Sarah L. Delany and A. Elizabeth Delany with Amy Hill Hearth: Having Our Say. The Delany Sisters' First 100 Years, 1994

Bessie vasemmalla, Sadie oikealla.

Tämä on oikein hauska, virkistävä ja kiinnostava kirja, jossa kaksi kirjan julkaisemisen aikaan yli satavuotiasta afroamerikkalaista yhdessä asuvaa siskosta kertoo elämästään. Sadien (103 v.) ja Bessien (101 v.) kertomukset on kirjannut ylös valkoinen toimittaja Amy Hill Hearth, joka on myös kirjoittanut lyhyet taustoittavat esipuheet kirjan lukuihin; muuten Sadie ja Bessie pääsevät kirjassa itse ääneen, joskus erikseen ja joskus yhdessä. Kirjan kieli on puheenomaista ja ilmeikästä, ja lukija tuntee olevansa paikalla kuuntelemassa tarinointia.

Yleensä varsinkin vanhempaa aikaa kuvaavat afroamerikkalaisista kertovat tarinat ovat kertomuksia sorrosta, väkivallasta ja järkyttävästä epäoikeudenmukaisuudesta, joten oli vaihteeksi oikein mukavaa lukea 1800-luvulta alkavat elämäntarinat, joissa näillä asioilla ei ole suurta merkitystä. Yhteiskunnan läpitunkeva rasistisuus tulee kirjassa toki selvästi esiin - esimerkiksi kun rotusorron laillistavat Jim Crow -lait tulivat etelävaltioissa voimaan ja mustat eivät yhtäkkiä enää voineetkaan mennä paikkoihin, joissa he olivat ennen vapaasti käyneet, lukija kokee itsekin miten älyttömiä ja epäreiluja nämä lait olivat.

I don't remember my mother ever calling my father by his first name, Henry. He was always "Mr. Delany" or "Your Pa." Now, I do recall that my father would call my mother "Miss Nan" in private moments, but he usually called her Mrs. Delany in front of everyone, including us children. Now, you might think this seems a bit formal. But the reason they did this is that colored people were always called by their first names in that era. It was a way of treating them with less dignity. What Mama and Papa were doing was blocking that. Most people never learned their first names. (9)

Delanyn suku on Amy Hill Hearthin mukaan yksi tunnetuista ja arvostetuista afroamerikkalaisista suvuista. Delanyn siskokset olivat viettäneet lapsuutensa kymmenlapsisessa perheessä Pohjois-Carolinassa St. Augustinen mustan collegen kampuksella, jossa heidän isänsä oli hallinnollisena johtajana (administrator) ja äitinsä taloudenhoitajana (matron). Isästä, Henry Beard Delanysta, tuli ensimmäinen afroamerikkalainen episkopaalinen piispa, ja kaikki Delanyiden kymmenen lasta, niin tytöt kuin pojatkin, suorittivat collegetutkinnon. Sadie oli ensimmäinen lukiotason taloustiedon (home economics) musta opettaja New Yorkissa, ja Bessie toinen musta nainen, joka oli saanut oikeuden harjoittaa hammaslääkärin tointa New Yorkissa.

Siskosten äiti, Nanny Logan Delany, oli vapaana syntynyt musta nainen, ja myös hänen vanhempansa ja isovanhempansa olivat olleet vapaita. Isän perhe oli ollut orjuuden aikaan "kotiorjana", ja perheenjäseniä oli kohdeltu melko hyvin; isä oli ollut seitsemänvuotias kun kaikki orjat oli sisällissodan jälkeen vapautettu. Isän äiti oli ollut osaksi intiaani, ja äidin isä ja isoisä olivat olleet valkoisia. Vaikka äidin isä ja äiti eivät olleet voineet mennä virallisesti naimisiin rasististen lakien takia, heidän liittonsa oli ollut puhdas rakkausavioliitto, he elivät kuin aviopari 50 vuotta, liitto oli ilmeisesti melko tasa-arvoinen, ja hurjan näköinen isoisä piti huolen siitä, ettei kukaan loukannut hänen rakastettuaan.

Sisaruksissa oli siis hyvin monenlaisten eri "rotujen" geenejä (tiedän, että "rotu" ei ole tieteellisesti merkityksellinen termi, mutta tässä kirjassa sillä on merkitystä), mutta he identifioituivat täysin mustiksi (Bessie itse piti eniten termeistä "colored" tai "Negro") ja olivat ylpeitä rodustaan. Kun tytöt saivat lapsina valkoiset posliininuket lähetystyöntekijöiltä, Bessie maalasi nuken kasvot oman ihonsa väriseksi.

This is what we were told by our Mama: A fellow named John Logan, who was white, was an army officer called away to fight during the War of 1812. While he was gone, his wife took up with a Negro slave on their plantation. She was already the mother of seven daughters by her husband, and her romance with the slave produced two more daughters. When the husband returned, he forgave his wife - forgave her! - and adopted the two mulatto girls as his own. They even took his last name, Logan. No one remembers what happened to the slave, except he must've left town in a big hurry. This slave and this white woman were our great-great-grandparents.
          The two little mulatto girls, Patricia and Eliza, were just part of the family. (41-42)

 

Oli kiinnostavaa lukea sisarusten sukujuurista, koska orjuuden aika Yhdysvalloissa oli todella kammottavaa aikaa, johon liittyi hirvittäviä ihmisoikeusrikkomuksia. Silloinkin oli kuitenkin joitakin tällaisia tapauksia, jolloin mustat ihmiset pystyivät elämään myös etelässä melko normaalia elämää, ja oli olemassa pariskuntia, joissa toinen osapuoli oli musta ja toinen valkoinen, ja jotka rakastivat toisiaan aidosti. Mieleeni tuli, olisiko Delanyiden suvun jäsenten hyvä koulutus ja tasapainoisuus ollut yhteydessä siihen, että heillä ei ollut ollut kannettavanaan samanlaista ylisukupolvista traumaa (josta nykyään puhutaan usein) kuin monilla muilla afroamerikkalaisilla; orjuus sellaisena kuin mitä se yleensä oli on yksi vaikeimmista traumoista, joita voi kuvitella.

We saw in our own family that people treated the lighter-skinned children better. But it was not something that was even discussed in our household. We were different shades, and it didn't make a bit of difference among us. It didn't matter if you were white, black, grizzly, or gray, you were you. ...
          You see, I think I'm just as good as anyone. That's the way I was brought up. I'll tell you a secret: I think I'm better! Ha! I remember being aware that colored people were supposed to feel inferior. I knew I was a smart little thing, a personality, an individual - a human being! I couldn't understand how people could look at me and not see that, because it sure was obvious to me. (Bessie, 106-107)
          Personally, I never had any desire to be white. I am absolutely comfortable with who I am. (Sadie, 172)
          All I ever wanted in my life was to be treated as an individual. I have succeeded, to some extent. At least I'm sure that in the Lord's eyes, I am an individual. I am not a "colored" person, or a "Negro" person, in God's eyes. I am just me! The Lord won't hold it against me that I'm colored because He made me that way! He thinks I am beautiful! And so do I, even with all my wrinkles! I am beautiful! (Sadie, 186)

Siskosten esivanhempien tarina on kuitenkin vain pieni osa kirjasta, ja lukija saa kulkea Sadien ja Bessien tarinan myötä läpi 1900-luvun. Siskokset muuttivat yli 20-vuotiaina New Yorkiin Harlemiin, jossa Bessie toimi hammaslääkärinä ja Sadie opettajana. He asuivat koko loppuikänsä New Yorkissa tai sen lähistöllä, ja vaikkei kumpikaan mennyt koskaan naimisiin, heillä oli koko elämänsä ajan läheiset suhteet vanhempiinsa, sisaruksiinsa ja sisarusten lapsiin, mikä ilmenee esimerkiksi seuraavasta tarinasta: kun eräs Bessien sosiologiaa opiskeleva ystävä oli harmistunut siitä, että hänen valkoinen opettajansa oli väittänyt mustien olevan valkoisia tyhmempiä, Bessie ehdotti, että tämä lainaisi tunnille kahta hänen veljensä pientä lasta, jotka saivat sitten älykkyystestistä paljon paremman tuloksen kuin valkoiset lapset.

You see, when you are colored, everyone is always looking for your faults. I you are going to make it, you have to be entirely honest, clean, brilliant, and so on. Because if you slip up once, the white folks say to each other, "See, what'd I tell you." So you don't have to be as good as white people, you have to be better or the best. When Negroes are average, they fail, unless they are very, very lucky. Now, if you're average and white, honey, you can go far. Just look at Dan Quayle. If that boy was colored he'd be washing dishes somewhere.
          There are plenty of white folks who say, "Why haven't Negroes gotten further than they have?" They say about Negroes, "What's wrong with them?" To those white people, I have this to say: Are you kidding? (Bessie, 161-162)

Kirjasta ja sen teemoista (lasten ja varsinkin tyttöjen kasvatustavat yli sata vuotta sitten, opiskelu, lama-aika, uskonnon merkitys, työ, rasismi ja miten siitä voi selvitä katkeroitumatta ja menettämättä itsekunnioitustaan...) voisi kirjoittaa vaikka kuinka, ja kirjassa on paljon kiinnostavia tarinoita, mutta yritän pitää bloggaukseni suhteellisen lyhyenä. Kirjan kerrontatapa on hauskaa ja värikästä, ja sekä Sadie että Bessie nousevat kirjan sivuilta elävinä esiin. He ovat mainioita persoonia: sisukkaita, hilpeitä, itsenäisiä, itsepäisiä, energisiä, huumorintajuisia. Kannattaa lukea, jos tämän kirjan löytää jostain.

I'll tell you something else, honey. We were good citizens, good Americans! We loved our country, even though it didn't love us back. (87)

Tähän kirjaan on mukava päättää osallistumiseni LauraKatarooman lukuhaasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoja.

Lisäys 27.6.21.

Sarah L. Delany and A. Elizabeth Delany with Amy Hill Hearth: Having Our Say. The Delany Sisters' First 100 Years, 1994. Dell Publishing. Kirjassa kuvaliite. 299 sivua.