Länsimaissa asuvana ihmisenä saa helposti sellaisen käsityksen, että jos hyviä asioita (luonnonsuojelu, ihmisten toimeentulo, ihmisten jokapäiväinen elämä, ihmisoikeudet, naisten oikeudet...) halutaan edistää ei-länsimaisissa maissa, tarvitaan länsimaisia ihmisiä, jotka menevät paikan päälle auttamaan ja neuvomaan, miten asiat kannattaa ja pitää hoitaa. Monet länsimaiset järjestöt tekevät tietysti hyvää ja tärkeää työtä niin lännessä kuin muuallakin (olen itsekin muutaman jäsen), mutta koska meillä kerrotaan melkein vain länsimaisista toimijoista, unohtuu helposti, että myös muissa kuin länsimaissa on paljon fiksuja ja aktiivisia ihmisiä, jotka välittävät maastaan ja joista osa toimii tarmokkaasti asioiden parantamiseksi. Siksi oli hauskaa löytää kirpparilta tällainen kirja, jossa intialainen tiikerien tutkija ja koko elämänsä tiikerien kanssa toiminut luonnonsuojelija kertoo tiikereistä, niiden elämästä Intiassa ja niiden suojelusta.
Kailash Sankhala oli kirjan kirjoittamisen aikaan toiminut lähes koko ikänsä metsänvartijana ja tutkijana ja tutustunut tänä aikana tiikereihin biologiselta, ekologiselta ja etologiselta eli käyttäytymisen kannalta, ei vain aseen tähtäimessä olevana metsästyksen kohteena, kuten lähes kaikki ennen häntä. Tiikerinmetsästys oli ollut sekä maharadzojen, englantilaisten siirtomaaherrojen ja kuninkaallisten huvia niin kauan, että tiikerien määrä oli 1970-luvulla vähentynyt todella hälyttävästi. Jopa Sankhala itse oli käskettynä tappanut tiikerin opiskeluaikoinaan, koska tätä odotettiin metsänvartijaopiskelijoilta (!). Suurimpana syynä tiikerien määrän "katastrofaaliseen laskuun" oli kuitenkin se niin monesta yhteydestä tuttu tarina, että ihminen oli tuhonnut niiden elinalueita laidunmaiden ja viljelyalueiden lisäämiseksi.
Sankhalaa harmittaa selvästi, että Intian upea luonto on jäänyt Afrikan hienon luonnon varjoon sekä luontodokumenteissa että ihmisten mielissä, minkä ymmärtää kirjan luettuaan: Intia kuuluu kolmeen maapallon kuudesta eliömaantieteellisestä vyöhykkeestä: etiopialaiseen, palearktiseen ja orientaaliseen. Mikään muu maa tai edes maanosa ei kuulu useampaan kuin kahteen (89). Minulle oli yllätys esimerkiksi se, että tiikerien elinalueilla Pohjois-Intiassa on yöpakkasia. Luonnon monimuotoisuus joillakin Intian alueilla tuntuu ällistyttävältä, tässä eräs kuvateksti: Kazirangan korkeaa heinikkoa, intiansarvikuonon asuinaluetta, jossa 500 km²:n alalla elää 800 sarvikuonoa, 600 luonnonvaraista puhvelia, 500 norsua, 250 barasingaa, 800 villisikaa, 5000 sikahirveä ja 30 tiikeriä (81, barasinga on kaunis hirvieläin). Minulle oli uusi tieto myös se, että Intiassakin on flamingoja; Sankhala kertoo retkestään Rann of Kutchin "flamingokaupunkiin", jossa oli tuolloin puoli miljoonaa flamingoa.
Sankhalan mukaan tiikeriä - ja mitään villieläintä sen puoleen - ei voi tutkia irrallisena ilmiönä kuvan vääristymättä (9). Kirja kuvaakin tiikeriä hyvin monelta eri kannalta: sen käyttäytymistä, lisääntymistä, perhe-elämää (tiikeriäiti on oikein hyvä emo ja kärsivällinen opettaja), saalistustapoja, saaliseläimiä, elinympäristöjä, perusteltuja ja perustelemattomia väitteitä ihmissyönnistä ja syitä siihen, suhdetta muihin eläimiin, tiikerin roolia alueensa ekologiassa... Kirjasta saa hyvän kuvan Intian rikkaasta luonnosta yleensä tiikerialueilla, ei pelkästään tiikereistä, mutta tiikerien elämästä se antaa niin perusteellisen ja asiantuntevan kuvauksen, että jokaisen tiikereistä kiinnostuneen kannattaisi lukea tämä kirja. Tiikeri on luonnon pyramidin huippu ja hallitsee koko ekosysteemiä. Verottamalla riistaa se estää kasvillisuuden liikakäytön ja pelastaa maan tuholta. Se toimii vahtina suojellakseen metsiä, joista jotkut ovat pelastuneet vain siksi että puuvarkailta on puuttunut rohkeutta tunkeutua niihin yöllä metsänvartijan nukkuessa. (104)
Kävin 1990-luvulla erään itäeurooppalaisen maan eläintarhassa, joka oli valtavan masentava: eläinraukat oli suljettu pieniin, paljaisiin metallihäkkeihin. Sankhala toimi metsänvartijatyönsä lisäksi viisi vuotta Delhin eläintarhan johtajana, ja tänä aikana hän teki siitä hyvin eläinystävällisen: eläimet elivät mahdollisimman luonnonmukaisissa oloissa ja saivat itse päättää, haluavatko tulla nähdyiksi vai eivät - periaatteet tuntuvat hyvin nykyaikaisilta. Vaikka Sankhala pitikin Delhin eläintarhaa eläintarhojen mittapuulla hyvänä, hän suhtautuu kirjassa eläintarhoihin yleensä hyvin kriittisesti.
Kirjasta välittyy hyvin Sankhalan rakkaus koko Intian luontoon ja varsinkin tiikereihin. Sankhala oli olennaisena osana Intian "tiikeriprojektissa", jossa suojeltiin tiikerien elinalueita, estettiin salametsästystä ja muutettiin ihmisten asenteita positiivisemmiksi tiikereitä kohtaan. Kirjan lopusta oli mukava lukea siitä, että tiikeri on elintavoiltaan, lisääntymiseltään ja luonteeltaan sellainen eläin, että kunhan sille annetaan mahdollisuus ja suojellaan sen elinympäristöjä, tiikerien lukumäärä lisääntyy kyllä (ja samalla koko muukin luonto voi tietysti paremmin); tiikeriprojektista oli jo melko lyhyenä aikana saatu hyviä tuloksia. Toivottavasti Intiassa arvostetaan ja suojellaan nykyäänkin maan luontoa, vaikka ihmisiä on siellä nyt paljon enemmän kuin 1970-luvulla.
Kirja on oikein mielenkiintoisesti ja sujuvasti kirjoitettu (ainoa tylsä jakso oli valkoisista tiikereistä kertova luku, jossa käsiteltiin lähinnä niiden sukupuita) ja sitä voi suositella kaikille luonnosta kiinnostuneille. Raija Mattilan käännös oli muuten hyvä, mutta hän käytti häiritsevästi liikaa minä-sanaa Sankhalan puhuessa itsestään; persoonapronominit kuuluvat mielestäni puhekieleen, ei kirjoitettuun tekstiin. Kirjassa on 1970-luvun kirjaksi paljon upeita kuvia, useimmat värillisiä, ja lisäksi valokuvien pohjalta tehtyjä taidokkaita piirroksia.
Languriapinaisän lapsenhoidosta: Näin kerran languriperheessä mitä liikuttavimman isällisen hellyydenosoituksen. Emo kuoli, kun poikanen oli tuskin kymmenen päivän ikäinen, eikä eläintarhassa ollut ainoaakaan langurinaarasta, jonka puoleen olisi voinut kääntyä. Isä otti velvollisuudet kantaakseen. Koska sillä ei ollut maitoa, se hienonsi banaaneja, sekoitti niihin sylkeään ja syötti ne poikaselle väkisin. (79)
Intialaisista naisista: Eräänä aamuna sain vieraakseni neiti Padmaja Naidun. Olin tuntenut hänen äitinsä Sarojini Naidun, joka oli Intian satakieli (koulukirjoissani oli hänen runojaan) ja maan kongressin ensimmäinen naispuheenjohtaja sinä vuonna jolloin minä synnyin. Hänen tyttärensä Padmaja oli juuri luopunut virastaan Länsi-Bengalin kuvernöörinä palveltuaan siinä yli kahden viisivuotisen virkakauden ajan, ja oli tullut kiihkeän poliittisen elämänsä jälkeen etsimään rauhaa Delhistä. Hän oli ollut yksi melskeisen Länsi-Bengalin menestyneimmistä kuvernööreistä ja nyt hän halusi minun apuani istuttaessaan puita talonsa edustalle. Hämmästyin hänen kasvituntemustaan; ... Vierailua seuraava päivä oli 1. heinäkuuta 1966, ensimmäinen seremoniallinen puunistutuspäivä Intiassa. ... Indira Gandhin lisäksi vieraiden joukossa oli neiti Naidun täti Vijay Lakshmi Pandit, joka oli aikoinaan toiminut YK:n puheenjohtajana, ... Indira Gandhista oli juuri silloin tullut pääministeri, mutta mitään muodollisuutta ei ilmennyt ja usein häntä puhuteltiin "Induksi". (159) ...
Me olimme menneet naimisiin juuri ennen kuin minä astuin metsähallinnon palvelukseen, oltuamme kihloissa siitä pitäen kun vaimoni oli kaksitoistavuotias. Me uskomme molemmat että avioliitot päätetään taivaassa emmekä tunteneet toisiamme lainkaan ennen kuin kihlauksemme vahvistettiin. Vaimoni mukaan se ei merkinnyt hänelle kuin että hän sai hieman uusia vaatteita ja ihmetteli, mistä se johtui! (16) Kirjassa on kuva siitä, kun vaimo ja aikuinen tytär leikkivät pihalla tiikerinpentujen kanssa.
Edit 6.1.2021.
Kailash Sankhala: Tiikeri! Intiantiikerin tarina, 1979 (Tiger! The Story of the Indian Tiger, 1977). Otava. Suomennos: Raija Mattila. Piirrokset: Champalal ja Brahm Deo. 245 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti