Nykyään tuntuu todella yllättävältä, että tähän vastuulliseen ja taitoa vaativaan ammattiin ei tuolloin ollut koulutusta (nyt asiat ovat varmasti toisin): [Preparaattori] ei ole koulutukseltaan lääkäri, mutta yleensä hänellä on alaan liittyvää kokemusta esimerkiksi lääkintävahtimestarina. Anatomiaa saa myös lukea melko kasan. Mitään varsinaista koulua tai kurssia tähän harvinaiseen ammattiin ei kuitenkaan ole (5), vaan obduktiopreparaattori seuraa kollegojensa työtä ja alkaa sitten harjoitella näiden valvonnassa; Suomalainen työskenteli laitoksella vuoden ajan ennen ensimmäistä itsenäistä preparaattorin työtään.
Suomalaisen työpaikka oli oikeuslääketieteen laitos, jossa tutkitaan onnettomuudessa kuolleita, rikoksen uhreja tai itsemurhan tehneitä vainajia, siis yllättävästi tai epäselvissä olosuhteissa kuolleita ihmisiä. Kirjassa mennään monta kertaa sumeilematta groteskeihin yksityiskohtiin, mikä ei minua kuitenkaan häirinnyt: kuolleet ruumiit eivät tunne enää mitään, ja mielestäni kuolinsyyn selvittäminen on eräs tapa kunnioittaa kuollutta ihmistä ja hänen elämäänsä. Ja tietysti rikoksen ollessa kyseessä on tärkeää saada mahdollisimman paljon tietoa kuolemaan johtaneista tapahtumista rikoksen selvittämiseksi.
Suomalainen puhuu itse eräässä luvussa "ruumiinavaajan etiikasta": ... eikä varsinkaan preparaattori aina tiedä mitä häneltä odotetaan. Ehkä vainajan kunnioitusta? Ollaanpa nyt realisteja. Kun yksi preparaattori joutuu pahana päivänä avaamaan, ottamaan näytteet ja sulkemaan 7-8 keisiä, ei yksinkertaisesti ole aikaa miettiä sen enempää kunnioittavia kuin epäkunnioittaviakaan ajatuksia. Sitäpaitsi kun on aikansa tätä työtä tehnyt tapahtuu ajatusmaailmassa muutos: Ruumis lakkaa olemasta ruumis, se ei enää ole kuollut ihminen. Vainaja muuttuu joskus eläneen henkilön dokumentti-arkistoksi, josta tehtävänä on löytää tarvittavat tiedot. Ruumis on muuttunut keisiksi. (141) Preparaattori on ammattilainen, jonka tehtävänä on osaltaan selvittää kuolinsyy.
Suomalaisen asenteet joitakin ihmisryhmiä (naisia, homoja) kohtaan vaikuttivat joskus aika antiikinaikaisilta (tai ehkä pikemminkin 1990-lukulaisilta); joissakin asioissa ollaan menty paljon eteenpäin. Asenteet kuitenkin vain vilahtivat aina välillä muun tekstin lomassa. Yleensä ottaen Suomalaisen teksti oli hyvin helppolukuista, groteskilla tavalla hauskaa ja myös kiinnostavaa, koska se kertoi itselleni aivan vieraasta todellisuudesta (ja nimenomaan todellisuudesta, ei kuvitteellisista rikoksen uhreista; suurin osa kirjasta myös käsitteli muita tapauksia kuin rikoksia).
Kirjassa häiritsi jonkin verran tapausten käsittelyn lyhyys: 175-sivuisessa kirjassa on 53 lyhyttä tarinaa, joista lähes kaikkien taustalla on kuitenkin todellisen ihmisen elämä, joskus huvittavakin, mutta joskus hyvin traagisen tuntuinen. Usein tuntui, että käsitellyn ihmisen elämästä olisi voinut kirjoittaa kokonaisen kirjan tai ainakin novellin, joten kirjan kertomus vaikutti helposti vain pintasipaisulta. Kirja oli myös lähinnä kokoelma erikoisia tai kummallisia sattumuksia oikeuslääketieteen laitokselta (ja erikoisia ne todella olivatkin!), ja itse olisin kaivannut siihen lisää sellaista tiedollista puolta kuin esimerkiksi tietoa piilevien käytöstä hukkuneen ihmisen kuolintavan tutkimuksessa, josta eräässä luvussa kerrottiin. Kirja oli kuitenkin ihan mielenkiintoinen ja minulle ainutlaatuinen kurkistus oikeuslääketieteen laitokselle.
Kirjan kuvitus on Karin.
Keskustelupalstalta löytyi tätä kirjaa hulvattoman hauskana pitänyt lukija, ja Elegia on lukenut englanniksi samaa teemaa eri ammattilaisen näkökulmasta käsittelevän oikeuslääketieteellisen patologin Richard Shepherdin muistelmateoksen.
Edit 19.5.21, 10.5.22.
Valtteri Suomalainen, toim. Marianna Wallinheimo: Kuolet vain kahdesti, 1994. Recallmed. Kuvitus: Kari Suomalainen. 175 sivua.
Tuli mieleen, että kun kyse on todellisista tapauksista saattaa kerronnan lyhyyskin olla ehkä vainajan kunnioittamista? Että ei vaan kukaan saisi selville kenestä on kyse. Mutta tarkoitit ilmeisesti, että tutkimustoimet olisivat sinua kiinnostaneet laajemmalti.
VastaaPoistaJoitakin vuosia sitten esitettiin tv:ssä amerikkalaista fiktiivistä sarjaa Mullan alla (Six Feet Under), joka kertoi hautaustoimiston ihmisistä, joitten tehtävänä oli valmistella ruumiit ruumiinvalvojaisia varten. Se tuli tästä kuvauksestasi mieleen. Todella hieno sarja. Noihin aikoihin kävin Joensuussa ja kaverini huomautti sairaalan takapihalla olevasta isosta kyltistä, jossa luki "Obduktio". Sanoi hänelle tulevan mieleen abduktio, jolla wikipedian mukaan tarkoitetaan mm. ufosieppauksia.
Kirjoitin aika epäselvästi, tarkoitin oikeastaan sitä että minua häiritsi se että kokonainen ihmiselämä lapsuuksineen, kriiseineen, iloineen ja suruineen, jotka olivat kaikki olleet vaikuttamassa siihen että ihminen oli kuollut tietyllä tavalla, oli typistetty lyhyeen kertomukseen ruumiin käsittelystä kuoleman jälkeen. Olisin kyllä halunnut myös enemmän tietoa tästä aiheesta, mutta se oli tuon edellisen lisäksi. Ja monet tapauksista olivat niin erikoisia, että ihmiset saattoi hyvinkin tunnistaa niistä.
PoistaObduktio on tosiaan aika samankuuloinen sana kuin abduktio :). Tuota Mullan alla -sarjaa en ole katsonut, mutta olen varmaan lukenut siitä joskus kehuja, koska se on nimenä tuttu.