Tyttökirja- ja tyttöelokuvatesti eli Ariel-testi

Minua häiritsi edellisen bloggauksen Rakas nuija päiväkirjani -kirjassa se, mikä minua on häirinnyt ennenkin nuortenkirjoissa ja elokuvissa, jotka kertovat murrosikäisistä ja teini-ikäisistä tytöistä tai nuorista naisista. Tuntuu, että hyvin usein tällaisten kirjojen ja elokuvien päähenkilöiden elämän ja ajatusten esitetään pyörivän vain ulkonäön sekä poikien (tai nykyään myös tyttöjen) ympärillä, kun sitä vastoin murrosikää nuoremmilla tytöillä tuntuu kirjoissa olevan ehkä laajempia kiinnostuksenkohteita ja siinä mielessä mielenkiintoisempi elämä. Tietysti sama tai vastakkainen sukupuoli alkaa murrosiässä kiinnostaa paljon romanttisesti ja seksuaalisesti, mutta olisi kuitenkin kiva, jos kirjojen tai elokuvien sankarittarilla olisi myös muuta (älyllistä) elämää. (Tämä ei teinielokuvista päätellen ole välttämättä vain tyttöhahmojen ongelma, pojille suunnatuista kirjoista minulla ei vain ole kovin paljon kokemusta.)

Niinpä päätin lanseerata Bechdelin-Wallacen testiä mukailevan Arielin testin, jonka kirja tai elokuva läpäisee, jos

1. siinä on teini-ikäinen (13-19-vuotias) tyttöpäähenkilö,
2. joka on kiinnostunut esimerkiksi musiikista, yhteiskunnasta, luonnonsuojelusta, matematiikasta, tieteestä, taiteesta, tekniikasta, urheilusta, hyvistä ja älykkäistä keskusteluista, kirjallisuudesta tai kirjoittamisesta ja
3. kohdan kaksi asia on kirjassa tai elokuvassa merkittävässä osassa ja tytölle tärkeä osa identiteettiä ilman että kirja on varsinainen harrastekirja (jos kyse on kirjasta)
(4. ja mahdollinen bonus: tämä ei tee tytöstä epäsuosittua tai omituista).

Esimerkiksi L. M. Montgomeryn Runotyttö-kirjat läpäisevät tämän testin kirkkaasti, edellinen Jim Bentonin kirja ei. (Ehkä varsinaiset harrastekirjatkin, esimerkiksi hevos- tai koiratytöistä kertovat kirjat, pitäisi hyväksyä mukaan - tätä pitää miettiä.)

Minusta tämä tuntuu tärkeältä asialta, koska tytöt ja nuoret naiset tarvitsevat roolimalleja myös fiktiosta eli muualtakin kuin nykyään onneksi yleistyneistä naiselämäkerroista. He tarvitsevat minusta myös fiktiivisiä malleja siitä, että on ok olla älykäs ja tiedonhaluinen sekä kiinnostunut ja innostunut omista jutuista, eikä vain kirjoja ihastumisista, rakkaudesta, ystävyydestä, mustasukkaisuudesta, kateudesta, meikkaamisesta, vaatteista tai hiustenvärjäyksestä. Tyttöjen jutut voivat liittyä muuhunkin kuin ulkonäköön tai tunteisiin.

Testi ei tarkoita sitä, etteivät myös nuo perinteisen "tyttömäiset" jutut olisi mielestäni tärkeitä ja sallittuja. Varsinkin murrosiässä on mielenkiintoista kokeilla erilaisia ulkonäköjä, ja kauniit asiat (mitä kukin nyt kauniina pitää) ovat tärkeitä joka ikäkautena, ja tunteilla ja ihmissuhteilla on tietysti suuri merkitys kaikenikäisille ihmisille sukupuolesta riippumatta ja ne pitää ottaa huomioon. Testi tarkoittaa sitä, että "tyttömäisyyteen" ja tyttöyteen voi ja siihen pitäisi sisältyä paljon muutakin kuin nuo perinteiset jutut.

Sisällytin myös urheilun noihin älyllisiin tai toivottaviin asioihin. Nuorena en olisi tehnyt tätä, koska pidin urheilijoita tyhminä (minulla oli silloin kummallisia ennakkoluuloja), mutta kun olin vihdoin selvinnyt noin nelikymppisenä liikuntatuntien aiheuttamista traumoista sekä tunteesta, että olen liikkuessani typerä ja alkanut harrastaa liikuntaa melko paljon, huomasin että varsinkin monimutkaisempi liikkuminen vaatii aivotoimintaa, ajattelua ja keskittymistä sekä lisäksi pitkäjänteisyyttä, tavoitteellisuutta ja sinnikkyyttä. Ja nykytutkimusten mukaan liikunta tehostaa oppimista ja lisää hippokampuksen soluja (ja esimerkiksi vähentää masentuneisuutta), joten ajattelu ja liikkuminen eivät ole toisensa poissulkevia vaan usein toisiaan vahvistavia asioita.

Testin nimi on aika itsekeskeinen, mutta se on kompaktimpi kuin "tyttökirja- ja tyttöelokuvatesti" ja minusta helposti mieleenjäävä. Jos keksin paremman nimen, vaihdan sen - nimiä saa myös ehdottaa. Toisaalta testi ei todennäköisesti leviä omaa blogiani laajempaan käyttöön :-), joten sen nimi ei ole suuri ongelma.

Tässä vielä teemaan liittyvä musiikkivideo: P!nkin Stupid Girls. En ole samaa mieltä kaikesta siinä, mutta se on hauska, piikikäs ja vapauttavakin ja kertoo nimenomaan siitä, että tyttöjen kannattaa valita jokin oma juttu, ei koko elämän kestävää muiden määrittelemän ulkonäköstandardin tavoittelua. Ja siinä näkyvät hyvin myös se kuvasto ja ne mallit, joita media (mukaan lukien kirjat?) usein tarjoavat tytöille.

Edit 11.4.23, 12.4.23 (lisätty videolinkki), 15.4.23 (lisätty kommentti videolinkkiin), 19.4.23 (lisätty jälkimmäinen virke videolinkin jatkoksi).

Jim Benton: Rakas nuija päiväkirjani, tästä ei sitten puhuta (Dear Dumb Diary, Let's Pretend This Never Happened, 2004)

Tämä on kai ensimmäinen osa ilmeisen suosittua lasten- tai nuortenkirjasarjaa (kirjastossamme on laskujeni mukaan sarjasta 14 eri osaa). Näin aikuiseen se ei tehnyt kuitenkaan hyvää vaikutusta, vaan vaikutti lähinnä ärsyttävältä. Okei, olihan se hyvin helppo- ja nopealukuinen (suunnilleen joka sivulla oli iso ja hauska piirros) ja siinä oli ilmiselvästi epäluotettava kertoja sekä sen verran tietoisen ja huvittavan kielteinen asenne lähes kaikkeen, että minun oli vaikea pitää mielessäni, että tämä on amerikkalainen eikä englantilainen kirja. Kirjan sankaritar ja päiväkirjan kirjoittaja Jamie Kelly oli myös eräänlainen nolojen tilanteiden tyttö, joka purjehti hupaisasti ongelmasta toiseen.

Mutta ne kirjan muut asenteet. Koulun lihavasta keittäjästä neiti Bruntfordista (lihavat naiset eivät pääse naimisiin?) ja tämän kaulaheltasta ja paksusta kaulasta tehdään pilaa, koulun oppilaat jaetaan suosittuihin ja luusereihin (ja nämä jaotellaan vielä luuseriuden eri asteisiin) ja ulkonäkö on tosi tärkeää, mistä johtuu myös Jamien koko kirjan kestävä pakkomielle ärsyttävän kauniista ja vielä ärsyttävämmin kaikinpuolin täydellisestä Angelinesta. Hän pitää Angelinea pahuuden voimien edustajana, mikä johtuu vain ja ainoastaan tämän kauneudesta ja täydellisyydestä. (Tämä asenne ei välttämättä ole vieras aikuisillekaan, vaan ihmiset ja varsinkin naiset saatetaan tuomita pinnallisiksi, tyhjäpäiksi tai pissiksiksi vain näiden ulkonäön perusteella. Tai sitten heidät saatetaan tuomita lihaviksi ja tämän johdosta laiskoiksi tai muuten kelvottomiksi.)

Kirjan asenteet olivat niin stereotyyppisiä ja huumori tunnuttiin repivän niin helpoista asioista, että kirja alkoi tuntua tosi tyhmältä. Kirjan luettuani aloin kuitenkin ajatella, että yläasteella (Jamie on 13-vuotias) pelkää kuollakseen julkista nolausta ja ajattelee helposti todella ulkonäkö- ja suosiokeskeisesti ja, hm, tyhmästi. Eivät onneksi kaikki eivätkä koko ajan, mutta kuitenkin - kirjassa on vain viety tällainen ajattelu äärimmäisyyteen, koska tämä on huumorikirja. Kirjan puolesta puhuu myös se, että stereotyyppisyys ei ulotu koko kirjaan, vaan sen lopussa on yllätys. Kirjan lukeminen kuitenkin innoitti minut kirjoittamaan seuraavan bloggauksen, jonka aihetta olen miettinyt jo aika kauan aikaa.

Kirjan käännös oli minusta mielikuvituksekas, sujuva ja hauska eikä siinä tyydytty ensimmäiseen mahdollisesti mieleen tulevaan vastineeseen, mistä kirjan nimen käännös on hyvä osoitus. Ihan käsittämättömästi en kuitenkaan löytynyt suomentaja Jani Bohmin nimeä kirjasta (eikä kirjastokappaleestani näytä puuttuvan sivuja), vaan kääntäjän nimi piti etsiä kirjaston sivuilta. Tämä on kummallista senkin takia, että jos suomennos olisi huono, sarja ei varmasti olisi näin suosittu.

Sadan vuoden lukuhaaste: 2000-luku. Helmet-haaste 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs, 29. Kirjassa on minäkertoja, 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun tai 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.

Jim Benton: Rakas nuija päiväkirjani, tästä ei sitten puhuta (Jim Benton's Tales from Mackerel Middle School. Dear Dumb Diary, Let's Pretend This Never Happened, 2004). Sanoma Magazines Finland. Suomennos: Jani Bohm [Suomentajaa ei mainittu kirjassa!! Tieto otettu kirjaston sivuilta.]. Kuvittajaa ei mainittu (Jim Benton?). 107 sivua.

Eric Linklater: Kuussa tuulee, 1980 (The Wind on the Moon, 1944)

Tämä skotlantilaisen Eric Linklaterin kirja kuuluu sarjaan kiva mutta ällistyttävä. Se kertoo ehkä noin kymmenvuotiaista sisaruksista Dinahista ja Dorindasta, joiden isä lähtee kirjan alussa ulkomaankomennukselle vaaralliseen maahan ainakin vuodeksi. Lähtöä edeltävänä iltana kuun ympärillä on sumukaulus, mikä tarkoittaa isän mukaan sitä, että kuussa tuulee, jolloin tuhmasti käyttäytyvistä lapsista tulee tuhmia pitkäksi aikaa.

Tämä on alkusoittoa ja eräänlainen selitys hilpeän surrealistiselle, rönsyilevälle ja polveilevalle tarinalle, jossa Dinah ja Dorinda syövät ensin monen päivän ajan niin paljon, että muuttuvat kokonaan pallonmuotoisiksi ja pystyvät liikkumaan vain pomppimalla, ja sen jälkeen itkevät taas päiväkausia (kun ilkeät lapset ovat saaneet kyläläiset pistelemään heitä neuloilla väittäen heidän olevan ilmapalloja) niin paljon, että laihtuvat sananmukaisesti tulitikunlaihoiksi. Tämän Liisa ihmemaassa -tyyppisen alun jälkeen alkaa varsinainen tarina. Dinah ja Dorinda muuttavat itsensä kenguruiksi, minkä jälkeen heidät vangitaan paikalliseen eläintarhaan, jossa he tutustuvat herra Parker -nimiseen kirahviin, joka on entisessä elämässään ollut salapoliisi, sekä rohkeaan grönlantilaiseen Hopeahaukkaan ja Amazonin metsien jaloon Kultapuumaan, joiden sydämissä asuu sammumaton kaipuu vapauteen ja suru vankeudessa elämisestä. Taas ihmishahmoisina he kuulevat isänsä joutuneen Bombardian tyrannin, pahan kreivi Hulagun vangiksi, ja matkustavat uusien ystäviensä Haukan ja Puuman kanssa vapauttamaan tätä, mikä vie kirjan loppuosan.

Kirja oli hämmentävä ja ihana sekoitus erilaisia kerrontatyylejä ja tapahtumia - koskaan ei tiennyt, mitä siinä tulee tapahtumaan. Kun kerronta alkaa kirjan lopussa vähän aikaa tuntua realistiselta, kirjan sivuille ilmestyykin täysin absurdi englantilainen parivaljakko, joka oli muistaakseni Krimin(!) sodassa saaneensa tehtävän takia omaksunut elämäntehtäväkseen tunnelien kaivamisen ja on noudattanut tätä vuosikymmeniä täysin johdonmukaisesti. Kirjassa oli eläimiksi muuttuvia ihmisiä ja ihmisiä, jotka ovat aikaisemman, kirjassa vaille selitystä jääneen muutoksen jälkeen jääneet eläimiksi (ja viihtyvät sellaisina). Kirja ei kuitenkaan ollut pelkkää hilpeää fantasiaa, vaan siinä oli myös mieleenjääviä henkilöitä - jos Hopeahaukkaa, Kultapuumaa ja muita eläimiä voi sanoa henkilöiksi - ja välillä tunteisiin vetoavaa kerrontaa sekä hyvin koskettava loppu.

Minusta on hienoa, että kirjan omapäiset, teeskentelemättömät, omilla aivoillaan ajattelevat, "tuhmat", hyväsydämiset, aktiiviset ja rohkeat sankarit olivat tyttöjä, näinkin varhaisessa kirjassa. Tyttöjen äiti taas oli hyvin kaunis, mutta eteerinen ja henkisesti täysin poissaoleva ihminen, joka ei tehnyt kirjassa mitään järkevää ja lähinnä paheksui koko ajan tyttöjensä toimia. Toivottavasti Linklaterin tarkoituksena oli sanoa, että tytöistä tulee tuollaisia naisia, jos he yrittävät vain koko ajan olla kilttejä ja hiljaisia ja miellyttää aikuisia, eikä sanoa että kaikkien tyttöjen kohtalona on äidin henkilöimä naiseus. Toinen kirjan suuremmassa roolissa oleva naishahmo oli tyttöjen kotiopettaja neiti Serendip, joka saattoi pienestäkin yllytyksestä ladella puolikin tuntia alkuperäiseen asiaan assosioituvaa asiaankuulumatonta kirjatietoa. Kyläläisten joukossa oli paljon muitakin mainioita hahmoja. Vaikka kirja ei tyttökirja olekaan, sen voi minusta sijoittaa voimauttavaan tyttökirjallisuuteen vaikkapa Lindgrenin Peppi Pitkätossun rinnalle.

Mutta aamulla heti aamiaisen jälkeen he olivat kovin suruissaan, kun isä suuteli heitä jäähyväisiksi, sillä he tiesivät, että hän olisi poissa pitkän aikaa. Koko sen päivän he istuivat aivan hiljaa tekemättä yhtään mitään, hyvää tai pahaa. Ja heidän äitinsä oli sitä mieltä, että he tosiaan käyttäytyivät oikein hyvin. (11)

Kirja oli minusta myös puheenvuoro yleensä eläinten oikeuksien puolesta ja erityisesti niiden vangitsemista vastaan. Lukija joutuu kokemaan eläinten vangitsemisen ja niiden elämän rajoittamisen ihmisten näkökulmasta Dinahin ja Dorindan joutuessa kenguruina kaltereiden taakse, ja myös sen, miltä tuntuu kun ei ole vapautta päättää mistään omassa elämässä, vaikka perustarpeista pidettäisiinkin huolta. Myös Kultapuuman ja Hopeahaukan kaipuu vapauteen olivat hyvin mieleenjääviä, vaikka toiset eläimet viihtyivätkin eläintarhassa. Puuma ja Haukka toimivat ja ajattelivat kirjassa myös eläinten tavoin eivätkä tuntuneet eläinhahmoisilta ihmisiltä kuten saduissa usein.

"On hyvin rehellistä, että tunnustatte niin alhaisen syntyperänne [ihmisolentoina]", sanoi Hopeahaukka.
          "Alhaisen syntyperän?" sanoi Dinah. "En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että se on alhainen. Halveksitteko te ihmisolentoja?"
          "No niin", virkkoi Haukka, "voitte tuskin odottaa minun juuri ihailevankaan niitä. ... He koettivat suorittaa jos jotakin, mutta he eivät pystyneet tekemään mitään oikein kunnollisesti. He saattoivat nähdä vähän, kuulla vähän, juosta vähän, uida vähän, mutta mitään he eivät osanneet oikein hyvin."
         "Minä pidän ihmisolennoista", sanoi Puuma. "Minä pidän heidän äänensä soinnista ja siitä, millä tavalla he osaavat nauraa ja näyttää surullisilta." ... "Olin hyvin typerä. En käsittänyt, että ihmisolennot saattavat olla petollisia." (84, 85)

Takakannen mukaan Linklater oli tunnettu skotlantilainen satiirikko, ja kirjan verraton huumori ja symbolistinen viisaus hankkivat sille piankin ystäviä kaikista ikäluokista ja kaikkialta maailmasta. Suomessa "Kuussa tuulee" julkaistiin ensi kertaa 1947 ja siitä tuli aikansa suursuosikkeja. Ihmetyttää, miksi en ole koskaan ennen edes kuullut tästä klassikkokirjasta. Kirjassa on mielenkiintoista myös se, että se on julkaistu Wsoyn Kolibri-sarjassa, jonka muita kirjoja ovat mm. Kafkan Oikeusjuttu, Hermann Hessen Arosusi, Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys ja Tolstoin Anna Karenina. Kirja on siis hyvässä ja yllättävässä seurassa, ja sen on ajateltu olevan myös aikuisia kiinnostava kirja.

Muita positiivisia kirjoituksia: Jokken kirjanurkka, Mette, Bookcrossing (eräässä kommentissa pitkä hyvä arvio). Olutkoiran blogissa on kirjoitus Linklaterin toisesta kirjasta Poet's Pub.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1940-luku.

Erik Linklater: Kuussa tuulee, 1980 (The Wind on the Moon, 1944). WSOY, Kolibri-sarja nro 33. Suomennos: S.-L. Norko-Turja. 346 sivua.

Hannu Mäkelä: Herra Huu, 1974

Muumi-kirjojen lisäksi Herra Huu on toinen suomalainen lastenkirjaklassikko, jota en ole syystä tai toisesta lukenut lapsena, joten nyt oli korkea aika tutustua siihen, varsinkaan kun en ole muistaakseni lukenut mitään muitakaan Hannu Mäkelän kirjoja.

Minulla oli jostain syystä ennakkoluuloja tätä kirjaa kohtaan, mutta kun aloin lukea tätä, ne karisivat pois ja huomasin pitäväni erittäin pienikokoisesta ja tahtomattaan sympaattisesta herra Huusta, joka pitää elämäntehtävänään lasten pelottelemista öisin, vaikkei varsinaisesti tästä työstä nautikaan eikä loppujen lopuksi ole kovin pelottava, ainakaan topakoiden nykylasten kuten kirjan Rimman ja Mikon mielestä. Herra Huu joutuu myös isoisältään perittyjen taikojen takia tai muista syistä poikkeuksellisiin ja joskus vaarallisiinkin tilanteisiin, esimerkiksi lihansyöjäkasvin kynsiin tai lehtiin tai jättikissan ruokalistalle, mutta selviää niistä myös taikojen avulla.

Näin aikuislukijana kirjassa oli parasta sen absurdit tilanteet ja huumori, joka syntyi paljolti siitä, että herra Huu on paljolti tynnyrissä (eli yksin isoisänsä kanssa pienessä mökissä metsän keskellä) kasvanut, ja muille tutut asiat, käsitteet ja toimintatavat, esimerkiksi saunominen, saippua, taksissa toimiminen oikealla tavalla tai kullan arvo, ovat hänelle aivan vieraita. Huumoria syntyy myös herra Huun minäkuvan ja todellisuuden ristiriitaisuudesta. Vaikka herra Huuta ei kirjassa otetakaan aivan vakavasti, kirjan henki on lempeä ja myötätuntoinen, ja aikuisenakin oli helppo samaistua tilanteisiin, joissa tuntee itsensä avuttomaksi eikä aivan ymmärrä tai tiedä mitä pitäisi tehdä, ja siihen ettei käsitys itsestä aina vastaa todellisuutta. Kirjaa koristavat Hannu Mäkelän naivistiset piirrokset. Kiva kirja, ei ihme että herra Huusta on tullut klassikko ja kirja on saanut myös jatko-osia.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1970-luku. Helmet-haaste 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika.

Hannu Mäkelä: Herra Huu, 1974. Otava. Kuvitus: Hannu Mäkelä. 119 sivua.

Kjell Ekström: Siri från Signilskär, 2017

Jokin aika sitten (olen aika paljon jäljessä bloggauksissa) luin paljon lastenkirjoja, koska kaipasin helppoa ja nopeaa luettavaa, jotain sellaista minkä voin lukea tunnissa sen sijaan että jumitan kuukausikaupalla yhden kirjan parissa. Valitsin kirjat puolittain sattumanvaraisesti, ja kirjaston hyllystä osui käteen tällainen erikoisempi kirja.

En tiedä, onko kyse vain minusta, mutta minusta kannen tyttö näyttää ahdistuneelta, siltä kuin olisi juuri itkenyt tai aikoisi ryhtyä itkemään (ehkä siksi että hänen kotitalonsa on sortunut? vai mikä taustalla oleva kasa on?), joten odotin kirjan olevan surullinen ja kertovan vaikeista asioista. Tämä ei kuitenkaan pidä ollenkaan paikkaansa, vaan kirjan minäkertoja, kymmenvuotias Siri on onnellinen ja aktiivinen tyttö, joka rakastaa kotisaartaan ja jonka elämässä Ahvenanmaan Signilskärin pikkusaaressa 1800-luvun lopulla ei ole muita ongelmia kuin se, että hän ei saa tehdä kaikkea mitä veljet voivat tehdä, vain sen takia että hän on tyttö.

Kirjan teksti on kohtauksia Sirin elämästä. Kirjan alussa hän kertoo siitä, kun hänen kotisaarelleen tuli taiteilijoita, jotka maalasivat kuvia saaresta ja sen ihmisistä. Löyhästi juonellinen ja Sirin elämää lukuunottamatta faktapohjainen tarina perustuukin vanhoihin 1800-luvun maalauksiin: jokaisella aukeamalla on tekstin lisäksi maalaus, jonka Kjell Ekström on liittänyt osaksi Sirin elämää ja joka siis kuvittaa Sirin tarinaa. Eräässä tarinassa Siri esimerkiksi kertoo laivamatkasta Valvojalla Bogskärin majakalle taiteilija J.A.G. Acken kanssa. Kun päästiin majakan luo, merenkäynti oli niin kovaa, ettei paljaalle luodolle voinut rantautua, mutta Acke tahtoi kuitenkin maalata majakan, joten hänet ja maalausteline köytettiin mastoon, ja Acke onnistui maalaamaan taulunsa.

J.A.G. Acke: Bogskärs fyr, 1887

Tarinan yhdistäminen maalauksiin on mielestäni mainio tapa tehdä vanhoja maalauksia tunnetuksi ja eläviksi, ja minusta oli myös hauskaa lukea Ahvenanmaasta, jossa en ole koskaan käynyt (pitäisi kyllä). En ollut myöskään kuullut Önningebyn taiteilijasiirtokunnasta tai upeasta Carl Ludvig Engelin ja Charles Bassin suunnittelemasta Eckerön posti- ja tullitalosta. Kjell Ekström on ahvenanmaalaisen Önningeby-museon (josta monet kirjan maalaukset ovat peräisin) toimihenkilö ja on kirjoittanut mm. useita taiteilijaelämäkertoja. Kirjan taiteilijat ovat v. 1886 perustetun Önningebyn taiteilijasiirtokunnan jäseniä: J.A.G. Acke, Elin Danielson-Gambogi, Hanna Rönnberg, Helmi Sjöstrand ja Victor Westerholm.

Helmet-haaste 12. Kirjan nimi liittyy veteen (luoto on vedessä), 29. Kirjassa on minäkertoja, 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun, tai 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole. 

Edit 16.4.23 (muutama korjaus).

Kjell Ekström: Siri från Signilskär, 2017. Finos förlag. Kannen kuva: Hanna Rönnberg: Fiskarflickan. 48 sivua.

Wole Soyinka (ed.): Poems of Black Africa (1975)

Löysin tämän kirjan kirpputorilta ehkä vuosi pari sitten, ja olen monta kertaa alkanut lukea sitä, mutta lukeminen on jostain syystä aina jäänyt, kunnes päätin ainakin tällä erää luopua siitä sivulla 134. Runot eivät ole huonoja, päinvastoin (sikäli kuin ymmärrän), mutta ehkä niiden ajallinen, kulttuurinen ja maantieteellinen etäisyys omaan elämääni on vain niin suuri, että niiden lukeminen ainakin suurena määränä on minulle liian vaikeaa ja työlästä, että minulla ei ole tarpeeksi keinoja ymmärtää niitä kunnolla, että ne eivät herätä minussa vastakaikua omien kokemusteni kautta. Monet runot käsittelevät esimerkiksi ymmärrettävästi kolonialistista historiaa ja tarvetta vapautua siitä, ja vaikka tällaisista aiheista voisi lukea proosatekstinä, runoina eli tiivistettynä ja impressionistisena tekstinä ne olivat minulle liian hankalia, vieraita ja monimutkaisia. Ja voi olla, että nyt mitkään runot eivät kiinnosta, koska olen viime aikoina kokeillut vähän muitakin runokirjoja innostumatta.

Halusin kuitenkin kertoa tästä kirjasta, koska nykyäänkin kun afrikkalaista kirjallisuutta on länsimaissakin paljon aikaisempaa enemmän saatavilla, ainakaan minä en osaisi suoralta kädeltä mainita ketään afrikkalaista runoilijaa. Tässä jo 1970-luvulla julkaistussa kirjassa mustia afrikkalaisia runoilijoita on kuitenkin kymmeniä, mikä saa afrikkalaisen kirjallisen kulttuurin tuntumaan elinvoimaisemmalta, monipuolisemmalta ja pitkäaikaisemmalta kuin ennen.

Toisaalta kirjan runoilijat olivat minulle myös ongelma. Tai eivät runoilijat, vaan niiden valinta: 66 runoilijan joukkoon Wole Soyinka oli kelpuuttanut luullakseni vain yhden naisen, mosambikilaisen Noémia de Sousan, ja häneltä vain kaksi runoa yhteensä noin 240 runon kokoelmaan. Tämä ei voi olla tuntumatta tahalliselta seksismiltä, vaikka 1970-luvulla kaikkien olisi luullut jo tiedostavan, että naisia ja myös naiskirjailijoita on olemassa.

Hiljattain lukemassani kirjassa Writing Across Worlds Wole Soyinka vastasi vuonna 1985 haastattelijan kysymykseen hänen kirjojensa naisten epärealistisuudesta ja yksiulotteisuudesta mm. näin: But that's the role of women. It is women who must realize themselves in their writings. I can't enter the mind and body of a woman. No, let women write about themselves. Why should they ask me to do that? (s. 29-30) Jos Soyinka ei kuitenkaan tahtonut antaa naiskirjoittajille mahdollisuutta päästä julkisuuteen esimerkiksi tässä kokoelmassa kertomaan itsestään ja omista kokemuksistaan, tuollainen vastaus oli pelkästään tekopyhää rationalisointia. Ovatpa nobelisti Soyinkan muut ansiot mitkä hyvänsä, oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen suhtautuminen naisiin ei ole tai ei ole ollut hänen vahva puolensa.

Tässä muutama näyte kirjan runoista.

 

Gabriel Okara: You Laughed and Laughed and Laughed (ote)
...

And now it's my turn to laugh;
but my laughter is not
ice-block laughter. For I
know not cars, know not ice-blocks.

My laughter is the fire
of the eye of the sky, the fire
of the earth, the fire of the air
the fire of the seas and the
river fishes animals trees
and it thawed your inside,
thawed your voice, thawed your
ears, thawed your eyes, and
thawed your tongue.

So a meek wonder held
your shadow and you whispered:
"Why so?"
And I answered:
"Because my fathers and I
are owned by the living
warmth of the earth
through our naked feet."

Kalu Uka: The Silver Lining (ote)
...

Then this morning a streak of light cut
Like a razor edge beside a new reed
Blooming on the top of the waters swept
By winds. A child saw, and cried out loud.

We too, long crusted and dormant like
The anger of Aetna lifted a face and saw
A broken cathedral spire rising again
As once it was, a towering hope, a sign
That all had not crashed to the basement.

Noémia de Sousa: If You Want to Know Me (ote)

If you want to know me
examine with careful eyes
this bit of black wood
which some unknown Makonde brother
cut and carved
with his inspired hands
in the distant lands of the North.

This is what I am
empty sockets despairing of possessing life
a mouth torn open in an anguished wound
huge hands outspread
and raised in imprecation and in threat
a body tattooed with wounds seen and unseen
from the harsh whipstrokes of slavery
tortured and magnificent
proud and mysterious
Africa from head to foot
This is what I am.
...

And ask no more
to know me
for I'm nothing but a shell of flesh
where Africa's revolt congealed
its cry pregnant with hope.

Suurin osa kirjan runoista on kirjoitettu englanniksi, mutta niitä on myös käännetty swahilista, yorubasta, portugalista ja ranskasta. Tämä runokirja on numero 171 Chinua Acheben aloittamassa ja toimittamassa African Writers Series -sarjassa, jossa on ilmestynyt sekä romaaneja, novellikokoelmia, runoja että näytelmiä.

Kirjan runoilijat: Abangira, G. Adali-Mortty, Costa Andrade, Jared Angira, Peter Anyang'-Nyong'O, Kofi Awoonor, Kwesi Brew, Dennis Brutus, Siriman Cissoko, J. P. Clar, José Craveirinha, Viriato da Cruz, Bernard Dadié, Kaoberdiano Dambara, Joe de Graft, Solomon Deressa, Noémia de Sousa, Birago Diop, David Diop, Mbella Sonne Dipoko, Marcelino dos Santos, Tsegaye Gabre-Medhin, Armando Guebuza, Ismael Hurreh, Antonio Jacinto, Paulin Joachim, Charles Kabuto Kabuye, W. Kamera, Jonathan Kariara, Amin Kassam, Yusuf O. Kassam, Keorapetse Kgositsile, Kittobbe, Mazisi Kunene, Kojo Gyinaye Kyei, Taban Lo Liyong, Stephen Lubega, Theo Luzuka, Valente Malangatana, Ifeanyi Menkiti, Mindelense, Oswald Mbuyiseni Mtshali, Agostinho Neto, Arthur Nortje, Richard Ntiru, Atukwei Okai, Gabriel Okara, Christopher Okigbo, Yambo Ouologuem, Frank Kobina Parkes, Okot p'Bitek, Lenrie Peters, Rabéarivelo, Isaac Rammopo, Jorge Rebelo, Arnaldo Santos, L. S. Senghor, Onésimo Silveira, Wole Soyinka, J.-B. Tati-Loutard, Bahadur Tejani, B. S. Tibenderana, Enoch Tindimwebwa, Kalu Uka, Tchicaya U Tam'si ja Okogbule Wonodi. Mukana on myös joitakin kansanrunoja.

Helmet-haaste 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna, 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä, tai 40. Kirjassa hylätään jotain (valkoisten kulttuurista ja sosiaalista dominanssia, heidän vallankäyttöään, kolonialismin perinteitä ja nykyisyyttä...).

Edit 1.4.23 (lisätty Helmet-haasteen kohdat).

Wole Soyinka (ed.): Poems of Black Africa, 1987 (1975). Heinemann, African Writers Series 171. Cover design by Michael Harvey. 346 tekstisivua.

K. S. Stanislavski: Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa, 1966 (Mоя жизнь в искусстве, 1926)

Kaikki vähänkin enemmän teatterihistoriaan ja näyttämötaiteeseen tutustuneet tuntevat varmasti Konstantin Stanislavskin (1863-1938) nimen, ja muutkin, koska minusta myös esimerkiksi teatteriopiskelijoista kertovissa tv-sarjoissa ym. populaarikulttuurissa saatetaan puhua "Stanislavskin metodista". Hän perusti myös Moskovan Taiteellisen Teatterin. Olin itse törmännyt hänen nimeensä niin monta kertaa, että se alkoi tuntua jo legendaariselta, ja tämä eräänlainen elämäkerta kiinnosti.

Kirjan alkuperäinen nimi tarkoittaa "Elämäni taiteessa", ja kirja on nimenomaan sitä: Stanislavski kuvaa siinä kosketuksiaan teatteriin, näyttelemiseen, lavastukseen, ohjaamiseen ym. teatteritaiteeseen liittyviin asioihin lapsuudesta kirjoitushetkeen saakka, eli erilaisia esityksiä joihin hän oli tavalla tai toisella osallistunut - ei täysin kronologisesti, vaan saavuttamansa kehityksen mukaan. Stanislavski toimi esityksestä ja ajankohdasta riippuen esimerkiksi näyttelijänä, ohjaajana tai teatterinjohtajana, mutta hän näki teatteriesityksen kokonaistaideteoksena, jonka jokaisen osan pitäisi olla täydellinen ja toimia esityksen viestin välittymiseksi. Hän halusi myös, että sekä näyttelijät että katsojat kunnioittavat ja arvostavat teatteria ja sen tekemistä.

Vaikka Stanislavskin rikkaassa lapsuudenkodissa harrastettiin näyttelemistä, tämä ei kuitenkaan selitä hänen täydellistä antautumistaan teatterille ja näyttelemiselle ja ehdottomuuttaan roolin esittämisen täydellistämisessä koko elämänsä ajan. Yhä uudelleen hän kertoo kirjassa pettyneensä itseensä, näyttelemiseensä ja tuloksiinsa huolimatta siitä, että ajattelee aina välillä löytäneensä hyvän näyttelemisen salaisuuden. Hän ei missään vaiheessa päästä itseään helpolla eikä myöskään anna muiden ylistyksen vakuuttaa itseään, vaan pyrkii aina parempaan, minkä tuloksena Stanislavskin metodi sitten vihdoin kehittyi. Tästä metodista kirjassa ei kuitenkaan kerrota, vain yrityksistä ja erehdyksistä, jonka tuloksena Stanislavski sitten onnistui kehittämään metodinsa.

Kirjassa ei kerrota juuri ollenkaan Stanislavskin henkilökohtaisesta elämästä - esimerkiksi naimisiinmeno toisen näyttelijän kanssa kerrotaan melkein huomaamatta muistaakseni vain yhdessä lyhyessä lauseessa. Hän kertoo elämästään vain niiltä osilta, missä se liittyy teatteriin, esimerkiksi kanssakäymisestä Anton Tsehovin ja muiden näytelmäkirjailijoiden ja teatterin eri ammattilaisten kanssa. Venäjän vallankumous vaikutti teatteriin niin, että kaikki köyhätkin ihmiset pääsivät katsomaan näytelmiä, aluksi muistaakseni täysin ilmaiseksi. Joskus Stanislavski kertoo ohjausratkaisuistaan eri näytelmissä tai analysoi jotakin näytelmää, ja näitä kohtia olisi saanut olla enemmänkin.

Tätä muistelmateosta kutsutaan takakannen mukaan länsimaissa "teatteritaiteen raamatuksi". Näyttelijät löytäisivät siitä varmasti paljon kiinnostavaa, koska he ovat itse joutuneet ratkomaan työssään samanlaisia ongelmia, mutta näin tavallisena pulliaisena kaikki teatterijutut eivät aina jaksaneet kiinnostaa, varsinkin kun tunnistin vain harvoja kirjassa mainittuja nimiä. Toisaalta Stanislavskin kirjoitustapa oli niin sujuva ja kirja niin rehellinen, että kirjan lukeminen loppuun ei kuitenkaan tuottanut vaikeuksia. Eino Westerlundin käännös oli mielestäni oikein hyvä, paitsi että siinä käytettiin jatkuvasti sanoja "koristelu" ja "teatterikoristeet", kun tarkoitettiin ehkä lavasteita (vaikka kirjassa puhuttiin kyllä myös "lavastuksesta").

Lainaan tässä pitkän kappaleen Stanislavskin nuoruusvuosilta, koska sen kuvaama elämä on nykynäkökulmasta niin erikoista.

Kaikkien yksimielisestä pyynnöstä isä päätti, että saisimme samalle paikalle uuden rakennuksen ja siihen suuren salin, jossa tarpeen tullen voisimme esittää kotinäytäntöjä. Luulen isän päätökseen vaikuttaneen hänen ainaisen huolenpitonsa siitä, että lapset pysyisivät lähempänä kotia, ja tästä syystä hän oli valmis noudattamaan pyyntöämme ja mukautumaan nuorten elämään ja tarpeisiin. Sanon vielä, että vanhempieni tällaisen menettelyn takia koko talomme usein kuvasti siinä sattuneita tapahtumia. Niinpä isäni, joka oli tunnettu hyväntekijä, rakennutti sairaalan talonpojille. Vanhin sisareni rakastui erääseen tämän sairaalan lääkäriin, ja koko talo rupesi innokkaasti harrastamaan lääketiedettä. Sinne tulvi potilaita joka taholta. Kaupungista saapui lääkäreitä, serkkuni tovereita. Heidän joukossaan oli draamataiteen harrastajia. Me järjestimme kotinäytännön. Kaikki muuttuivat amatöörinäyttelijöiksi. Pian toinen sisaristani mieltyi naapuriimme, nuoreen saksalaiseen liikemieheen. Koko talo alkoi puhua saksaa ja täyttyi ulkomaalaisista. Harrastettiin ratsastusta, kilpa-ajoja ja kaikenlaista muuta urheilua. Me nuoret miehet koetimme pukeutua eurooppalaisesti, ja kuka vain kykeni, kasvatti itselleen poskiparran ja kampasi tukkansa muodin mukaisesti. Mutta äkkiä muuan veljistäni rakastui tavalliseen venäläiseen kauppiaantyttäreen, jonka isä kulki kauhtanassa ja pitkissä venäläisissä saappaissa - ja silloin koko talon elämä yksinkertaistui. Pöydällä oli aina samovaari, kaikki joivat teetä, kävivät kirkossa, järjestivät juhlallisia jumalanpalveluksia, kutsuivat niihin parhaan kirkkokuoron, ja laulajat messusivat. Näihin aikoihin taas kolmas sisareni rakastui polkupyöräilijään, ja me kaikki vedimme villasukat ja polvihousut jalkaamme ja ostimme polkupyörän; ajoimme ensin kolmipyöräisillä ja sitten kaksipyöräisillä. Ja vihdoin neljäs sisareni rakastui oopperalaulajaan - ja koko talo rupesi laulamaan. Useat kuuluisat venäläiset laulajat - Sobinov, Sekar-Rozanski, Olenin - vierailivat tuon tuostakin luonamme, varsinkin maatilallamme. He lauloivat sisällä ja he lauloivat metsässä; päivisin romansseja, öisin serenadeja. Lauloivat veneessä ja lauloivat uimahuoneessa. Joka päivä kello viisi, ennen päivällistä, laulajat kokoontuivat sinne. He järjestyivät riviin uimahuoneen katolle ja muodostivat kvartetin. Ennen loppusäveltä kaikki syöksyivät päistikkaa katolta jokeen, sukelsivat ja taas nousivat pinnalle ja lopettivat laulunsa korkeimpaan säveleen. Se, joka ensimmäisenä ehti lopettaa laulun, oli voittaja. (s. 45-47)

Sadan vuoden lukuhaaste: 1920-luku. Helmet-haaste 29. Kirjassa on minäkertoja, 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole, 40. Kirjassa hylätään jotain (toimimattomia näyttelemistapoja kerta toisensa jälkeen), tai 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika.

K. S. Stanislavski: Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa, 1966, toinen painos (Mоя жизнь в искусстве, 1926). WSOY Taskutieto. Suomennos: Eino Westerlund. 451 sivua.

Hörspiele, 1962 (Kuunnelmia, osa 2 - Hildesheimer, Böll ja Rys)

Kirjoitin aiemmin tämän saksalaisen kirjan kolmesta ensimmäisestä kuunnelmasta; tässä bloggauksessa on kolme jälkimmäistä. Kokonaisuutena tämä kirja oli vaikuttavaa ja kiinnostavaa luettavaa: vaikken pitänytkään yhdestä kuunnelmasta ollenkaan, kaikki kirjan kuunnelmat olivat kuitenkin kokeellisia, erikoisia ja siinä mielessä mielenkiintoisia. Kokeellisuus näkyi ajan ja tilan käytössä, jos ei muuten - kuunnelma antaa mahdollisuuden liikkua näissä vapaasti. Ja muista viidestä kuunnelmasta pidin enemmän tai vähemmän, joistain paljonkin.

Wolfgang Hildesheimer: Herrn Walsers Raben (Herra Walserin korpit, 1960). Kuunnelma toi aluksi mieleen Oscar Wilden näytelmät: sedältään perinnön saanut rikas nuorehko tyhjäntoimittaja Adrian Walser sanailee kepeästi järkkymättömän taloudenhoitajansa rouva Borgwardin kanssa. Adrian asuu yksinäisellä paikalla metsässä. Taloa ympäröivät korpit, joiden raakunta kuuluu taloon säännöllisin väliajoin ja joista Adrian sanoo pitävänsä. Taloon tulee yllättäen vierailulle Adrianille lähes tuntematon Cosima-täti henkivartijansa herra Mönkebergin kanssa ja vaatii Adriania naimaan tyttärensä (mikä takaisi Cosimalle mukavan elannon, vaikkei hän tyttärestään pidäkään). Jos tämä ei suostu, Cosima-täti aikoo ilmiantaa hänet poliisille usean sukulaisen murhasta, koska nämä ovat salaperäisesti kadonneet Adrianin luona vierailtuaan, samoin aikaisemmin perinnön antanut setä.
          Olin jo oppinut odottamaan tämän kirjan kuunnelmilta jotakin reaalimaailmasta poikkeavaa, mutta tässä kuunnelmassa sellaista ei näyttänyt aluksi olevan, vaikkei tilanne kovin tyypillinen ollutkaan. Mutta kuunnelman loppupuolella todellisuus nyrjähti tässäkin sijoiltaan: Adrian oli oppinut kotiopettajaltaan loitsun, jolla ihmiset voi muuttaa korpeiksi (ikävä kyllä hän oli muuttanut opettajansa korpiksi, ennen kuin oli oppinut loitsun, jolla taian voi perua). Taian onnistumisen edellytyksenä oli se, että loitsittava on kiihtyneessä mielentilassa, mutta ihmisten ärsyttäminen raivoon asti on onnistunut ihmisiä taitavasti käsittelevältä, itse aina tyynenä pysyvältä Adrianilta hyvin. Sitten Adrian tapaa kuitenkin kaksi varteenotettavampaa vastustajaa: henkivartijan, joka paljastuu Nikolaus-sedäksi, sekä rouva Borgwardin.
          Sukulaisten kohtalo ei kuunnelmassa juurikaan säälittänyt, koska heistä annetaan siinä kuva rahanahneina, epämiellyttävinä ja moraalittominakin ihmisinä. Adrian taas on moraalittomuudestaan huolimatta tavallaan miellyttävä ja myös avustaa kaikkiaan 60 sukulaistaan. Kuunnelma päättyy siihen, että Adrian tapaa vihdoin ihmisen, jota ei pysty voittamaan, rouva Borgwardin - joka ei kuitenkaan vaadi Adrianilta muuta kuin terveellisempiä elintapoja. Kuunnelma on koko pituudeltaan kepeästi kirjoitettu ja omalla tavallaan hauska ja viihdyttävä, mutten löytänyt siitä mitään syvällisempiä merkityksiä. (37 s., Saksa, 1916-1991)

Heinrich Böll: Klopfzeichen (Koputusmerkkejä, 1960). Tämä kuunnelma oli sitävastoin täynnä merkityksiä, surua ja nykyisyyden lomassa eläviä muistoja. Mies koputtaa kotonaan unessa seinään ja kuulee valveilla koputuksia (jotka muodostavat tärkeän osan kuunnelman äänimaailmaa). Hänet oli tuomittu sodan aikana vuodeksi vankilaan, koska hän oli antanut leipää ja tupakkaa nuorelle nälkäiselle puolalaiselle. Vangit kommunikoivat vankilassa toistensa kanssa koputusmerkein. Mies toimi koputusten välittäjänä toisen puolen sellissä olevan papin ja toisella puolella olevan Juliuksen kanssa, joka tahtoi oppia uskon perusasiat, tunnustaa uskonsa ja saada ehtoollisen, minkä takia hänet viime kädessä (ymmärtääkseni) tuomittiin kuolemaan, koska silloinen vankilanjohtaja oli ankarasti kieltänyt kaiken uskon harjoittamisen. Kuunnelman puhuja ei koskaan nähnyt Juliusta, välitti vain hänen koputuksensa eteenpäin papille ja päinvastoin. Vaikka mies on nyt turvassa kotonaan, hän ei voi unohtaa vankilakokemuksiaan ja vankilassa tapaamiaan ihmisiä ja heidän kohtaloitaan. Ihminen saattaa pudota aikaan niin kuin kuoppaan; silloin kaikki on nykyisyyttä, menneisyyttä ja tulevaisuutta - etkä tiedä, onko menneisyys nykyisyyttä vai nykyisyys tulevaisuutta. Ne ovat yhtä. Istun sellissä ja odotan koputusmerkkejä. (159) (10 s., Saksa, 1917-1985)

Jan Rys: Grenzgänger (Rajanylittäjät, 1960). Vanha mies Vrazil odottaa kahvilassa nuorempaa Liskaa hyvin levottomana, koska tarvitsee tämän apua. Onnistuisiko hän vihdoin siinä, mitä on jo kauan kaivannut? Liska tulee lopulta, on välinpitämätön ja torjuva, mutta antaa sitten periksi ja miesten matka takaisin kotimaahansa, josta he ovat aikaisemmin paenneet, alkaa. He selviävät vaaroista ja päätyvät Vrazilin kotikaupunkiin, tämän kotikadulle ja löytävät tämän kotitalonkin, mutta asiat eivät ole enää niin kuin Vrazil on odottanut niiden olevan, kaikki on muuttunut. Kuunnelman lopussa ollaan taas kahvilassa, mutta toiselle miehelle matka on ollut liikaa. Kuunnelmassa on hyvin intensiivinen tunnelma. (30 s., Itävalta, 1931-1986. Jan Rys oli syntynyt Tsekkoslovakiassa ja paennut sieltä Itävaltaan 17-vuotiaana.)

Kirjan lopussa on vielä Ernst Schnabelin kuunnelmaa yleensä käsittelevät jälkisanat In Rampenlicht der Finsternis (Pimeyden parrasvaloissa, 5 s.), joka oli melkoisen vaikeatajuinen, sekä tiedot kirjoittajista.

Lisäys 8.5.23: Tästä kirjasta oli puolentoista vuoden aikana (1961-1962) otettu kolme painosta ja painettu yhteensä 65 000 kirjaa. Kuunnelmat eivät ainakaan tuolloin ilmeisesti olleet mitenkään marginaalista kirjallisuutta Saksassa (tosin kirjan kirjailijat olivat varmaan melko tunnettuja saksalaisella kielialueella).

Sadan vuoden lukuhaaste: 1960-luku. Helmet-haaste 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna (puolet luin, puolet jäi tälle vuodelle) tai 44. Kirja kuuluu kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä (tämä on ensimmäinen lukemani kuunnelmateos).

Edit 26.3.23 (lisätty haastekohdat).

Hörspiele. Mit einem Nachwort von Ernst Schnabel, 1962 (1961). Fischer Bücherei. Kannen tekijää ei kerrottu. 203 sivua.

Susheila Nasta (ed.): Writing Across Worlds. Contemporary writers talk, 2004

Tilasin tämän kirjan kaukolainana sen kirjailijanimien houkuttelemana, mikä oli hyvä, koska en varmaan olisi poiminut sitä kirjaston hyllystä luettavakseni - pintapuolisesti selailtuna pienifonttinen kirja vaikutti aika tylsältä haastattelukokoelmalta. Kirjailijahaastattelujen kokoelma se onkin, muttei ollenkaan tylsä, vaan suurimmalta osaltaan oikein mielenkiintoinen, koska melkein kaikki kirjan kirjailijat olivat afrikkalais-, intialais-, japanilais- tai karibialaistaustaisia (eli suurimmaksi osaksi vanhoista brittien siirtokunnista; useimmat myös asuivat haastatteluhetkellä Englannissa).

Tämän takia kirjan mielipiteet ja sisältö olivat virkistävän erilaisia lähinnä valkoisiin ihmisiin painottuvaan lukemiseeni verrattuna, ja ne antoivat uusia näkökulmia esimerkiksi maahanmuuttajuuteen, rotuun, rasismiin, kolonialismiin ja siitä eroon pääsyyn, kieleen, kirjoittamiseen ja identiteettiin, ja nimenomaan sellaisten ihmisten suulla, joille nämä asiat eivät yleensä ole yhtä selviä kuin valtakulttuurien edustajille. Haastattelijat itsekin olivat kirjailijoita, kirjallisuudentutkijoita tai kriitikkoja, haastattelut olivat useimmiten varsin syvällisiä ja avoimia, eivätkä mielipiteet aina sellaisia kuin odottaisi.

Haastattelut on alunperin julkaistu brittiläisessä Wasafiri-kirjallisuuslehdessä. Sen ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1984, ja Susheila Nasta oli sen päätoimittaja ainakin 20 ensimmäisen vuoden ajan. Wasafiri on nostanut esiin mustien brittiläisten, aasialaisten, afrikkalaisten ja karibialaisten teoksia osana kirjallisuuden valtavirtaa, ja tämän kirjan kirjailijoista huomaa, miten elinvoimaista ja taitavaa tämä kirjallisuus on: kirjailijoiden joukossa ovat esimerkiksi suomeksikin käännetyt ja myös meillä arvostetut Bernardine Evaristo, Ngugi wa Thiong'o, Abdulrazak Gurnak, Chinua Achebe, Wole Soyinka, V. S. Naipaul, Salman Rushdie, Kazuo Ishiguro, Michael Ondaatje ja Zadie Smith. Vain kaksi kirjan kirjailjoista ovat valkoisia, Maggie Gee ja Marina Warner, mutta heidänkin teoksessa käsitellyt kirjansa liittyvät esimerkiksi rasismiin. Wasafiria julkaistaan nykyäänkin.

Kirjasta jäi mieleen esimerkiksi se, että Wole Soyinka vaikutti melkoisen seksistiseltä - vähemmistöön kuuluminen ei tarkoita automaattisesti sitä, että ymmärtäisi ja tukisi muita (kulttuurisia) vähemmistöjä. Kenialainen Ngugi wa Thiong'o (s. 327) kirjoitti ensimmäiset kirjansa englanniksi, mutta myöhemmät hän kirjoitti äidinkielellään gikuyulla. Hänen mielestään afrikkalaista kirjallisuutta pitäisi kirjoittaa ensin afrikkalaisilla kielillä ja kääntää vasta sitten tarvittaessa englanniksi ja muille kielille. Ja muistaakseni (en enää löytänyt tätä kohtaa) joku intialaistaustainen kirjailija sanoi, että Intiassa intialaisilla kielillä kirjoitettu kirjallisuus on paljon kiinnostavampaa kuin englanniksi kirjoitettu, eli aivan päinvastainen käsitys kuin intialaisen kirjallisuuden antologian toimittaneilla Salman Rushdiella ja Elizabeth Westillä.

Runoilija, romaani- ja näytelmäkirjailija Jackie Kay (s. 237) on hyvä esimerkki identiteetin määrittelyn vaikeudesta. Hänen äitinsä oli skotlantilainen ja isänsä nigerialainen, valkoinen skotlantilaispariskunta adoptoi hänet ja hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa Glasgow'ssa, josta muutti Lontooseen ja sitten Manchesteriin. Onko hän sitten skotti, britti vai nigerialainen? Valkoinen vai musta? Vai ei mitään näistä? Onko hänellä oikeus kirjoittaa mustista tai valkoisista, skotlantilaisista, briteistä tai nigerialaisista? Vai ei kenestäkään? Totta kai on oikeus, kaikista näistä ja muistakin, jos hän pyrkii kirjoittamaan totuudenmukaisesti ja rehellisesti. Kaunokirjallista teosta pitäisi minusta arvostella omilla ansioillaan, ei sen kirjoittajan sukupuolen tai rodun mukaan (vaikka näillä onkin merkitystä), eikä mikään vakavasti otettava kirja varmaan nykyään väitä kertovansa koko totuutta ja ainoaa totuutta kuvaamastaan ryhmästä.

Minua häiritsee kirjallisuuden omimiskeskustelussa (sen verran mitä siitä tiedän, mikä on aika vähän) biologisointi - ihan kuin palattaisiin sadan, parinsadan vuoden takaiseen aikaan ja ajateltaisiin, että ihmisessä on tärkeintä ja oleellisinta esimerkiksi hänen sukupuolensa, "rotunsa" (joka ei siis ole biologinen käsite, vaan kulttuurinen) ja muu taustansa, ja että nämä ovat ylittämättömiä esteitä toisenlaisten ryhmien ymmärtämiselle ja kuvaamiselle. Minua häiritsee siinä myös se, että lukijan ajatellaan olevan täysin kritiikitön ja hyväksyvän tekstin annettuna ottamatta huomioon sitä, kuka tekstiä kirjoittaa. Biologia ei ole ihmisessä olennainen tekijä, mutta se kuitenkin vaikuttaa hänen kokemuksiinsa joskus paljonkin ja esimerkiksi naiskirjoittajilla on enemmän tietoa naisten elämästä ja naisena elämisestä kuin mieskirjoittajilla, joten kirjoittajan tausta kannattaa huomioida.

Kaikki kirjailijat ovat kuitenkin ihmisiä, joten heillä on lähtökohtaisesti kyky ja mahdollisuus ymmärtää toisia ihmisiä. Joissakin tapauksissa ennakkoluulot voivat tietysti sumentaa heidän käsityksiään tai kokemuksen puute voi hienovaraisemmin saada heidät antamaan jostakin ryhmästä pintapuolisen ja epätoden käsityksen, minkä takia on hyvä pitää mielessä se, kuka tekstiä kirjoittaa. Ainakin tottuneemman lukijan voi kuitenkin olettaa huomaavan tekstistä, jos jokin ryhmä esitetään siinä johdonmukaisesti huonossa valossa, sekä myös suhtautuvan kirjaan tietyllä varovaisuudella, jos kirjailija kuvaa siinä toisen ryhmän (varsinkin vähemmistön) edustajia tai kokemuksia, joita hänellä itsellään ei tiettävästi ole ollut. Mutta taas toisaalta jossakin kirjassa annettu elävä kuva jostakin ihmisestä tai ihmisryhmästä saattaa jäädä lukijan mieleen leimaamaan tätä ihmistä tai ihmisryhmää, vaikka lukija tiedostaisikin sen, ettei kuva välttämättä ole oikea. Eli ymmärrän luullakseni omimiskeskustelun taustalla olevan idean, tai osan siitä, vaikken pidäkään siihen liittyvästä biologismista, ahtaudesta ja joustamattomuudesta.

Kirja oli mielenkiintoinen, monipuolinen ja vaihteleva, ja se sai minut kiinnostumaan muutamista siinä esitellyistä kirjailijoista. Kartanon kruunaamaton lukija on kirjoittanut yhden kirjassa haastatellun kirjailijan, Sam Selvonin, klassikosta The Lonely Londoners.

Kirjan 31 kirjailijaa: Sam Selvon, Wole Soyinka, Wilson Harris, Lorna Goodison, Chinua Achebe, Moyez Vassanji, Jamaica Kincaid, Joan Riley, V. S. Naipaul, Caryl Phillips, Salman Rushdie, Nayantara Sahgal, Vikram Seth, Kazuo Ishiguro, Maxine Hong Kingston, George Lamming, Rohinton Mistry, Keri Hulme, Amit Chaudhuri, David Dabydeen, Jackie Kay, Michael Ondaatje, Zadie Smith, Bernardine Evaristo, Ama Ata Aidoo, Maggie Gee, Nadine Gordimer, Ngugi wa Thiong'o, Monica Ali, Abdulrazak Gurnah ja Marina Warner.

Sadan vuoden lukuhaaste: 2000-luku. Helmet-haaste 16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa. (No, ainakin on kirjoitettu, ja kerrotaan siitä.)

Edit 13.3.23 (lisätty toiseksi viimeisen kappaleen lopussa olevat kaksi virkettä ym.), 14.3.23, 7.8.23 (lisätty sadan vuoden lukuhaaste).

Susheila Nasta (ed.): Writing Across Worlds. Contemporary writers talk, 2004. Routledge. 381 sivua.

Sonia Eriksson ja Hans-Georg Wallentinus: Luonto talvella. Miten kasvit ja eläimet selviytyvät läpi pohjolan kylmän vuodenajan, 1986 (Naturen om vintern, 1985)

Talvella varsinkin paukkupakkasten aikaan alkaa helposti mietityttää, miten esimerkiksi hyönteiset ja nisäkkäät selviävät talven yli, mistä hirvet isoina eläiminä löytävät tarpeeksi ruokaa selvitäkseen talvesta, ja miten kaikki muutkin Suomen luonnon eläimet sinnittelevät talvella ja hankkivat ravintoa. Yhtä helposti ei tule ajatelleeksi, että myös kasveille talvi on hankalaa aikaa (ei vain kylmyyden, vaan myös kuivuuden takia) ja niidenkin on pitänyt kehittää erilaisia sopeutumia selvitäkseen siitä.

Tämä ruotsalainen kirja on oikein hyvä ja tiivis tietopaketti näistä asioista. Lyhyehkön talvea fysikaalisena ilmiönä käsittelevän pääluvun jälkeen kirjassa kerrotaan kasvien (n. 30 sivua) ja eläinten (n. 55 sivua) selviytymiskeinoista talvella. Kirjan tekee ulkoasultaan hyvin kauniiksi ja tietysti myös informatiiviseksi Åke Aronsonin runsas kuvitus, ja sen lopussa on parinkymmenen sivun pituinen oikein hyödyllisen tuntuinen määritysopas, jonka avulla voi tunnistaa myös talviasuisten puiden ja pensaiden lajit. Koska alkuteos on ruotsalainen, siinä puhutaan jonkin verran myös Suomea eteläisemmistä ilmiöistä (joita saattaa tosin nykyään olla ilmastonmuutoksen takia myös Suomessa), mutta suomentajat ovat mukauttaneet tekstin Suomen oloihin sopivaksi. 

Kasveja koskeva osuus tuntui perusteelliselta ja kattavalta (ehkä sen takia, että siinä ei juurikaan menty yksittäisiin kasveihin, vaan käsiteltiin kasveja useimmiten ryhminä), mutta eläimet käsiteltiin kirjassa suurimmaksi osaksi lajeittain, minkä takia monet kuvaukset jäivät melko lyhyiksi ja tuntui, että eri eläimistä ja niiden elämästä ja talveen liittyvistä sopeutumista olisi voinut lukea enemmänkin. Kirjassa oli kuitenkin paljon kiehtovia yksityiskohtia niin kasveista kuin eläimistäkin, tässä niistä muutama.

Yksivuotiset kasvit talvehtivat yleensä siemeninä. Monet yksivuotisten pohjoisten kasvien siemenet kaipaavat kylmäkäsittelyä itääkseen, mikä estää niiden itämisen liian aikaisin syksyllä, mutta ns. metsäpalokasvit, joiden siemenet voivat säilyä maassa vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja, itävät vasta metsäpalon jälkeen. Ns. ylitalviset yksivuotiset kasvit itävät syksyllä ja talvehtivat pieninä ruusukkeina maanpinnassa, ja kylänurmikka saattaa jopa kukkia lumen alla (jolloin se hedelmöittää itse itsensä). (34-35)

Kalojen suomuissa on vuosirenkaita, koska suurin osa kaloista ei syö koko talvena. Samana vuonna suomuun voi syntyä kaksikin rengasta, koska kalat lakkaavat kesällä syömästä, jos sää lämpenee liiaksi (100). Mehiläisyhdyskunnassa voi talvellakin olla jopa +30 astetta lämmintä, koska mehiläiset ovat hunajan tai sen korvikkeen sokerin avulla aktiivisia koko talven ajan (82). Koivukehrääjä talvehtii maassa tiiviin kotelokopan ympäröimänä kotelona, joka voi olla maassa jopa yhdeksän vuotta ennen kuoriutumista (83). Vaikka monet hyönteiset kuolevat jo ennen kuin lämpötila laskee nollaan, halkeamissa ja kaarnanraoissa talvehtivat aikuiset Anopheles-sääsket voivat kestää ällistyttävästi jopa -40 C pakkasta (80).

Poro saa syksyllä tärkeän vitamiinilisän sienistä ja saattaa talvella löytää ruohoa jopa 40 cm lumikerroksen alta hajuaistinsa avulla (67). Pieneläimille hyvä talvenviettopaikka on hangen alle lumen ja maanpinnan väliin jäävä ns. subnivaalinen tila, jossa lämpötila pysyy useimmiten nollan yläpuolella, ainakin jos lumikerros on paksu ja kasvillisuus tarpeeksi korkeata. Myyrät, sopulit ja metsähiiret keräävät itselleen erilaisia talvivarastoja (metsähiiri myös korkealle, esimerkiksi linnunpönttöihin), mutta pikkueläimiä syövät päästäiset joutuvat etsimään ruokansa joka päivä lumen alla olevista harvoista aktiivisista hyönteisistä. (76) Pikkunisäkkäiden uhkana on lumikko, jonka ruumis on yhtä kapea kuin niidenkin, joten se mahtuu hyvin niiden käytäviin (72). Lepakot parittelevat syksyllä, mutta siittiösolut pysyvät elävinä naaraan elimistössä kevääseen saakka, jolloin hedelmöitys vasta tapahtuu. Tällainen hidastettu hedelmöittyminen on nisäkkäillä ainutlaatuista (s. 55, joillakin muilla nisäkkäillä saattaa olla hidastettua sikiönkehitystä ) - lepakoilla on siis muitakin erityiskykyjä kuin lentotaito ja kaikuluotaus.

Kirjan runsas kuvitus on kaunista, taidokasta ja havainnollista.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1980-luku. Helmet-haaste 1. Kirjassa on kartta (useita, vaikka hyvin suurpiirteisiä), 3. Kirjan nimessä on kasvi tai 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä (luin tämän talvella, ja nytkin on vielä ihan talvinen sää).

Sonia Eriksson ja Hans-Georg Wallentinus: Luonto talvella. Miten kasvit ja eläimet selviytyvät läpi pohjolan kylmän vuodenajan, 1986 (Naturen om vintern, 1985). Piirrokset: Åke Aronsson. Gummerus. Suomennos: Ismo Nuuja, Risto Palokangas, Kaisa Saari ja Veli Saari. 128 sivua.