Omimisesta

Blogeissa on puhuttu kulttuurisesta omimisesta tai appropriaatiosta (esim. hdcanis ja Omppu Piiat-romaanin yhteydessä), joten tässä myös edellisen postauksen kirjan innoittama oma epäasiantunteva lisäni keskusteluun. Henri Dunantista kirjoittanut Gigon kertoo amerikkalaisesta Harriet Beecher Stowesta ja hänen kirjastaan Setä Tuomon tuvasta (alkuteos 1852): Vähemmässä kuin vuodessa tuota kirjaa myytiin Amerikassa 300.000 kpl. ja Englannissa siitä otettiin samassa ajassa 40 painosta. Se käännettiin kaikille kielille. … Lukiessaan kirjaa [Dunant] koki valtavan mielenjärkytyksen. … Kun mrs Beecher Stowe samassa saapui Englantiin, hän joutui suurenmoisten suosionosoitusten kohteeksi niin Lontoon kaduilla kuin hovissa, missä kuningatar Viktoria otti hänet vastaan, onnitteli häntä ja kuunteli tuon pienen naisen puhetta orjien epäinhimillisestä kohtalosta.

Tämä oli selvästikin kulttuurista omimista (vaikkei käsitettä tietenkään ollut 1800-luvulla), mutta oliko se väärin? En ole itse lukenut Setä Tuomon tupaa, olen vain kuullut siitä (Lurulla on kirjasta hyvä kuvaus). Sen antama kuva mustista amerikkalaisista on yksipuolinen ja varmaan monellakin tavalla ärsyttävä (Martin Luther Kingiä haukuttiin 1950-1960-luvuilla Setä Tuomoksi, kun hän tahtoi tehdä yhteistyötä valtaapitävien valkoisten kanssa). Mutta: Beecher Stowen tarkoitusperät olivat hyvät, ja hän vihasi orjuutta. Ennen kaikkea hänellä oli tuohon aikaan valkoihoisena varmaankin suurempi mahdollisuus tulla kuulluksi kuin orjilla itsellään, edes vapailla entisillä orjilla, ja Setä Tuomon tuvan menestyksen ansiosta hänellä oli mahdollisuus vaikuttaa satoihin tuhansiin tai miljooniin ihmisiin ympäri maailmaa (mitä tuo ”kaikille kielille” kääntäminen sitten tarkoittaakaan, nuorisolle suunnattu suomennos julkaistiin tuoreeltaan 1856) ja muuttaa monen mielipide kansainvälisesti orjuuden vastaiseksi. Samoin naisasian puolesta puhui 1800-luvulla mies, filosofi John Stuart Mill, joka julkaisi vuonna 1869 tärkeän kirjan The Subjection of Women (Naisen asema, 1910). Wikipedian mukaan Millin puoliso Harriet Taylor Mill avusti kirjan tekemisessä, mutta kirjalla ja sen ajatuksilla oli luultavasti enemmän painoarvoa, kun tekijänä oli mies (eikä Harriet Taylor Milliä ainakaan suomennoksessa mainita kirjassa toisena tekijänä). Kun ajattelee 1800-luvun ja 1900-luvun alun kirjallisuuden naiskuvia, miehet harrastivat silloin paljon typistävää omimista ja stereotypiointia naishahmoissaan.

Tuntuisi kohtuuttomalta vaatia, että jos pitää jonkin ryhmän kohtelua vääränä, ei saisi toimia sen puolesta (on tietysti eri asia, jos kirjoittaa jostain ryhmästä pahantahtoisesti jotain), etenkin jos ryhmän edustajien itsensä on vaikea saada ääntään kuuluviin. Toisaalta on huono asia, jos ylimielisesti puhuu jonkin ryhmän puolesta kuuntelematta sen edustajia itseään, vaikka tarkoitusperät olisivatkin hyvät. Nykyään tilanne on onneksi aivan toinen kuin 1800-luvulla, koska monilla ryhmillä on nyt mahdollisuus puhua itse omasta puolestaan. Sekä mustista että naisista vallalla olevat kulttuuriset mielikuvat ovat monipuolistuneet paljon, koska he eivät ole vain puhuneet omasta puolestaan, vaan myös toimineet kaikkialla siellä, minne heiltä oli aikaisemmin pääsy kielletty, joten heitä on vaikea enää ahtaa stereotyyppien jäykkiin raameihin.

Tuntuisi myös kohtuuttomalta vaatia, että kirjailija saisi kirjoittaa vain omasta ryhmästään, jolloin tämä tarkoittaisi sitä, että kolmikymppinen sisukas suomenruotsalainen autistinen lihava eronnut kaksilapsinen ortodoksinainen, lentämistä harrastava insinööri, jolla on ollut hankala äitisuhde ja kenialainen isä, voisi kirjoittaa vain kolmikymppisistä sisukkaista suomenruotsalaisista autistisista lihavista eronneista kaksilapsisista ortodoksinaisista, lentämistä harrastavista insinööreistä, joilla on ollut hankala äitisuhde ja kenialainen isä. Tästä tulisi aika tylsää kirjallisuutta, koska kirjoissahan tärkeää on usein juuri erilaisuuden ja uuden kohtaaminen. Kaikkia naisia (tai muita ryhmiä) ei voi niputtaa samaan ryhmään, ja mitä identiteetin osaa pitäisi pitää tärkeimpänä esimerkiksi edellisen hypoteettisen naisen kohdalla (sukupuolta, ikää, luonnetta, ammattia, uskontoa, etnistä taustaa, kulttuurista identiteettiä, perhesuhteita, elämänkokemuksia ja elämänkatsomusta...), koska kaikki niistä kuitenkin vaikuttavat ihmiseen jollain tavalla, ja eri tilanteissa eri tavalla? Tarkoitukseni on sanoa, että ryhmien sisällä on variaatiota, ja että eri ryhmiin kuuluvilla ihmisillä on myös paljon yhdistäviä tekijöitä. Ja myös että kirjallisuuden kuvaus yksittäisestäkin ihmisestä, saati sitten jonkin tietyn ryhmän kaikista ihmisistä, on aina jossain määrin typistys, koska ihmiselämä ei mahdu kokonaisuutena kirjan sivuille. En usko, että voidaan puhua esim. maahanmuuttajakirjallisuudestakaan kokonaisuutena, koska esimerkiksi Saksasta Suomeen avioliiton takia tulleen naisen elämänkokemukset ovat aivan erilaiset kuin tänne Afganistanista pakolaisena tulleen miehen.

Nykyään kevyemmässä kirjallisuudessa melko yleisesti esiintyvä naisen kulttuurinen malli on aviomiestä etsivä ja toivova, painostaan jatkuvasti huolissaan oleva ja shoppailusta nauttiva nuorehko muotitietoinen nainen, jonka koen itselleni melkein kokonaan vieraaksi (vaikkakin joskus myös hauskaksi). Chick litin kirjoittajat ovat pääasiassa naisia, joten ei, se että tietyillä kirjoittajilla on sama tärkeä identiteetin osa kuin minulla ei tarkoita sitä, että he automaattisesti puhuisivat tai voisivat puhua minun puolestani, tai automaattisesti kuvaisivat minun kokemuksiani tai ajatuksiani. Tämä asia on helpompi pitää mielessä kun puhutaan isoista ryhmistä, kuten naisista, kuin silloin, kun puhutaan vähemmistöistä, jolloin ajatellaan helposti, että yhden ryhmän edustajan sanat kertovat automaattisesti myös muiden saman ryhmän edustajien ajatuksista.

Lukijana pitää siis käyttää usein peräänkuulutettua lähdekritiikkiä ja monilukutaitoa ja ottaa huomioon, että taitava kirjailija, joka on hankkinut tietoa aiheestaan, saattaa parhaassa tapauksessa kyllä kuvata jotakin ryhmää myötätuntoisesti, uskottavasti ja herkästi, mutta jos kirjoittaja ei kuulu kyseiseen ryhmään, hän ei aidosti edusta eikä voi edustaa tämän ryhmän kokemusta. Jos tahtoo saada aidon kuvan jonkin ryhmän kokemuksesta, pitää lukea tämän ryhmän edustajan kirjoittamaa tekstiä (esimerkiksi orjuudesta puhuttaessa Frederick Douglassin elämäkerta on hieno) – ja silloinkin muistaa, että kysymys on vain yhdestä ryhmän jäsenestä, joka kertoo omista kokemuksistaan ja ajatuksistaan. Tietysti kun lukukokemus vie mukanaan saattaa alkaa pitää kirjan antamaa kuvaa sen kuvaamasta ryhmästä oikeana, oli kirjoittaja ryhmän edustaja tai ei, mutta kirjan lukemisen jälkeen kannattaa taas tarkistaa kirjailijan suhde kuvattuihin henkilöihin ja miettiä kirjan tapahtumia ja henkilöitä tältä kannalta.

Omppu mainitsee Kathryn Stockettin romaanin Piiat esimerkkinä romaanista, jossa jotain tuntui olevan väärin, koska hän piti kirjailijaa mustana. Itse pidin Piioista kovasti, ehkä siksi, että takakannessa olevan kuvan takia tiesin alusta asti kirjoittajan olevan valkoinen, ja luin kirjaa siis valkoisen naisen kirjoittamana valkoisen naisen kehityskertomuksena. Jos olisin pitänyt kirjoittajaa mustana, lukukokemuksessa olisi hyvinkin saattanut olla jotain vinossa. Minusta Stockettilla oli kuitenkin oikeus kirjoittaa myös afroamerikkalaisista, koska he olivat olennainen osa kirjan tarinaa ja muistaakseni inhimillisin osa päähenkilön lapsuutta. Olisi kiva tietää, miten afroamerikkalaiset yleensä ovat kokeneet tämän kirjan, Ompun siteeraama Roxane Gay ei ainakaan pitänyt mustien kuvauksesta siinä.

Tässä ote parista asiaan kielteisesti suhtautuvasta runosta (kokoelmasta Ain't I a Woman!, josta postaus myöhemmin).

Nikki Giovanni: Nikki Rosa (ote)

And though you're poor it isn't poverty that

concerns you

and though they fought a lot

it isn't your father's drinking that makes any difference

but only that everybody is together and you

and your sister have happy birthdays and very good

Christmases

and I really hope no white person ever has cause

to write about me

because they'll never understand

Black love is Black wealth and they'll

probably talk about my hard childhood

and never understand that

all the while I was quite happy

Yosano Akiko: Labour Pains (ote)

A nice young doctor tried to comfort me,

and talked about the joy of giving birth.

Since I know better than he about this matter,

what good purpose can his prattle serve?

Knowledge is not reality.

Experience belongs to the past.

Let those who lack immediacy be silent.

Let observers be content to observe.