa sotatoimialueelle taistelujen jälkeen etsimään Fredrikiä ja näkee mätäneviä ruumisröykkiöitä ja hirvittävästi silpoutuneita haavoittuneita, jotka rukoilevat vettä, mutta joita kukaan ei ehdi auttaa. Kirja poistaa tämän matkan kuvauksen ja Fredrikin sotaa kuvaavien kirjeiden kautta sodankäynnistä kaiken romanttisuuden ja ihannoinnin ja vie sen veriseen, mätänevään, haavojen täyttämään, julmaan todellisuuteen, poisammuttuihin alaleukoihin ja ulos pursuaviin sisälmyksiin.

Kirja on vahvan sodanvastaisuutensa lisäksi kiinnostava myös Marthan persoonan takia. Hän on monella tavalla "naisellinen" (esimerkiksi kulkiessaan taistelukentillä urhean sairaanhoitajan rouva Simonin kanssa hänestä ei järkytyksensä takia ole mitään hyötyä ja suuret järkytykset saavat hänet usein sairastumaan). Hän on myös ennakkoluuloton, tiedonhaluinen, tunteva ja rakastava ihminen, jolla on rohkeutta, itsenäisyyttä ja aloitekykyä nousta vastustamaan yhteiskunnassa yleisesti hyväksyttyä käsitystä lukemalla kirjoja, hankkimalla tietoa ja ajattelemalla omilla aivoillaan tunteisiinsa ja kokemuksiinsa perustuen. Hän on oikein virkistävä naiskuva 1800-luvun kirjallisuudessa (sen verran kuin olen sitä lukenut, eli en valtavan paljon): hän ei todellakaan ole kiinnostunut miehistä, vaatteista, koruista, tansseista, sisällöttömästä seurustelusta ja juhlinnasta (vertaa Gustave Flaubertin rouva Bovaryyn) eikä hän ole tyhjäpäinen vaan opiskelee uutta ja haluaa perustaa ajattelunsa faktoille ja hankkia laajasti tietoa eri asioista, ja hän haluaa miehensä kanssa toimia parantaakseen asioita.

Minun ympäristössäni oli useamman kuin yhden kerran tehty viittauksia siihen suuntaan, että minun pitäisi mennä naimisiin, mutta kaikissa niissä nuorissa herroissa, jotka ympäröivät minua ja sisariani, ei ollut yhtäkään, joka olisi tehnyt mitään syvällisempää vaikutusta minuun. Tunsin, että niiden ja minun välillä oli aita, jonka opiskeluni ja miete-elämäni niinä neljänä yksinäisenä [leskeys]vuotena oli muodostanut. Kaikilla noilla loistavilla nuorilla herroilla, joiden suurin harrastus oli urheilu, peli, tanssi, kurtiisi ja kunnianhimo, ei ollut vähintäkään käsitystä niistä asioista, joihin minun ajatukseni olivat kiintyneet ja joista minun henkeni oli saanut niin runsasta ravintoa. Tunsin, että jos sydämeni vielä kerran tuntisi rakkautta, tulisi rakkauteni esineen täydellisesti vastata minun vaatimuksiani. (46)

Mitenköhän paljon käsitystä 1800-luvun naisista on vääristänyt se, että useat tunnetuimmat 1800-luvun kirjat ovat miesten kirjoittamia? Miksei 1800-luvun kirjallisuudessa yleensä kuvata sellaisia aikanaan hyvin näkyviä naishahmoja kuten suffragetteja, orjuutta vastustaneita abolitionisteja tai vaikkapa Florence Nightingalen kaltaisia (tässä kirjassa sellainen oli rouva Simon) rohkeita, sisukkaita ja peräänantamattomia naisia, jotka auttoivat haavoittuneita kurjissa oloissa, vaan enimmäkseen vain naisia, joiden elämä määrittyy pelkästään suhteessa miehiin? Tai miksei kuvata lehtien päätoimittajia, journalisteja, liikenaisia, valokuvaajia, työläisiä, lääkäreitä, kirjailijoita, protestanttisia pappeja, latojia (kaikkia näitä oli 1800-luvulla) tai yleensä jossakin ammatissa toimivia naisia? Tämä pätee kyllä varmaan myös Brontën sisarusten kirjoihin, vaikka niissä onkin vahvoja naishahmoja. Kotiopettajattaren romaanissakaan Jane Eyren ammatti ei ollut kirjassa pääasia, vaan hänen suhteensa Rochesteriin, enkä toki toivo tätä hienoa klassikkoa toisenlaiseksi, mutta 1800-luvun kirjojen naisten toiminnan kuva on kovin kapea myös lukemissani naisten kirjoittamissa kirjoissa.

Näin nykynäkökulmasta 1800-luvun loppupuolen Itävalta-Unkarissa olisi varmasti löytynyt kritisoitavaa myös aatelisten asemasta yhteiskunnassa suhteessa muuhun kansaan ja siitä, että oli ylipäätään olemassa valtio nimeltä Itävalta-Unkari, johon kuului myös osia Tsekistä ja Puolasta. Näistä ei kirjassa puhuta mitään (voi olla, että von Suttner ei edes kyseenalaistanut näitä), mutta ei nipoteta. Samassa kirjassa ei voi puhua kaikista epäkohdista. Sodanvastaisena kirjana tämä on hyvä ja vaikuttava, ja on varmasti vaikuttanut paljon siihen, että on tajuttu, että sota on aina hirvittävää, tuhoisaa ja julmaa, ja että pitää aina pyrkiä rauhaan. (Se, että nyt tuntuu itsestään selvältä sanoa näin, kertoo, miten paljon on edetty kirjan kuvaamasta aikaisemmasta asenteesta sotaan.) Von Suttner on rauhanpalkintonsa ansainnut.

Kirjassa ei loppujen lopuksi tapahdu kovinkaan paljon, enkä voi sanoa, että se olisi imaissut minut ehdoitta mukaansa, mutta se oli kuitenkin helposti luettava, kiinnostava ja ajatuksia herättävä, ja henkilöt olivat sympaattisia. Kirjoitustyyli oli omalla tavallaan viehättävää, eikä kirja suurimmalta osaltaan ollut mitenkään rankkaa luettavaa. Jos on kiinnostunut 1800-luvun kirjallisuudesta ja elämästä, kirja kannattaa lukea juuri sen omintakeisen naiskuvan takia. Samoin teos kuuluu pasifismista ja sen historiasta kiinnostuneiden lukulistalle. Alli Nissisen käännös ilmeisesti vuodelta 1912 (tai ruotsista käännetty lyhennetty laitos vuodelta 1895?) sisältää useita vanhahtavia piirteitä, mikä ei kuitenkaan juuri haittaa lukemista, kun siihen tottuu.

Välistä pois jääneet rauhannobelistit:

1901 (yhdessä Henri Dunantin kanssa)
Frédéric Passy, Ranska, Parlamenttienvälisen liiton perustaja (Parlamenttienvälinen liitto eli IPU perustettu 1888, toimii edelleen; Suomen ryhmä perustettu 1920. Eduskunnan tiedote: Suomen IPU-ryhmä täyttää sata vuotta. Englanninkielinen raportti IPU:n toiminnasta 130-vuotisen toiminnan kunniaksi.)

1902 (kaksi palkittua)
Élie Ducommun, Sveitsi, asemastaan Kansainvälisen Rauhantoimiston ensimmäisenä kunniapääsihteerinä (Kansainvälinen Rauhantoimisto toimii edelleen, perustettu 1891, sai Nobelin rauhanpalkinnon 1910)
Charles Albert Gobat, Sveitsi, Parlamenttienvälisen liiton ensimmäinen pääsihteeri

1903
William Randal Cremer, Iso-Britannia, Parlamenttienvälisen liiton perustaja

1904
Kansainvälisen oikeuden instituutti, Belgia, tavoitteestaan valtioiden välisenä sovitteluelimenä (perustettu 1873, toimii edelleen, ei käsittele erityisiä konflikteja, mutta esittää muutoksia kansainväliseen lainsäädäntöön ja antaa ohjeellisia päätöksiä)


Vaikka näiden alkuvaiheen palkittujen nimet ovat nykyään tuntemattomia, heidän perustamansa järjestöt toimivat yhä. Ainakin minulle yllätyksenä kaikkiaan neljä Yhdysvaltain presidenttiä on saanut Nobelin rauhanpalkinnon (vuosina 1906, 1919, 2002 ja 2009), mihin liittyy seuraava rauhannobelisti.


Pieniä lisäyksiä 20.7.20. ja 22.7.20.

Bertha von Suttner: Aseet pois!, 1982 (Die Waffen nieder!, 1889). Esipuhe Irmeli Niemi. Kannen piirros Seppo Polameri. 253 sivua.