Helmiriitta Honkanen: Placatista julisteeksi. Suomalaisen julistetaiteen historiaa kirjapainotaidon alusta vuoteen 1960, 1983

Akseli Gallen-Kallelan automainos Bil-Bol
tuntuu nykynäkökulmasta aika karmealta.

Kirjan alaotsikko kertoo sen sisällöstä olennaisen. Helmiriitta Honkanen (Helmi Krohnin lapsenlapsi) oli itse graafikko, joten jouduttuaan sattumalta museotyöhön hän alkoi tutkia käyttögrafiikkaa, jonka tutkimus oli ainakin 1970-luvulla vielä lapsenkengissä (s. 9). Ehkä suureksi osaksi vieläkin, koska julisteita ei useinkaan ajatella taiteena eikä niiden säilyttämistä välttämättä pidetä tärkeänä - monet käyttögrafiikan arkistot on tuhottu (86) - joten on hyvä että joku on koonnut niiden historiaa ja kuvia itse julisteista kansien väliin. Suomalainen julistetaide saavuttikin Honkasen kuvaaman ajanjakson kuluessa korkean tason (103).

Honkanen etenee kirjassa johdonmukaisesti julisteiden teon varhaisvaiheista 1900-luvun teoksiin ja käsittelee myös monia yksittäisiä 1800- ja 1900-luvun taiteilijoita ja heidän töitään. Kirja on kirjoitettu huolellisesti, ja varsinkin lopun luetteloista huomaa, miten paljon se on varmastikin vaatinut tutkimustyötä ja penkomista erilaisissa arkistoissa. Honkasen kirjoitustyyli on myös persoonallinen ja kiinnostava, vaikka tällaisessa teoksessa jotkin kohdat tietysti tuntuivatkin vähän luettelomaisilta. 

Osallistuvilla kuvilla voitiin 1890- ja 1900-luvun sortokausien aikana ottaa kantaa esimerkiksi poliittiseen sortoon, koska kuvantekoa eivät koskeneet samanlaiset kiellot kuin kirjallisuutta, jonka aiheet oli rajoitettu uskontoon ja talouteen (23). Mitä tahansa ei kuitenkaan saanut tehdä, ja monelle tutun Eetu Iston maalaaman vaikuttavan Hyökkäys-teoksen (jossa Venäjän kaksipäinen kotka yrittää riistää Suomi-neidolta lakikirjan) tarina on dramaattinen. Vaikka taulun näyttöpaikka Helsingissä vuonna 1899 oli salainen, santarmit olivat saaneet näyttelystä vihiä, ja Iston oli paettava ikkunasta rullalle kietaistun taulun ja siitä tehtyjen jäljennösten kanssa santarmien ollessa ovella. Iston pakomatka jatkui Ruotsiin ja Saksaan, jossa taulusta otettiin vähintään 10 000 jäljennöstä, ja sieltä ne levisivät joka puolelle Suomea. (26, 27)

Honkanen kuvaa mainiosti Suomen Koristetaiteilijoiden Liiton Ornamon nuoria taiteilijoita (s. 48-49): Ornamon kantajoukon muodostivat Taideteollisuuskeskuskoulun vuosina 1911, 1912 ja 1913 opintonsa suorittaneet koristetaiteilijat, useimmat heistä Jumalan armosta ja olojen pakosta täydellisiä boheemeja. He elivät kuin kedon liljat ja värisivät syksyn tullen kylmästä. Talvella pakkasen yltyessä istuttiin talvitakit niskassa ja tehtiin hienoja töitä. Kenkien kuluneet pohjanahat korvattiin Helsingin Sanomilla, Uudella Suomella tai Husiksella aina lähimmän puoluekannan mukaan. Ruokaa nähtiin silloin tällöin, ja tuon ajan nuorempi taiteilijapolvi voi todistaa, että ihminen voi elää syömättäkin. Kahvi oli pääravintona, etenkin 'kriittakahvit'. Kaikki oli yhteistä, ansaitut rahat jaettiin. Mieli oli valoisa ja elämänusko lannistumaton - ainakin alkuvuosina.

Ensimmäisen maailmansodan aikana oli pulaa materiaaleista, eikä linoleikkaukseen (eräs grafiikan muoto) tarvittavia materiaaleja löytynyt kaupoista. Silloin neuvokas koristemaalari Hannes Malin osti Katajanokalta kokonaisen linoleumilattian, josta sen kuluneisuudesta huolimatta löytyi nurkista ja huonekalujen alta ehjää pintaa kuvalaattojen tekemistä varten. (59)

Lähinnä Pekka Puupää -sarjakuvan piirtäjänä ja suomalaisen animaatiofilmin isänä tunnettu Ola Fogelberg oli myös tuottelias julistepiirtäjä. Hän kokeili Elannon mainospäällikkönä ollessaan (1918-1945) erilaisia painomenetelmiä ja jopa matkusti Amerikkaan hakemaan patenttia kehittämälleen irispainomenetelmälle (jossa kaikki värit voidaan painaa yhtä aikaa), mutta patentti oli ehditty myöntää viikkoa aiemmin saksalaiselle keksijälle. Kerrotaan, että Fogelberg tuli matkalta murtuneena miehenä keppiinsä nojautuen ja perheen piti viedä hänet Rivieralle toipumaan. (67, 69)

Tunnettu graafikko Germund Paaer (1881-1950) oli ensin suunnitellut metsänhoitajan uraa, mihin vaadittiin kahden vuoden harjoittelu Gustaf Wreden eli kuuluisan Parkanon paronin luona noin 30 muun opiskelijan kanssa. Paaer kiinnostui harjoitellessaan kansanomaisesta kulttuurista, sillä Parkanon paroni vaati nuorukaiset käyttämään hurstia, valmistamaan itse virsunsa ja pieksunsa sekä rakentamaan metsäsaunan ilman yhtään naulaa. Harjoittelun loputtua kukaan Wreden harjoittelijoista ei päässyt Evon metsäkouluun, jolloin Paaer vaihtoi alaa. (73)

Mainonta saattoi jo viime vuosisadan alkupuolella olla hyvin suurimittaista: Jorma Suhonen teki 1930-luvulla neljän metrin kokoisia elokuvateatteri Rexin julisteita, ainutkertaisia maalauksia, joita olivat toteuttamassa useammat taiteilijat (87). Kirjassa on myös kiinnostava tieto siitä, että Suomi oli ensimmäinen maa, joka alkoi valmistaa talvirenkaita (91).

Kuten näkyy, kirjan teksti on elävää ja tukee hyvin sen kymmeniä tai satoja mielenkiintoisia kuvia erilaisista julisteista (kirjan loppuosassa myös värillisinä). Sain Gunnar Forsströmiä ja Heikki Ahtialaa koskeviin bloggauksiini pari lisäkuvaa, ja muutenkin kirja tarjosi mainion katsauksen vähälle huomiolle jääneeseen (ja jäävään) taiteenlajiin ja sen edustajiin Suomessa. Kirjaa täytyy kehua myös siitä, että useimmat sen kuvista ovat melko isokokoisia.

Tässä muutamia hienoja julisteita eri ajoilta.

Pyörät olivat yllättävän modernin näköisiä jo vuonna 1899.

 

Hugo Simbergin tekemä norjalaisen taiteilijatoverin näyttelyjuliste vuodelta 1909.

 

Einari Vehmaan juliste vuodelta 1929.

Nykyään on vaikea muistaa, miten vaikea tilanne oli Suomessa sodan jälkeen.
Holger Erkelenzin juliste vuodelta 1947.

Tapio Wirkkala teki myös joitakin julisteita. Tämä on vuodelta 1950.

Erik Bruunin mainio Finnairin mainos vuodelta 1958.

 

Aamulehti - raikas uutislehti. Björn Landström 1957.

 

Helmet-haaste 23. Kirja on iso.

Edit 16.9.23.

Helmiriitta Honkanen: Placatista julisteeksi. Suomalaisen julistetaiteen historiaa kirjapainotaidon alusta vuoteen 1960. Otava. Kannen kuva Aksel Gallen-Kallelan. 121 sivua. Lisäksi 32 sivun värikuvaliite, julisteluettelo tekijöittäin (25 sivua; ei vain kirjassa olevia julisteita, vaan ilmeisesti kaikki Honkasen löytämät kyseisen tekijän tekemät julisteet), ilman tekijätietoa olevien julisteiden luettelo 1800-luvun alusta 1960-luvun alkuun (12 sivua) sekä lista julisteiden säilytyspaikoista (2 sivua).