Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja kadonneen elokuvan arvoitus (The Clue on the Silver Screen, 1995)

Monilla on varmaan hyviä muistoja Neiti Etsivistä, mutta itse en jostain syystä lukenut niitä nuorena. Olen muistaakseni lukenut tätä ennen vain yhden, myös aikuisena, eikä se tehnyt tämän tapaan kovin suurta vaikutusta. Neiti Etsiviä (englanniksi Nancy Drew -sarja) on julkaistu reilusti yli sata (tämä on numero 123) vuodesta 1930 alkaen, ja Carolyn Keene on pseudonyymi kaikille niille kirjailijoille – laskujeni mukaan 12 – jotka ovat sarjaa kirjoittaneet.

Kirjan hyviä puolia: aktiivinen, rohkea, fiksu ja mukava päähenkilö Paula Drew (etunimi on muutettu suomalaisissa kirjoissa Nancysta Paulaksi), hyvät ystävät George ja Bess (molemmat tyttöjä), kiinnostava ympäristö (Martha's Vineyard -saari USA:n itärannikolla; kirja käy matkaoppaasta, koska tytöt käyvät saarella joka paikassa) ja kiinnostava aihe (elokuvafestivaalit ja mykkäfilmit; opin kirjasta jotain uutta mykkäfilmeistä, esimerkiksi sen että niihin voidaan jälkeenpäin lisätä ääni). Kirja oli sujuvaa ja helppoa luettavaa, ja käännöskin oli ihan kelvollinen.

Huonoja puolia sen sijaan oli se, että Paula, George ja Bess – luulin kirjojen sankareita teineiksi, mutta he ovatkin ilmeisesti jo aikuisia – eivät erotu luonteiltaan juuri ollenkaan toisistaan (muuten kuin siten, että Paula on aloitteellisin ja Bess on herkkusuu). Myös juoni oli töksähtelevä ja todella epälooginen. Juonesta: Paula ystävineen on tullut Martha's Vineyardiin elokuvafestivaaleille, joiden arvovieraaksi on kutsuttu mykän filmin legenda, jo noin 80-vuotias diivamainen, mutta inhimillinen ja teräväpäinen Velma Ford. Tämä oli esiintynyt 1920-luvun lopulla tapaturmaisesti kuolleen ohjaajasuuruuden Joseph Blockin elokuvissa, jonka teoksia festivaaleilla olisi tarkoitus näyttää, mutta jotka varastetaan ennen kuin tämä onnistuu (kirja sijoittuu 1980-luvulle eli julkaisuvuottaan aiemmaksi; filmit olivat siis filmirullia, eivät digitaalisia). Paula ystävineen alkaa selvittää asiaa.

Sitten niistä epäloogisuuksista. Monet kirjan juonenkäänteistä ja Paulan tutkimusten etenemissyistä perustuvat sattumalta tai salakuunnellessa kuultuihin keskustelun pätkiin, mitä ei voi pitää kovin vaikuttavana salapoliisityönä. Kirjassa on vähän väliä Paulan vahingoittamisyrityksiä (vain yhtä voi sanoa murhayritykseksi), joista on vaikea sanoa, mitä tarkoitusta nämä palvelevat niin rikollisen kuin lukijankaan kannalta. Ne alkavat jo ennen kuin juuri kukaan edes tietää Paulan tutkivan asiaa eikä rikollinen ole vielä missään vaarassa, vaan asettaa itsensä vaaraan tehdessään niitä. Niissä ei tunnu myöskään olevan mitään järkeä, koska ne ovat tuota yhtä muiden välissä olevaa murhayritystä lukuun ottamatta enemmänkin kiusantekoa (esim. lokkien usuttaminen nokkimaan Paulan kasvoja). Tuntuu siltä, että kirjoittaja on vain tahtonut ympätä mukaan tasaisin väliajoin enemmän tai vähemmän vaarallisia juttuja ja luoda näin väkisin jännitystä, mutta ei ole onnistunut tässä, koska tapahtumat eivät ole motivoituja.

Lisäksi Paula ja hänen ystävänsä haluavat varmuuden vuoksi selvittää yli 80-vuotiaan Velma Fordin alibin siltä varalta, että tämä olisi filmikeloja varastaessaan rynnännyt talon katolle iso filmikotelo kainalossaan, juossut Paulaa karkuun katon yli ja paloportaita pitkin maahan ja sitten maahan päästessään rymäyttänyt perässään maahan jäteastioita tielle. Myöhemmin he ovat kuitenkin sitä mieltä, että Velma Ford voidaan lokkihyökkäyksen yhteydessä jättää pois laskuista, koska hän ei pystyisi kiipeilemään katoilla. Paula on myös menossa kaksi kertaa tapaamaan yksin ihmistä, jonka epäilee olevan mahdollisesti syypää murhayritykseensä, vain sen takia että tämä käskee viestissään hänen tulla yksin. Poliisi ei mielestään voi tehdä mitään Velman hotellihuoneeseen tehdylle murrolle, koska näyttöä mistään rikoksesta ei ole (murtojälkiä ei löytynyt), vaikka Paula näki huoneessa sisääntunkeutujan. Ja kirjassa jätettiin oikean roiston epäileminen ilman mitään hyvää syytä loppuun asti, mikä sai minut epäilemään juuri häntä.

Voi olla, että muut Neiti Etsivät ovat parempia, koska sarjan sisällä on varmaan melko paljon vaihtelua. Oli tämänkin kirjan juonessa kuitenkin myös hyviä puolia: loppu oli nokkela, vaikka luulisin, että kulunut aika olisi tehnyt tehtävänsä tehokkaammin (herkät filmit tuskin olisivat säilyneet maassa 60 vuotta, varsinkin kun niiden kotelotkin olivat jo ruostuneet) (maalaa teksti näkyviin hiirellä). Kirja on myös hyvin visuaalinen, näin lukiessani koko ajan mielessäni jonkin Matlockin tai Murder, She Wrote -sarjan tapaisen televisiosarjan. Ja siihen nähden, että kustantajasyndikaatti antoi Wikipedian mukaan sarjan kirjoittajille vain hyvin pienen kertapalkkion kirjasta, kirja on varmaan ihan kohtalainen. Jos olisin lukenut näitä nuorena, epäloogisuudet eivät olisi ehkä häirinneet.

Anu Havian käännöksessä oli ainakin yksi huolimattomuusvirhe: sen mukaan saaren museossa oli intialaisia ruukkuja, joita oli käytetty ankeriaiden pyydystämiseen. Ihmettelin, miksi varhaiset amerikkalaiset olivat käyttäneet intialaisia ruukkuja, kun tajusin, että kyse oli intiaanien tekemistä ruukuista; alueella oli asunut intiaaneja. Kääntäjän työ on hankalaa: melkein koko kirja saattaa olla ihan kelvollisesti käännetty ja termit oikeita, ja sitten lukija tarttuu yhteen sanaan, mutta tällainen kyllä häiritsee. George on myös niin prototyyppinen pojan nimi, että olisi kiva, että kääntäjä olisi tuonut heti alussa selvästi esille, että kyseessä on tyttö, koska suomen kielessä sukupuoli ei ilmene persoonapronominista – Georgen sukupuoli selvisi minulle vasta 20-30 sivun jälkeen, vaikka siihen olikin joitakin viittauksia jo aiemmin.

Pentti Kareisen kansi on viehättävä, vaikkakin hieman sekava.

Kirjoja & kikatuksia -blogissa pidettiin tästä, ja kyllä tämä minunkin mielestäni oli kevyttä ja mukavaa luettavaa, vaikka valitinkin juonesta.

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja kadonneen elokuvan arvoitus, 2008 (The Clue on the Silver Screen, 1995). Tammi, tamtam-sarja. Suomentaja Anu Havia. Kansi: Pentti Kareinen. 120 sivua.