Arvosteleva luettelo suomenkielisestä kirjallisuudesta 1922 (1923)

Satuin löytämään kerran kirjaston kirjavarastossa hyllyjä katsellessani pitkän rivin Arvostelevia luetteloita suomenkielisestä kirjallisuudesta. Nimi ei ole ihan bestsellermateriaalia, mutta sisältö on omalla tavallaan hauska: Valtion kirjastotoimiston julkaisemaan kirjaan on koottu joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta kaikki yhden vuoden aikana suomen kielellä julkaistut (eli myös käännetyt) kauno- ja tietokirjat sekä ehkä Kirjastolehdessä aiemmin julkaistut lyhyehköt arviot suurimmasta osasta näitä kirjoja. Arvostelevan kirjaluettelon tarkoitus on kirjallisuuden valinnassa olla avuksi ensi sijassa kirjastojen toimihenkilöille mutta myöskin yksityisille kirjallisuuden harrastajille. Meilläkin ilmestyy vuosittain niin tavaton määrä kirjoja, että on mahdotonta tuntea niiden sisällystä ja arvoa osapuilleenkaan ilman apuneuvoja. Jokapäiväisten sanomalehtien sekä aikakauskirjojen arvostelut käsittelevät tavallisesti vain hyvin rajoitettua osaa ilmestyvästä kirjallisuudesta ja siitäkin etupäässä vain kaunokirjallisuutta. (iii) Tällaisia luetteloita on ainakin vuodesta 1916 alkaen 1980-luvulle saakka.

Minäkään en ole lukenut näitä kirjoja kannesta kanteen, mutta niitä on hauska selailla, koska ne antavat omanlaisensa kuvan aikansa yhteiskunnasta, siitä, mitä tiettynä vuonna luettiin ja miten siihen suhtauduttiin. (Käsitellyt kirjat saattavat olla melkoisen yllättäviä: muistaakseni jossakin 1920-luvun lopun luettelossa arvioitiin "Käytettyjen autojen osto-opas", mutten enää löytänyt tätä arviota, joten en ole varma siitä, olenko kuvitellut koko asian.) Kirjojen joukossa saattaa olla myös nykyään tuttuja kirjoja, mutta asennoituminen niihin saattaa olla ihan toista kuin nykyään, tai sitten joskus hyvinkin samanlaista. Arviot ovat joskus hyvinkin särmikkäitä, ja kirja saatetaan jopa tyystin teilata. Kirjat on ryhmitelty lukuihin kirjastojen luokittelujärjestelmän mukaan: ensin tietokirjojen luokat 0-9, sitten runot, näytelmät, aikuisten kaunokirjallisuus sekä lasten- ja nuortenkirjat, joten jos etsii tietynsisältöistä kirjaa joltakin vuodelta tai vuosikymmeneltä, näistä luetteloista on varmasti apua.

Tässä muutama näyte kirjan arvioista, ensin monelle tutusta lastenkirjasta, sitten naistenromaanista, (aikuisten kirjoihin luokitellusta) seikkailuromaanista sekä minusta odottamattoman nykyaikaista pedagogista ja tieteellistäkin otetta osoittavasta tietokirjasta. "Huiman mielikuvituksen tuote" ei ensimmäisessä arviossa selvästikään ole positiivinen kommentti, mutta erään toisen arvion (jota en sitäkään nyt löytänyt) kirjoittajalla oli yllättävänkin lapsilähtöinen lähestymistapa - jotain sellaista, että "aikuisella ei ole omasta mielipiteestään riippumatta mitään nokan koputtamista, koska lapsi nauttii tästä kirjasta niin paljon". Arvioiden sisältö saattaa siis riippua paljon myös arvioijasta, mikä ei kirjabloggaajalle ole tietystikään mitenkään vieras ajatus.

Barris [sic], J. M.: Pekka Poikanen (Peter Pan). Kirja on todistus siitä, kuinka vähän käsitetään, mitä henkistä ravintoa pieni lapsikin kaipaa ja on oikeutettu saamaan. Se on huiman mielikuvituksen tuote. Kuin sekavassa unelmassa esiintyy siinä ihmisiä, eläimiä, keijukaisia, intiaaneja, merirosvoja y.m. sotkuisassa sekamelskassa. Pääajatusta tai tarkoitusta ei voi tavallisella järjellä varustettu aikuinen huomata. Lapsen herkkää mieltä lämmittäviä kauniita ajatuksia ja jaloa toimintaa puuttuu miltei kokonaan. Kuvat toki ovat hyviä ja niitä on paljo. (122)

Elinor Glyn: Kenet rakkaus on valinnut. Erittäin tyhjänpäiväinen kirja, jonka jännittävyyskin on hyvin heikko. Rakkaus on valinnut rikkaan, hyväntahtoisen, mutta proosallisen ja ruman nousukkaan ("Minulle eivät huvitukset sovi, sanoi aviomies ärtyisällä äänensävyllä ja veti lusikalla ulos munanvalkuaisen", y.m.s.) nuoren ja ihanan rouvan ("Hänen hienot samettiposkensa tulivat villiruusun värisiksi", y.ms.) kaunissilmäisen lordin muodossa ("Lordi Bracondale oli kokenut paljon, ja herättää nuoria rouvia, vanhoja rouvia tai mitä naisia hyvänsä, joilla oli kyky miellyttää miestä, oli hänen jokapäiväinen tehtävänsä", y.m.s.). Kirjan lopussa on tuo ikävä aviomies kuollut hivuttavaan tautiinsa ja nuo kaksi muuta ovat hurmaaviin naimisiin menossa. Tällaista ei pitäisi suomentaa. (93)

Anthony Hope: Zendan vanki. Kirja on erittäin jännittävä ja vauhdikas, miellyttävällä tyylillä kirjoitettu. Itse juoni tosin perustuu mahdottomuuteen tai tavattomaan harvinaisuuteen, kahden miehen niin ihmeelliseen yhtäläisyyteen, että toinen voi seikkailujen pakosta näytellä toisen osaa kuninkaana ja sulhasena. Mutta joka jännittävää, reipasta lukemista haluaa, hän antaa tällaisen seikan mielihyvällä anteeksi. (96)

Wuorinen, Olli A.: Kasvibiologisia kokeita. Kirjasen runsaasta ja mielenkiintoisesta sisällöstä mainittakoon tässä vain eräitä, kokeitten laatua osoittavia yleisryhmiä. Tekijä aloittaa esityksensä itämistä ja taimen kehitystä valaisevilla kokeilla siirtyen sitten kasvien tärkeimpien elämän-toimintojen kuten hiilen oton, hengityksen ja ravintosuolojen kulkeutumisen tarkasteluun. Edellisen yhteydessä todetaan hauskoilla ja varsin onnistuneilla kokeilla kasveissa löytyvät alkuaineet. Edelleen saa tutkija kokeellisesti vastauksen kysymyksiin: millaisia ovat kasvisolut, miten tapahtuu kasvaminen, mitä on käyminen y.m. Kirjasen lopussa on vielä hauskoja kokeita kasvien valo- ja suunta-aistilla sekä eräillä bakteereilla. Runsas kuvitus on paria piirrosta (1 ja 19) lukuunottamatta onnistunut ja kokeitten suoritusta valaiseva.
          Kuten edellisestä selviää, tarjoaa kirja mielenkiintoista askartelua sopien etenkin varttuneemmalle opiskelevalle nuorisolle. Oppikirjain usein mainittuun "kuivuuteen" voi se antaa mieluisen lisän virkistävää mehua ja samalla juurruttaa tietoisuutta kokeellisuuden merkityksestä luonnontutkimuksessa. (37)

Arvosteleva luettelo suomenkielisestä kirjallisuudesta 1922, 1923. Valtion kirjastotoimisto. 132 tekstisivua + 6 sivun aakkosellinen hakemisto.

Tero Norkola ja Eila Rikkinen (toim.): Sivupolkuja. Tutkimusretkiä kirjallisuuden rajaseuduille, 1996

Ajattelin ensin lukea tämän kirjan vain osittain eli ne luvut, joita käsittelevien kirjailijoiden teoksia olen itse lukenut, mutta sitten innostuinkin lukemaan koko kirjan. Vaikka kirjan alkuosa tuntuikin hieman liian kirjallisuustieteelliseltä, muut luvut olivat ihan helppolukuisia ja kiinnostavia - hyvää kirjallisuusanalyysiä on aina hauska lukea. Kirja oli myös eräänlainen aikamatka 1990-luvulle.

Kirja siis käsittelee jollakin tavalla marginaalisia kirjallisuuden osa-alueita. Jotkin osa-alueet, kuten fantasia tai homo- ja lesbokirjallisuus ovat nykyään vähemmän marginaalisia kuin neljännesvuosisata sitten, jotkin eivät. Kirja on hyvin monipuolinen: edellisten lisäksi siinä käsitellään naisesseetä, päiväkirjoja, intiaanikirjailijaa, naisviihdettä, dekkareita, kauhua, lastenkirjoja ja Tarzania. Nostan tässä esiin vain parin kolmen artikkelin teemoja, vaikka kirjassa oli paljon muutakin kiintoisaa.

Tommy Orangen Amerikan alkuperäiskansojen elämää kuvaavasta kirjasta Ei enää mitään on puhuttu viime aikoina paljon, mutta intiaanikirjailijoita (kirjan termi) on ollut aiemminkin. Esimerkiksi chippewa-syntyisen Louise Erdrichin kirjoja näkyy käännetyn ainakin viisi kappaletta, ja hän oli 1980-1990-luvuilla hyvin arvostettu: Ketään etnistä alkuperää olevaa kirjailijaa ei ole kanonisoitu [USA:ssa] näin nopeasti ja yksimielisesti (81). Muita kirjassa mainittuja (Yhdysvalloissa) tunnettuja intiaanikirjailijoita ovat Scott Momaday ja Leslie Marmon Silko. Anna Lassilan artikkelissa, joka käsittelee Erdrichin kirjaa Juurikaskuningatar, pohditaan mielenkiintoisesti kysymystä siitä, onko romaani etnistä kirjallisuutta, jos siinä esiintyvät henkilöt ovat pääasiassa valkoisia. Onko meillä taipumus "etnistää" (oma termini) ei-valkoiset kirjailijat ja ajatella, että heidän pitäisi kirjoittaa (vain) omasta etnisestä yhteisöstään?

Ilkka Mäyrän kauhukulttuuria käsittelevä artikkeli "Veren kirjat" - kauhukulttuurin paradokseja oli yllättävän mielenkiintoinen. Itse en ole koskaan ihmeemmin pitänyt kauhukirjallisuudesta tai kauhuelokuvista, mutta Mäyrän mukaan kauhun viehätys piilee siinä, että meissä on aina jotain, jota emme voi hallita ja jonka haluaisimme mieluiten kieltää, muttemme pysty, koska se on kuitenkin osa meitä (jotkin ruumiillisuuden muodot, kuoleman mahdollisuus, ajatukset tai tunteet joista emme pidä...). Viimeaikainen aivotutkimus vahvistaa tietääkseni ajatusta siitä, että meissä on monenlaisia minuuksia ja todellisuuksia (ja Jonah Lehrerin kirjan mukaan jo Virginia Woolf kirjoitti tästä viime vuosisadan alussa). Itsemme täydellinen kontrollointi ei ole mahdollista, minkä jokainen on varmaan joskus huomannut omalla kohdallaan. Haluamme kuulla pimeän puolen puhuvan, koska se on aina myös oma pimeä puolemme. Kuoleman pelko, ruumiillisuuden ahdistus ja sidokset yhteiskuntaan sekä tiedostamattomiin alueisiimme hallitsevat meitä niin kauan kun emme kohtaa niitä (180). Nämä asiat voi kohdata varmasti muutenkin kuin kauhun avulla, mutta Mäyrän mukaan kulttuurinen kauhu on yksi keino niistä selviämiseen.

Mäyrän artikkeli sai ajattelemaan myös sitä, mikä on milloinkin määritelty "hirviömäisyydeksi" tai toiseudeksi (vaikkapa naiseus, homous tai transseksuaalisuus), ja sitä, että oman "hirviömäisyyden" hyväksyminen (eli se, että antaa piutpaut sille, että ympäröivä yhteiskunta saattaa pitää omaa identiteettiä paheksuttavana, vaikkei se millään tavalla vahingoittaisi muita), saattaa olla hyvin vapauttavaa ja oikeutettua - erilaisuus ei ole välttämättä huono asia. Kauhukulttuuri saattaa siis olla yksi tapa itsensä ja eri puoliensa hyväksymiseen.

Tarzanista kertovaa artikkelia lukiessani ajattelin, että kirjaa voi halutessaan lukea myös vastakarvaan, eli sitä ei ole pakko lukea sillä tavalla kuin kirjailija on ajatellut sitä luettavan (mikä on tietysti lukijan oletus). Lukija voi jättää tiettyjä asioita kokonaan huomiotta ja kiinnittää huomionsa joihinkin vaikkapa sivuseikkoihin. Lukijatutkimus on tietysti viime vuosikymmeninä korostanut sitä, että teoksen reseptio on aina eri lukijoilla erilainen, mikä varmasti pitää paikkansa, koska ihmisten kokemukset, tunteet ja ajatukset ovat erilaisia (minkä takia kirjoista keskusteleminen on kiinnostavaa), mutta yleensä ihmiset kuitenkin tunnistavat lukemansa kirjan samaksi minkä joku toinenkin on lukenut. Tietoinen "väärin lukeminen" on asia erikseen, ja sitä voisi olla hauska joskus kokeilla.

Kirjan luvut:

- Tero Norkola ja Eila Rikkinen: Rajaseuturomantiikan pauloissa
- Liisi Huhtala: Saatteeksi
- Raija Koli: Essee. Puhe. Minä. Kuinka Virginia Woolf ja Mihail Bahtin olisivat saattaneet kirjoittaa yhdessä naisesseen historiaa
- Tero Norkola: Kirjoituksia sydänten kammioista. Henkilökohtaisen päiväkirjan poetiikkaa
- Lasse Kekki: Platonista pervoteoriaan: homokirjallisuus ja homoidentiteetti
- Johanna Pakkanen: Kuinka lähestyä lesbokirjallisuuden historiaa?
- Anna Lassila: Intiaanikirjailijan amerikkalainen tarina. Etnisyys Louise Erdrichin Juurikaskuningattaressa
- Eila Rikkinen: Fay Weldonin Naispaholainen - korkean ja matalan rajamailla
- Kristina Malmio: Kotitekoista samppanjaa kirjallisessa erämaassa. Naiskirjailijoita ja kritiikin kielikuvia 1920-luvun Suomessa (Hilja Valtonen, Eila Soini ja Kersti Bergroth)
- Leena Lehtolainen: Suden morsian? Salaileva kertoja Eeva Tenhusen Nuku hyvin, Punahilkassa
- H. K. Riikonen: Kirjankustantamo ja sirkushevonen. Eeva-Liisa Mannerin dekkariparodia Oliko murhaaja enkeli?
- Ilkka Mäyrä: "Veren kirjat" - kauhukulttuurin paradokseja
- Vesa Sisättö: Mitä kartanpiirtäjät unohtivat? Fantasian paikka kirjallisuuden maailmassa
- Mirva Saukkola: Nallet, tontut ja haltijat: brittiläisvaikutteita suomalaisessa lasten fantasiakirjallisuudessa
- Paula Havaste: Ka-goda? Kreegah! Säröjä Tarzanin mieheydessä

Lisäys ja muutoksia 28.6.21.

Tero Norkola ja Eila Rikkinen (toim.): Sivupolkuja. Tutkimusretkiä kirjallisuuden rajaseuduille, 1996. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Tietolipas 148. Välilehtien ja kannen kuvat: Iiris Pessa. 239 sivua.

Helmi Krohn (toim.): Merkkimiestemme äitejä, 1937

Löysin kirjaston poistomyynnistä hyvin vähän houkuttelevan näköisen, tummakantisen ja ohuen kirjan. Sisältökään ei tuntunut hirveän kiinnostavalta, mutta ajattelin kuitenkin ostaa kirjan luettavakseni, koska vaikka "merkkimiehistä" yleensä löytyy tietoa, heidän äideistään ei niinkään.

Kirjan idea on ehkä ollut juuri tämä, vaikkei sitä suoraan sanotakaan: kerätä tietoa naisista, jotka ovat poikiensa kautta vaikuttaneet suomalaiseen kulttuuriin ja elämään, niin kauan kuin on vielä elossa ihmisiä, jotka muistavat heidät henkilökohtaisesti. Ei yhtään hassumpi ajatus. Toisena lausumattomana ajatuksena kirjassa on mielestäni se, että kotiympäristö ja äidit ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että heidän pojistaan on tullut "merkkimiehiä", ja ehkä pyrkimyksenä on näin ollut lisätä naisten arvostusta myös tällä tavalla.

Kuvanveistäjä Walter Runeberg esimerkiksi vastasi Helmi Krohnin pyydettyä häntä kertomaan jotain suuresta isästään Johan Ludvig Runebergistä, että "Minun äitini [Fredrika Runeberg] oli yhtä suuri ihminen, jollei suurempikin kuin minun isäni" (44). Toistuva teema kirjan luvuissa on myös se, miten äiti pitää perheen ruoassa ja vaatteissa, hoitaa kaiken ja rakastaa lapsiaan silloinkin, kun isä esimerkiksi kuolee tai sairastuu tai perhe köyhtyy muusta syystä. Kirjassa ihaillaan äitejä niin estottomasti, että sellaista ei nykykirjoista enää yleensä tapaa, mutta kyllä nämä naiset tuntuivatkin ihailtavilta.

Kirja oli yllättävän kiva ja kiinnostava, koska se avasi ikkunan suomalaiseen "tavalliseen" perhe-elämään 1700-luvun lopusta 1900-luvun alkuvuosiin luonnollisena ja normaalina asiana ja ainakin osaksi kokijoiden kertomana - yleensä tällaisesta voi lukea vain historioitsijoiden suodattamana, ja harvoin niinkään. Kirjoitin sanan "tavallinen" lainausmerkeissä, koska viisi kirjan kahdeksasta perheestä on enemmän tai vähemmän varakkaita säätyläisperheitä, eli kirjan perheet eivät edusta suurinta osaa kansasta, vaikka suomalaisia hekin tietysti olivat. Juhani Ahon äiti oli papin emäntä ja Aleksis Kiven ja Johannes Linnankosken äidit suomenkielisiä kansannaisia.

Kirjassa miellytti sen lämminhenkisyys, henkilökohtaisuus ja välittömyys: osa kirjan kirjoittajista on itse tuntenut naisen, josta kirjoittaa, ja rakastanut tätä ja ollut tälle läheinen. Ada Brandt esimerkiksi kirjoittaa Albert Edelfeltin äidistä, tädistään Alexandrasta, Juhani Ahon veli Pekka Aho äidistään Hanna Brofeldtistä, Johannes Linnankosken veli Erkki Peltonen äidistään Maria Peltosesta, ja Helmi Krohn isoäidistään Julie Krohnista, Julius Krohnin äidistä.

Kirja ei ole kuivaa elämäntapahtumien luettelointia, vaan enemmänkin vaikutelmia ihmisestä ja hänen luonteestaan. Mukana oli paljon pieniä kiinnostavia yksityiskohtia perhe-elämästä, naisten koulunkäynnistä ja esimerkiksi kirjojen lukemisesta ja siitä, miten ennen pidettiin hauskaa perhepiirissä. Kirjat olivat monelle kirjan naiselle tärkeitä, ja sivumennen kerrotaan myös Edelfeltien perheen vanhasta palvelijasta, Fredrika Snyggistä, joka oli lukenut tavattoman paljon, vaikk'ei hän ollut käynytkään koulua (85). Kunhan pääsee ensimmäisen kuuden todella ylevätyylisen sivun ohi, kirja on helppoa ja mukavaa luettavaa.

Kirjoitan tähän kohtia, joissa puhutaan naisten koulutuksesta, koska ne antavat käsityksen kirjan sisällöstä ja ovat minusta myös itsessään mielenkiintoisia. Tyttöjä koulutettiin ennenkin ainakin varakkaammissa perheissä, vaikkei toki kovin hyvin tai laajasti. Kahdessa luvussa kerrotaan siitä, että porvarisperheillä oli tapana lähettää tyttärensä Ruotsiin opiskelemaan, mikä oli minulle aivan uutta tietoa.

Porvariperheiden tyttärien koulusivistys oli siihen aikaan [1700-luvun lopulla] Pietarsaaressa hyvinkin huonolla kannalla. Opittuaan aakkoset jonkun "tädin" johdolla he saattoivat päästä kaupungin alkeiskouluun, jossa pojat ja tytöt kävivät yhdessä. Ne vanhemmat, joilla oli halua ja kykyä, opettivat itse lapsiaan kirjoittamaan ja laskemaan, mutta varakkaammat tavallisesti lähettivät tyttärensä joksikin vuodeksi Tukholmaan "pensioniin", ja tietenkin oleskelu Ruotsin pääkaupungissa oli nuorille sekä hyödyllinen että hauska. Heidän tietomääränsä karttui siellä suuresti, he oppivat ranskaa ja saksaa sekä hienoja käytöstapoja, vieläpä taiteellisia käsitöitäkin. Anna Marian täytyi [perheen vähävaraisuuden takia] kieltäytyä kaikesta tästä, mikä oli hänelle kovin ikävää senkin vuoksi, että hän olisi voinut Tukholmassa kehittää kaunista lauluääntään. (28-29, kyse on J. L. Runebergin äidistä Anna Maria Malmista).

Anna Maria Runebergin vanhin tytär Karolina pantiin kouluun vuonna 1817, jolloin isä oli koulumatrikkelin mukaan "hyvissä varoissa"; kolme vuotta myöhemmin, kun toinen tytär aloitti koulun, isä arvioitiin "köyhäksi" (33). Tytär kuitenkin laitettiin tällöinkin kouluun.

Ensimmäisellä opintiellä [Fredrika Runebergiä] ohjasi hänen vanhin veljensä, Karl, vaikka hänen opetustapansa olikin varsin omituinen ja ankara. Koko ensimmäisen vuoden Fredrika sai lukea paitsi raamatunhistoriaa ainoastaan saksan kielioppia. Vasta kun hän osasi kaikki säännöt ulkoa, hän sai ruveta lukemaan lukukirjaa. Ja ranskan kieltä hänelle opetettiin aivan samalla tavalla. ... Palattuaan kotiin [13-vuotiaana] Fredrika pantiin Salmbergin pensioniin, jossa hän sai oppia vieraita kieliä ja koruompelua. Kokonainen vuosi kului häneltä koruliinan ompelemiseen, mutta se etu hänellä oli tästä kouluajasta, että hän oppi hyvin vieraita kieliä ja saattoi myöhemmin, kun Runeberg toimitti sanomalehteä, auttaa häntä kääntämällä vieraista kielistä. (46-47)

[Naiset eivät Lauantai-seurassa] ottaneet osaa keskusteluihin, mutta hartaita kuuntelijoita he silti olivat, ja seurauksena oli sekin, että rouva Runeberg rupesi opiskelemaan suomea, lukien sanakirjan avulla Kalevalaa ja Kanteletarta. Mutta toiselta puolen hän monta kertaa kipeästi tunsi, miten takapajulla nainen oli tietojensa puolesta, vaikka hän itse olikin saanut oppia enemmän kuin naiset siihen aikaan yleensä. Naisten sivistyksen puutteellisuuden puolesta hän sitten läpi elämänsä taistelikin, tuoden esiin kirjoissaan silloisia kieroja oloja, jotka estivät naista vapaasti kehittymästä. (51-52)

Seitsemän vuoden vanhana [Sakari Topeliuksen äiti Sophie Calamnius] lähetettiin kouluun yhdessä vanhemman sisarensa Christinan kanssa, mutta siinä sivussa hänen piti auttaa mukana kaikissa taloushommissa. ... nuoret tytöt lähetettiin usein vuodeksi tai pariksi Tukholmaan. ... Oppiakseen hienompia tapoja hän läksi siis Tukholmaan ja oleskeli siellä kaksi vuotta.
    Tosin nuori tyttö kaipasi joskus vieraassa kaupungissa kotiaan ja totuttua ympäristöään, mutta toisaalta oleskelu pääkaupungissa oli hyvin kehittävä. Hänen näköpiirinsä laajeni, hän sai oppia ranskaa ja piirustusta, hän pääsi joskus oopperaan ja seurusteli tuttavien perheissä. (62-63) ... Syksyllä 1836 [Sophie Topelius] saattoi nuoren tyttärensä Tukholmaan, jotta tämä, samoin kuin äitikin aikoinaan, saisi siellä täydentää opintojaan. (72)

Tytär Alexandra oli harvinaisen lahjakas ja musikaalinen ja sai silloisen ajan oloihin nähden erittäin hyvän kasvatuksen. (80, Alexandra Edelfeltistä)

Suurella huolella [isä Friedrich Dannenberg] kasvatti myös tyttärestään taitavan pianonsoittajan.
    Musikaalisten taipumusten ohella oli luonto lahjoittanut nuorelle Julielle paljon muitakin lahjoja. Hän maalasi, hän sepitti runoja ja hänen oli helppo oppia vieraita kieliä. Paitsi äidinkieltään saksaa hän puhui ranskaa, englantia, italiankieltä ja venättä, osasipa vielä suomeakin ja jossakin määrin ruotsia. Luonteeltaan hän oli voimakas ja tarmokas, mitä hän kerran päätti, sen hän myös toteutti. Mutta kaikkia hänen ajatuksiaan ja tekojaan johti hänen kultainen sydämensä, jonka lämpöä ja rakkautta riitti jokaiselle, joka joutui hänen läheisyyteensä. (107-108, Julie Krohnista)

Pojan [Julius Krohnin] vaikutuksesta äiti itsekin alkoi toimia Viipurissa, jollei suorastaan suomalaisuuden, niin ainakin suomalaisen kansan hyväksi. Hän perusti näet kaupungin varattomille tytöille koulun, jossa he saivat maksuttomasti opetusta omalla äidinkielellään. Koulu, joka oli ensimmäinen suomalainen koulu Viipurissa, sijaitsi talossa, jonka Krohnit olivat ostaneet, ja opettajina oli seitsemän kaupungin nuorta naista, muun muassa perheen omat tyttäret. (111-112, Julie Krohnista)

Kirjan luvut:

O. T. Mäkikossa: Aleksis Kiven äiti Annastiina Hamberg
Zachris Schalin: J. L. Runebergin äiti Anna Maria Runeberg
Helmi Krohn: Walter Runebergin äiti Fredrika Runeberg
Fanny Hult: Sakari Topeliuksen äiti Sophie Topelius
Ada Brandt: Albert Edelfeltin äiti Alexandra Edelfelt
Pekka Aho: Juhani Ahon äiti Hanna Brofeldt
Erkki Peltonen: Johannes Linnankosken äiti Maria Peltonen
Helmi Krohn: Julius Krohnin äiti Julie Krohn

Helmi Krohn (toim.): Merkkimiestemme äitejä, 1937. Otava. 8 kuvaa. 114 sivua.