Sister Abegail Ntleko: Empty Hands. A Memoir, 2015

Tämä ohut kirja oli todella vaikuttava ja valloittava lukukokemus. Se kertoo eteläafrikkalaisen 1930-luvun lopulla syntyneen zulu-heimoon kuuluvan Abegail Ntlekon elämäntarinan. "Sister" hänen nimensä edessä ei tarkoita nunnaa, kuten ensin luulin, vaan sairaanhoitajaa, mikä on hänen kohdallaan uskomattomalla sinnikkyydellä ansaittu, todella tärkeä ja merkityksellinen arvonimi. Kirjoitan kirjasta paljon, koska siinä on paljon kiinnostavia asioita ja sitä ei ehkä ole helppo löytää.

Ntleko syntyi 13-lapsisen perheen toiseksi nuorimpana lapsena köyhässä pikkukylässä savimajaan. Hänen jälkeensä syntynyt lapsi kuoli vauvana ja myös hänen äitinsä kuoli pian viimeisen lapsen syntymän jälkeen; silloin seitsemän perheen lapsista oli kuollut. Ntlekon isä oli monien vaikeiden kokemustensa takia alkoholisoitunut ja käytti lähes kaikki rahansa alkoholiin ja kannabikseen, ja Abegail joutui lapsena usein hakemaan hänet keskellä yötä hevosella kotiin hänen ryyppyreissuiltaan. Vanhempien sisarusten lähdettyä kotoa Abegail jäi 6-vuotiaana ainoana huolehtimaan isästään ja taloudenhoidosta, mikä tarkoitti jatkuvaa työtä. Hän oli usein öisin yksin ja pelkäsi pimeää, jolloin häntä auttoi paljon perheen koira Chomi, mikä opetti Abegailin rakastamaan eläimiä. Abegail halusi opiskella ja pyysi isäänsä jatkuvasti, vuosi toisensa jälkeen, päästämään hänet kouluun, mutta tämä kieltäytyi aina siihen asti kun Abegail oli 14-vuotias.

Näistä lähtökohdista voisi luulla, että Ntleko olisi vihainen, katkera ja syyttelevä ja että tämä kirja olisi tarina köyhyydestä ja epätoivosta, mutta ei. Vaikka hänellä ei koskaan varmasti ollutkaan paljon rahaa, köyhä hän ei ollut. Ntleko löytää hyvää kaikista ja kaikesta ja hänessä on hiljaista päättäväisyyttä ja itsepäisyyttä, joiden avulla hän raivasi tieltään valtavan suuria esteitä. Hän sanoo esimerkiksi isästään, että vioistaan ja ongelmistaan huolimatta tämä jumaloi lapsiaan, kertoi tarinoita ja vitsejä ja nukutti kärsivällisesti Abegailia iltaisin tämän ollessa pieni. Hän myös opetti Abegailille elämänviisautta: kerran hän pyysi tätä tuomaan hänelle hiekkaa käsissään, ja kun Abegail oli hänen edessään kädet täynnä hiekkaa, isä tarjosi tälle kuorittua banaania, jota tämä ei voinut ottaa vastaan. Isä sanoi, että "kun kätesi ovat jo täynnä, on hankala ottaa vastaan mitään, vai mitä? Ensin täytyy päästää irti. Pystyt ottamaan elämässä vastaan uutta vasta kun kätesi ovat tyhjät" (6).

Pitkän taistelun jälkeen Abegail pääsi vihdoin ensimmäisen kerran kouluun 14-vuotiaana. Hän kertoi ensimmäisenä päivänään koulussa haluavansa sairaanhoitajaksi, jolloin kaikki - myös kaksi hänen opettajaansa - nauroivat vatsansa kipeiksi, koska tämä tarkoitti sitä, että hän olisi ollut yli 30-vuotias valmistuessaan. Abegail ei kuitenkaan luovuttanut, vaan jatkoi sisukkaasti ja teki töitä kotona ja koulussa sekä rahan ansaitsemiseksi. Elämä sujui, kunnes koulupuku ja kengät tulivat koulussa pakollisiksi. Hänellä ei ollut varaa näihin (hänellä ei ollut koskaan ollut kenkiä) ja ainoa vaihtoehto olisi ollut naimisiinmeno, joten hän karkasi 18-vuotiaana kotoa ja meni kaupunkiin töihin kotiapulaiseksi vuoden ajaksi, kunnes pystyi taas palaamaan kotiin ja kouluun. Kaupungissa hän oppi myös englantia. (22-25)

Ntleko alkoi saada naimatarjouksia 15-vuotiaasta lähtien, mutta hän torjui päättäväisesti kaikki kosijat sanoen, ettei niin köyhää tyttöä kannata naida tai ilmoittaen suoraan, että haluaa kouluttautua. Vanhempana (ehkä 25-vuotiaana) hän sanoi, että miesten kannattaa etsiä nuorempi vaimo. Lopulta Ntleko onnistui suorittamaan sekä peruskoulun, lukion että sairaanhoitajakoulun ja valmistui sairaanhoitajaksi ehkä 36-vuotiaana. Hän hankki tarpeen mukaan lisäkoulutusta ja pätevöityi myöhemmin myös psykiatriseksi hoitajaksi ja silmätautien hoitajaksi.

Vaikka Ntleko ei mennyt koskaan naimisiin, hänellä oli kymmeniä lapsia. 32-vuotiaana hän adoptoi ensimmäisen lapsensa, Zuzun. Elämänsä aikana hän adoptoi yhä uusia lapsia - kaikki orpoja, joita kukaan muu ei halunnut, ja joilla oli usein psykologisia ongelmia. Eri aikoina perhe - Ntleko ja ehkä 10-15 lasta - asuivat tilanpuutteen takia kaikki samassa huoneessa. Yhdessä vaiheessa Ntlekon ollessa viikolla muualla töissä lapset asuivat muistaakseni hänen siskonsa luona.

Todella liikuttava esimerkki adoptiosta on Busisiwe-vauva, jonka 14-vuotias raiskattu äiti oli kuollut aidsiin kolme päivää lapsen syntymän jälkeen. Busisiwella oli aids ja hänen sanottiin olevan sokea, kuuro ja jälkeenjäänyt, ja sydänvian takia hänen ei odotettu elävän vuotta kauempaa. Vauva oli halvaantunut, ei pystynyt kannattelemaan päätään, hänen hengityksensä rahisi ja hänen kehonsa oli täynnä haavoja eikä hän pystynyt ensin syömään. Niin paljon kuin mahdollista, Ntleko kantoi häntä sylissään ja puhui hänelle, muttei saanut häneltä mitään reaktiota muutamaan kuukauteen. Sitten vauva alkoi nostaa kättään ja reagoida ääniin, ja kolme vuotta myöhemmin Busisiwe pystyi puhumaan ja laulamaan, harjoitteli konttausta ja kävi esikoulua. (92-94)

Ntleko työskenteli sairaanhoitajana hyvin syrjäisillä ja köyhillä alueilla - pohjoisessa Zulumaassa kyliin mentiin lentokoneella - joissa ihmiset kärsivät nälästä, tuberkuloosista, leprasta, jäykkäkouristuksesta, lavantaudista, poliosta ja muista taudeista. Tästä huolimatta ihmiset auttoivat toisiaan ja iloitsivat avusta. Ntleko ryhtyi kitkemään tauteja rokotuksilla ja antamaan muuta hoitoa. Työn määrä oli suunnaton, ja Ntleko suunnittelikin lääkärin avulla kahden kuukauden opetusohjelman, jonka avulla koulutettiin usein lukutaidottomia paikallisia naisia synnytysavustajiksi (Traditional Birth Attendants). Nämä tekivät perusdiagnooseja, antoivat lääkkeitä, kirjoittivat lähetteitä ja auttoivat muissa asioissa. Näin lääketieteellistä apua saatiin paljon useamman ihmisen ulottuville (44-45). Ntleko kysyi neuvoa ja otti mukaan hoidon suunnitteluun myös perinteisiä parantajia, joiden psykologista ymmärrystä ja muita taitoja hän arvosti (esim. s. 61-62).

Ntleko perusti myös naisten keskusteluryhmän (naiset saattoivat alkaa juoda vain sen takia että olivat yksinäisiä) ja nuorten kuoron. Myöhemmin Ntleko organisoi vapaaehtoisauttajien (community care workers) verkoston, jotka auttoivat alueensa perheitä (76-77).

Köyhällä Underbergin alueella tarvittiin sairaanhoitajaa todella kipeästi; kukaan ei halunnut sinne töihin, koska alue oli syrjässä kaikesta. Ntleko oli ainoa sairaanhoitaja siellä (kaksi lääkäriä, joista toinen oli eläkkeellä, eivät olleet käyneet syrjäisemmillä alueilla ollenkaan). Hänellä oli ensimmäisen kuukauden aikana 400 potilasta, toisen kuukauden aikana 800 ja kolmannen kuukauden aikana 3000 potilasta; hänen työpäivänsä eivät loppuneet vielä kahdelta yölläkään. Hän tuntuu olevan niitä harvoja ihmisiä, jotka selviävät todella vähällä unella tai lähes kokonaan ilman sitä. (55)

Rasismista ja apartheidista puhutaan kirjassa todella vähän, melkein vain kirjan tässä kohdassa. Ntlekon tultua Underbergiin valkoiset maanviljelijät pyysivät heti, että hänet korvattaisiin valkoisella sairaanhoitajalla, jolloin Ntleko järjesti tapaamisen maanviljelijöiden vaimojen kanssa ja alkoi kiertää alueen maatiloilla puhumassa viljelijöiden kanssa. Eräällä tällaisella matkalla eräs maanviljelijän vaimo antoi koiralaumansa hyökätä Ntlekon kimppuun; koirat purivat tätä ja repivät tältä vaatteet kokonaan pois pikkuhousuja lukuun ottamatta. Jos Ntleko olisi lähtenyt karkuun, koirat olisivat luultavasti tappaneet hänet.

Ntleko paranteli puremiaan ja ruhjeitaan kaksi viikkoa ja mietti miten suhtautua asiaan. At first, I was angry with the farmer's wife, and then I was angry with myself, and then I noticed how both kinds of anger fed off each other, and I thought, This isn't helping anybody. After all, the incident didn't have a large impact on my life. In short, I let go. Vaikka Ntlekoa kehotettiin ilmoittamaan asiasta poliisille, hän ei tehnyt sitä. Ntlekon tavatessa maanviljelijän vaimon myöhemmin tämä kertoi miehensä käskeneen ostaa hänelle uudet vaatteet, mutta Ntleko ei tarvinnut edes tätä. So I forgave her, and she never gave me a hard time again. In fact, she was friendly after that. It was a horrible experience but one that taught me that at the end of the day, it's much easier to understand, to forgive, and let go. (56, 57)

Vähitellen alueen valkoinen yhteisö hyväksyi Ntlekon ja alkoi kutsua hänet päivällisille ja pitämään puheita kouluissa. It was really a rather loving group; they just had to get used to me. My strategy was and still is to try to meet the people where they are in their lives and accept them. There is little hope of improving our relationships if we begin by assigning blame. I just refused to play into the racist game. There was so much hurt on each side, I knew somebody had to make the first step. Once I understood that, it really was quite easy. (57) Ntleko myös integroi alueen kirkot niin, että mustat ja valkoiset alkoivat käydä samoissa jumalanpalveluksissa. Lopulta alueelle saatiin myös klinikkarakennus ja lisää työntekijöitä. (65)

Ntleko kääntyi 17-vuotiaana kristinuskoon, ja uskonto oli hänelle siitä asti hyvin tärkeä asia elämässä, koska se antoi hänelle suunnan ja auttoi häntä luottamaan siihen, että huolensa voi aina uskoa jollekulle, joka auttaa. Kirja ei kuitenkaan ole uskonnollinen eikä uskonnosta puhuta siinä kovin usein. Uskonto ei saanut Ntlekoa tuomitsemaan tai suhtautumaan ennakkoluuloisesti kehenkään, esimerkiksi homoihin tai buddhalaisiin, vaan hän suhtautui kaikkiin ihmisiin yhtä avoimesti ja hyväksyvästi. Today, I think it may not matter all that much what religion one adheres to, but particularly for a young person it is very helpful to have some belief that supports her in finding her path. (28)

Tautien määrä oli jo ennestäänkin suuri ja terveydenhoitohenkilökunnan määrä pieni, joten aidsin tulo maahan oli hirveä katastrofi; siihen kuoli miljoonia ihmisiä pelkästään Etelä-Afrikassa (68). So many of us were dying. Sometimes I felt death was everywhere I walked. Though I tried to stay with my patients through the worst of it, there were so many. (71) Ntleko perusti aids-hoitopisteitä ja auttoi kuolevia.

Lapset hoitivat sairaita vanhempiaan, saivat samalla usein itsekin aidsin ja näkivät vanhempiensa kuolevan. Vanhemmat lapset joutuivat huolehtimaan pikkusisaruksistaan. Kodittomia orpoja oli kaikkialla, nämä kärsivät monesti nälästä ja joutuivat usein hyväksikäytön kohteeksi. Ntleko adoptoi lisää lapsia. Sitten hän onnistui saamaan rakennukset, puutarhan ja työntekijöitä orpokotia varten ja auttamaan näin useampia lapsia. Muutkin huomasivat hänen työnsä, ja hän sai esimerkiksi Dalai-laman Unsung Heroes of Compassion -palkinnon.

Ntleko puhuu kirjan alkupuolella ja lopussa ubuntusta, afrikkalaisesta yhteisöllisyyden ja toisten auttamisen tavasta tai perinteestä.

As a child, I was very lucky that I could still experience a culture in which the understanding of ubuntu was still alive. We truly are who we are through our community. When we help another person, we truly help ourselves, and when we do something that makes us grow, it benefits the community. There is no difference. People sometimes call me "selfless" because I have done so much for other people; while that is very kind of them, I don't think they fully understand. What would it make me if I ignored the suffering of others, if I cut myself off? Serving the community is an expression of the exact same desire that made me challenge my station in life; there is no difference. Working for others and for ourselves, the energy flows from the same source. When we can't see this, we are prone to live a life that's based on fear instead of faith that things can be better in the world. (120-121)

Kirja kannattaisi minusta kääntää. Se on ihana ja hämmästyttävä kertomus rakkaudesta, työstä, sinnikkyydestä, lempeydestä, anteeksiannosta, viisaudesta ja voimasta. Se kertoo kiinnostavasti eteläafrikkalaisesta lapsuudesta ja elämästä, koulutuksen tärkeydestä, sairaanhoidosta köyhillä alueilla ja toimimisesta asioiden parantamiseksi. Vakavista aiheistaan huolimatta kirja on yllättävän helppolukuinen ja siinä on paljon iloa ja kiitollisuutta. Ntleko löysi aikaa myös pitää hauskaa lastensa kanssa ja ihme kyllä myös lukea kirjoja (hän mainitsee kirjassa yhden lukemansa kirjan).

Edit 14.3.22.

Sister Abegail Ntleko: Empty Hands. A Memoir. One Woman's Journey to Save Children Orphaned by Aids in South Africa. Foreword by Desmond Tutu. Afterword by Kittisaro and Thanissara. 2015. North Atlantic Books. Cover design: Jasmine Hromjak. 127 sivua.

Errata - historiaan piilotettuja virheitä, 1995 (Errata, A Book of Historical Errors, 1992)

Löysin kirpparilta kirjan, jonka idea on hauska: siinä on kaksitoista isokokoista ja yksityiskohtaista kuvaa, jotka esittelevät erilaisia kulttuureita ympäri maailmaa, ja kuvien yhteydessä kulttuurista kertova lyhyt kuvaus. Jokaisessa kuvassa on kymmenen virhettä, jotka pitää löytää historiantuntemuksen perusteella. Jotkin virheistä ovat helppoja, kuten kannen kuvan lenkkarit tai kirja atsteekkien torinäkymässä, jotkin taas melkoisen vaikeita. (Kannen kuva on laidoilta hieman sisäsivujen kuvaa pienempi, joten siitä ei löydy kymmentä virhettä, koska näkymästä on rajautunut pois vasemmalla olevan miehen viitassa oleva kirahvin kuva.)

Tehtävien ratkaisut on annettu kirjan lopussa, ja vastauksista saa lisää tietoa kyseisen kulttuurin käsityötaidoista, taiteesta, elinympäristöstä, eläimistöstä, rakennuksista ja elintavoista - hyvin pienellä tekstimäärällä on onnistuttu kuviin liitettynä välittämään suhteellisen paljon tietoa. Kirja on varmaan tarkoitettu koululaisille elävöittämään historianopiskelua ja aktivoimaan opittua, ja minusta se onnistuu siinä hyvin.

Kirjan kulttuurit: egyptiläiset, Australian aboriginaalit, zulut, siouxit, normannit, inuitit, atsteekit, viikingit, mogulit, minolaiset, kiinalaiset, inkat.

Edit 20.2.22.

Errata - historiaan piilotettuja virheitä, 1995 (Errata, A Book of Historical Errors, 1992). Kirjalito. Kuvitus: Hemesh Alles. Kirjoittanut A. J. Wood. Historian asiantuntija William Crouch. Suomentaja: Lauri Lehtinen. 31 sivua (ei sivunumeroita).

Miska Rantanen (toim.): Kukkiva syyspervo ruukussa. Kirjallisen viestinnän tähtihetkiä, 2013

Vakavampien kirjojen lomassa on kiva lukea jotain hauskaa, ja mielestäni tämä kirja oli sitä (merkityksessä höpsöä ja hihityttävää). Miska Rantanen on koonnut kirjaan kuvia esimerkiksi mainoksista, kylteistä ja lapuista, joissa kirjallinen kommunikaatio ei syystä tai toisesta ole aivan täydellistä, vaan herättää outoja assosiaatioita - esimerkiksi lohifileepaketti, jonka tarralapussa lukee "ei sisällä hevosen lihaa" tai poliitikko Jutta Urpilaisen haastattelu, jonka tekstityksenä näkyy "Tietysti hän kävi kimppuuni, se elukka". Kuvia vielä korostavat Rantasen lakoniset kommentit.

Näiden kielikukkasten koonnin motivoijana ei ole ollut vahingonilo, vaan sen huomioiminen, että kirjoittaessa kaikille sattuu virheitä. Kirja on saanut kaksi jatko-osaa, joiden nimet ovat Kivaan kipuun ja Kaikki ranteet auki ja jotka olen myös lukenut.

Muutkin ovat pitäneet kirjaa hauskana: Kirsin kirjanurkka, Kirjojen keskellä, Minna, Arkihuumoria, Kirjavinkit.

Miska Rantanen (toim.): Kukkiva syyspervo ruukussa. Kirjallisen viestinnän tähtihetkiä, 2013. Schildts & Söderströms. 168 sivua.

Celia Fremlin: Klimax oder Auβerordentliches Beispiel von Mutterliebe (Possession, 1969)

Jatkoin Celia Fremlinin dekkareihin tai perhedraamoihin tutustumista. Kirjan alaotsikko saksaksi tarkoittaa "erikoislaatuinen esimerkki äidinrakkaudesta", ja englanninkielisen alkuteoksen nimen voisi tässä tapauksessa kääntää "omistushaluksi", mikä kertookin kirjasta jo aika paljon. Kirja kerrotaan tällä kertaa minämuodossa, ja kertojana on taas kotirouva, Clare, jolla on vaihteeksi kaikki hyvin: hänellä ei ole ongelmia avioliitossaan, hän on tyytyväinen elämäänsä, hänellä on kaksi mukavaa teini-ikäistä tytärtä ja perhe on arkisella tavalla onnellinen ja harmoninen.

Särön tähän tuo vanhemman tyttären Sarahin kihlautuminen reilut kymmenen vuotta vanhemman Mervynin kanssa. Mervyn itse vaikuttaa ihannevävyltä, mutta hänen leskeksi jäänyt äitinsä on uskomattoman omistushaluinen ja pyrkii kaikin keinoin estämään Mervynin tapaamiset Sarahin ja tämän perheen kanssa ja kieltäytyy hyväksymästä Mervynin ja Sarahin kihlausta; tuntuu siltä, että hän haluaisi pitää Mervynin kokonaan itsellään. Claresta tämä on käsittämätöntä, koska hän on täysin sisäistänyt 1960-luvun ihanteen siitä, että vanhemmat eivät koskaan saa sitoa tai kontrolloida lapsiaan, vaan heidän pitää antaa näiden tehdä omat valintansa. Tai ainakin hän on sisäistänyt sen, että näin pitää ajatella.

Clare kuitenkin tapaa Mervynin äidin muutamia kertoja ja yrittää ymmärtää ja auttaa tätä, vaikkei tästä juuri pidäkään. Mervynin perheen menneisyydestä paljastuu kaksi kuolemantapausta, kaikki ei ole sitä miltä näyttää, ja tapahtumat johtavat vähäeleisellä tavalla pelottavaan loppukohtaukseen.

Tässäkin Fremlinin kirjassa on enemmän kyse ihmissuhteista ja perheestä kuin dekkarijuonesta, mutta nyt jälkimmäinen vaikutti ehkä liikaa edellisiin - minua kiinnostaa Fremlinin kirjoissa kuitenkin eniten ihmissuhteiden tarkka, hienovarainen ja samalla humoristinen kuvaus. Kirjassa puitiin mielestäni myös vähän liikaa samoja asioita ja sen tapahtumaympäristö tuntui vähän liian ahtaalta, joten se ei ole suosikkini Fremlinin kirjoista. Nautittavaa tekstiä tämäkin silti oli, senkin takia että siinä oli mukana usein hieman vinoa huumoria, esimerkiksi siinä kun Claren ystäväpariskunta yrittää päästä eroon aikuistuneista pojistaan ja saada nämä itsenäistymään.

Celia Fremlin: Klimax oder Auβerordentliches Beispiel von Mutterliebe, 2009 (Possession, 1969). Diogenes. Saksantaja: Dietrich Stössel. Kannen kuva: François Berthoud: Skeleton Legs. 253 sivua.

Dale Spender: Man Made Language, 1991 (1980)

Tähän kirjaan on aina joskus viitattu lukemissani kirjoissa, ja pidän tätä siksi feministisen tutkimuksen ja tarkemmin feministisen kielentutkimuksen klassikkona ja olen jo kauan halunnut lukea tämän. Kuten feministinen tutkimus usein, se ei ole pelkästään toteavaa ("asiat ovat näin"), vaan myös radikaalia ja tähtää asioiden muuttamiseen.

Australialainen Dale Spender julkaisi kirjansa ensimmäisen painoksen vuonna 1980 ja toisen painoksen vuonna 1985, ja asiat olivat muuttuneet jo tuossa lyhyessä ajassa varmasti osittain juuri tällaisten kirjojen ansiosta: Spender ei enää tässä myöhemmässä painoksessa tuntenut tarvetta yrittää pehmentää ajatuksiaan, kuten hän kertoo esipuheessaan. 1970-luvun lopulla maailma oli tässä suhteessa yllättävän erilainen kuin nyt, ja naiset ovat tulleet sen jälkeen paljon näkyvämmiksi ja saaneet paljon enemmän oikeuksia kuin silloin, vaikka se ei mitään pimeää keskiaikaa ollutkaan eikä siitä ole hirvittävän pitkä aika.

Naiset olivat vielä tuohon aikaan hämmästyttävän näkymättömiä: eräs Spenderin haastattelema amerikkalainen nainen esimerkiksi sanoo, että hän oli opiskellut yliopistossa 1800-luvun historiaa kaksi vuotta, eikä naisista ollut puhuttu koko aikana mitään, vaikka suffrageteista kirjoitettiin aikanaan 1800-luvulla enemmän kuin sosialismista. Kun hän kysyi miesprofessoriltaan syytä naisten poisjättämiseen historiasta, tämä sanoi ettei asia ollut tärkeä. Spender käsittelee myös esimerkiksi eräässä luvussa englannin geneeristä he-pronominia eli sitä, että he-pronominin väitettiin kattavan myös naiset. Nykyäänhän on täysin selvää, että tämä ei pidä paikkaansa, mutta tuolloin se ei ollut.

Spender sanoo, että naiset ovat aina puolustaneet oikeuksiaan ja tehneet vastarintaa, mutta tämä vastarinnan historia ja naishistoria on mitätöity ja pyyhitty pois ja poistettu naisilta näin tieto historiallisesta jatkuvuudesta sekä mahdollisuus tukeutua esikuviin ja kehittää teoriaa aikaisemman pohjalta; heidän on pitänyt keksiä asiat ja aloittaa alusta tämän takia aina uudelleen. Ongelma on ollut myös siinä, että heillä on harvoin ollut yhteyttä toisiinsa, mahdollisuutta keskustella keskenään ja verrata kokemuksiaan; sen takia Spender pitää feministisiä tietoisuudenkohottamisryhmiä (consciousness raising groups) hyvin tärkeinä.

Naisten pahoinpitely, sukuelinten silpominen ja lapsiavioliitot yms. ovat sellaisia asioita, jotka ovat itsestään selvästi väärin. Spender ei kuitenkaan puhu kirjassaan tällaisista asioista, vaan paljon hienovaraisemmista, systeemisistä valtarakenteista, joiden avulla naisista on tehty mykkiä (esimerkiksi 1800-luvulla julkisesti puhuvia naisia halveksittiin ja pilkattiin avoimesti), vähätelty heidän ajatuksiaan tai poistettu tieto heidän toimistaan kokonaan. Vaikka on hyväksytty se, että naiset ovat toimineet yksityisen piirissä, julkisen alueelle siirtyminen eli ajatusten esittäminen muustakin kuin kotiin (ruoanlaittoon, sisustukseen, pukeutumiseen, lapsiin) liittyvistä asioista, esimerkiksi kansantaloudesta tai politiikasta, on nähty pahana ja epäsopivana rajojen ylittämisenä. Kirjassa on mielenkiintoinen luku naisten kirjoittamisesta ja naiskirjailijoista, esimerkkinä Elizabeth Gaskell.

Vastoin yleisiä stereotypioita miehet puhuvat tutkimusten mukaan sekaryhmissä enemmän kuin naiset ja keskeyttävät enemmän kuin naiset. Hyvä esimerkki tästä on se, kun suoritin muutama vuosi sitten lisäopintoja ja jotkin luennot olivat 300-400 opiskelijan massaluentoja (ah, ajat ennen koronaa). Opiskelemani ala oli naisvaltainen, ja miesopiskelijoita oli ehkä kymmenesosa opiskelijoista, mutta miesopiskelijat käyttivät massaluennoilla noin puolet puheenvuoroista eli he puhuivat monta kertaa enemmän kuin naiset. Tämä saattaisi tietysti johtua siitäkin, että vähemmistössä olevat opiskelijat tuntevat tarvetta puhua enemmän (pitäisi siis tarkkailla, minkä verran miesvaltaisilla aloilla opiskelevat naiset puhuvat luennoilla), mutten oikein usko. Siis vielä nykyäänkin Suomessa miehet näyttävät puhuvan enemmän kuin naiset, ainakin julkisesti.

Eräs tärkeä, moneen asiaan liittyvä vastakohtapari Spenderin kirjassa on monodimensional / multidimensional eli yksiulotteinen tai moniulotteinen (todellisuus, ajattelutapa tms.), joka oli minusta oikein kiinnostava. Monodimensionaalinen tarkoittaa (miehistä) ajattelutapaa, jossa on olemassa vain yksi totuus, yksi tapa nähdä, tulkita ja tehdä asiat, kun taas multidimensionaalisessa, naisille ominaisessa ajattelutavassa nähdään useampia vaihtoehtoja ja se versoo eri suuntiin, luo yhteyksiä eri asioiden välille ja on ylipäätään kiinnostavampi ja joustavampi kuin jäykkä yksiulotteinen tapa nähdä asiat.

Vaikka asiat ovat onneksi naisten osalta parantuneet paljon kirjan kirjoittamisen jälkeen, kirja oli minusta monella tavalla edelleen ajankohtainen: minusta oli kiinnostavaa miettiä sitä lukiessa yleensä valtarakenteita ja sitä kuka yhteiskunnassa puhuu ja kenen puhetta kuunnellaan, pidetään tärkeänä, levitetään eteenpäin ja muistetaan myös vuosikymmeniä myöhemmin. Kirjan ajatuksia oli helppo soveltaa esimerkiksi afroamerikkalaisiin Yhdysvalloissa. Vaiennanko itse valkoisena eurooppalaisena joitain muita ryhmiä (vaikkakin tarkoittamattani; Spenderin mukaan miehet samoin kuin naisetkin ovat kasvaneet ajattelemaan tietyllä tavalla, ja heidän on vaikea päästä ajatustavoistaan, ja sama pätee varmastikin valkoisiin ja ei-valkoisiin ryhmiin)?

Spender kirjoittaa intohimoisesti, mutta hän tekee ideologiset lähtökohtansa selväksi (toisin kuin silloiset ja aikaisemmat mieskirjoittajat, joille ei tullut edes mieleen kyseenalaistaa omaa objektiivisuuttaan) ja perustelee ajatuksensa hyvin - pienellä painettu lähdeluettelo on kymmenen sivun pituinen. (Pitkä lähdeluettelo ei toki välttämättä tarkoita sitä, että esitetyt ajatukset pitävät paikkansa, koska lähteitä on saatettu tulkita väärin tarkoituksellisesti tai tarkoittamatta, lähteet saattavat kaikki siteerata samoja tutkimuksia tai ne voivat kaikki olla samalla tavalla puolueellisia, mutta pitkä lähdeluettelo viittaa kuitenkin ainakin vaivannäköön.)

Kirja saattaa auttaa huomaamaan epäoikeudenmukaisia rakenteita myös nykyajassa. Se on täynnä mielenkiintoisia ajatuksia (bloggaus on vain pintaraapaisu siitä), se on selkeä ja pyrkii oikeudenmukaisuuteen - ei siihen, että naisista tulisi miehiä miesten paikalle (koska systeemi itsessään on väärä), vaan siihen, että myös naisten tavalle olla maailmassa annettaisiin arvoa ja näin luotaisiin oikeudenmukaisempi, parempi ja tasapuolisempi järjestelmä, jossa ketään ei alisteta eikä vaienneta ja jossa erilaiset todellisuudet otetaan huomioon.

Käytettynä ostamassani kirjassa on Spenderin omistuskirjoitus - just keep talking - joka kirjan lukemisen jälkeen tuntuu todella merkitykselliseltä ja tärkeältä neuvolta. Kuten yleensäkin, bloggauksen ajatukset ovat omia käsityksiäni kirjoittajan ajatuksista eivätkä siis välttämättä oikein. Myöskään "nainen" ja "mies" eivät ole niin selkeitä kategorioita kuin kirjan kirjoittamisen aikaan (ja mielestäni Spenderinkin mukaan "mieheys" on ajattelutapa, ei välttämättä sukupuoli).

Edit 20.2.22.

Dale Spender: Man Made Language, second edition (1991/1985, first edition 1980). Pandora Press. 233 sivua.

Kim Jones: 222 keinoa saada unen päästä kiinni, 2019

Minulla ei yleensä ole vaikeuksia nukahtaa illalla, mutta jostain syystä keskeytymättömät kahdeksan tunnin unet tuntuivat vielä puolisen vuotta sitten olevan aivoilleni jokseenkin tuntematon käsite, huolimatta siitä, etten ole järin stressaantunut tai ahdistunut ja mielestäni tein kaikki nukkumiseen liittyvät asiat oikein. Kun on lukenut tarpeeksi unettomuudesta kertovia artikkeleita ja joskus kirjojakin, niissä annetut tiedot ja vinkit - yleensä aina samat ja yleensä nukahtamista, ei unessa pysymistä koskevat ohjeet - tekevät vain kiukkuiseksi, samoin asiasta keskusteleminen lääkäreiden kanssa (tässä asiassa useimmista lääkäreistä on ollut minulle enemmän haittaa kuin hyötyä, mistä voisi kirjoittaa paljon enemmänkin, mutten nyt kirjoita). Unen rakenteesta ja nukkumisen vaikutuksista kertovat tiedot ja tutkimukset ovat kiinnostavia, mutta niistä ei ole välttämättä käytännön hyötyä.

Siksi innostuinkin, kun tämä kirja osui käsiini noin vuosi sitten. Kirjan alaotsikon mukaan kirjassa on "tieteellisesti testattuja menetelmiä nukahtaa ja nukkua hyvin", eli kaikkia näitä keinoja on tutkittu ja kaikki ne ovat toimineet joskus ainakin joillakin ihmisillä. Kirja antoi minulle huonon nukkumisen suhteen tietynlaisen hallinnan tunteen, mikä on tärkeää minulle (ja psykologisten tutkimusten mukaan yleensä ihmisille): okei, minulla on ongelma, mutta sille voi tehdä jotakin.

Lähdin kokeilemaan kirjan neuvoja systemaattisesti alusta lähtien. Alussa merkitsin kirjaan kokeilupäivämäärän ja sen, toimiko keino vai ei (olin ostanut kirjan itselleni, niin että voin tehdä siihen merkintöjä ja käyttää sitä rauhassa kuukausikaupalla). Jonkin ajan päästä en kuitenkaan enää jaksanut tehdä tätä, senkään takia että vaikka ensin ajattelin noudattavani tieteellistä lähestymistapaa, tutkimusasetelma ei ollut eikä voinut olla mitenkään tieteellinen - kaikkien kirjan 221 muun keinon ja kaikkien muiden uneen vaikuttavien tekijöiden, joista tässä ei puhuta, olisi pitänyt olla samat kokeillessani jotain kirjan ohjeista, mikä ei tietenkään ollut mahdollista - ja aloin vain käydä neuvoja läpi ja luottaa lähinnä muistiini niiden toimivuudesta tai toimimattomuudesta. Kaikkien näiden keinojen ei ole tietysti tarkoituskaan toimia kaikilla ihmisillä, koska ihmiset ovat erilaisia. Kokeilujen välissä saattoi joskus olla parin viikon tai kuukaudenkin tauko.

Kirjan ohjeet on jaettu kahdeksaan eri teemaan. Mukana on esimerkiksi fysiologisia, psykologisia, syömiseen liittyviä ja liikuntaa (joogaa, venyttelyä) hyödyntäviä keinoja eikä aina pelkästään illalla tehtäviä vaan myös päivän aikana toteutettavia. Melkein kaikki kirjan neuvot ovat helposti toteutettavia, usein miellyttäviä ja joskus jopa hauskoja ja tuntuvat yleensäkin terveiden elintapojen kannalta järkeviltä. Mukana on mindfulnessia hyödyntäviä sekä ahdistusta helpottavia keinoja, joten joistakin kirjan neuvoista (varsinkin s. 104-137) saattaisi olla apua myös ahdistuksesta kärsiville, oli heillä univaikeuksia tai ei. Esimerkkejä kirjan neuvojen otsikoista: syö kaksi kiiviä, hymise "Oum", jalat seinälle, keinuta itsesi uneen, satunnaiskuvat mielessä, oikeantyyppinen yövalo, jäähdytä tyynysi, japanilainen viiden sormen harjoitus, älä jää istumaan, tallenna kauneutta mieleesi...

Puhuin kirjasta parille tutulle, jotka olivat valitelleet unettomuuttaan, mutta kumpikaan ei ollut kiinnostunut siitä: toinen selaili sitä ja sanoi, ettei hänen ongelmansa ole nukahtaminen, vaan unessa pysyminen; toinen ei edes tutustunut kirjaan, koska oli ilmeisesti mielestään jo kokeillut kaikkia keinoja. Ongelmana saattoi tietysti olla juuri heidän univaikeutensa, koska väsyneenä on vaikea innostua uusista asioista ja kokeilla uutta, ja pitkäkestoisten uniongelmien jälkeen saattaa olla vaikea uskoa, että mikään toimisi. Minusta kirjan neuvoja kannattaa kuitenkin kokeilla, jos on uniongelmia: kirjassa ei puhuta vain siitä, miten illalla voi nukahtaa, vaan myös siitä, miten voi nukkua yöllä parempaa ja syvempää unta ja olla heräämättä yöllä. Ja kukaan ei ole varmasti kokeillut kaikkia 222 kirjassa esiteltyä keinoa. Väsymys ja univaikeudet saattavat tietysti johtua myös esimerkiksi lääkkeistä (ja jos asia on näin, se kannattaa selvittää), mutta silloinkaan tästä kirjasta ei ainakaan ole haittaa.

Entä tulokset omalla kohdallani? Kirja on ollut minulla nyt reilun vuoden ja olen nyt sivulla 148 eli en ole vielä käynyt koko kirjaa läpi, minkä aion tehdä ennemmin tai myöhemmin. Vaikkei nukkumiseni olekaan täydellistä, nukun nyt kuitenkin yleensä ottaen paljon paremmin kuin vuosi sitten ja huonosti nukuttuja öitä on vähemmän kuin ennen. Nukkumisen paraneminen ei tapahtunut heti, vaan alussa hyvin satunnaisesti ja enemmän ehkä vasta noin puoli vuotta sen jälkeen kun aloin kokeilla kirjan neuvoja ja vähitellen lisääntyen sen jälkeen, eli kirjalle kannattaa antaa aikaa. En osaa myöskään sanoa, mistä tietystä neuvosta tämä johtuu - ehkä enemmänkin kirjan ohjeiden yhteisvaikutuksesta? - mutta koska nukkumisen paraneminen on tapahtunut samaan aikaan kirjan neuvojen kokeilemisen kanssa eikä elämässäni ole ollut muita kummempia muutoksia, uskoisin sen johtuvan kirjan ohjeiden kokeilusta. (Kokeilin tosin reilu puoli vuotta sitten 3-5 kertaa lieväksi sanottua lääkettä, Mirtazapinia, joka sai minut nukkumaan kerralla 14 tuntia kahdeksasosa-annoksenakin, joten vaikka pitkä nukkuminen tuntuikin aluksi ihanalta, lääkkeen käyttö ei ollut pidemmän päälle kovin käytännöllistä. Nettiselailun mukaan tällä lääkkeellä on ollut hyvin erilaisia vaikutuksia eri ihmisillä.) Alussa tarkoitukseni oli alkaa noudattaa kaikkia kirjan neuvoja sitä mukaa kun kokeilen niitä, mutta tämä olisi vaatinut liikaa aikaa, energiaa ja miettimistä; joistakin ohjeista on ehkä kuitenkin tullut tapa.

Suosittelisin kirjaa kaikille niille, joilla on univaikeuksia (ja lääkärien kannattaisi kertoa tästä kirjasta potilailleen, jotka valittavat väsymystä tai huonoa nukkumista, ja yleensä ottaen myös muistaa, että nukkumisesta ja univaikeuksista tiedetään vielä aika vähän). Minerva-kustannukselle kiitokset kirjan julkaisemisesta ja kauniista kannesta sekä Eva Katajamäelle hyvästä käännöksestä!

Edit 6.2.22.

Kim Jones: 222 keinoa saada unen päästä kiinni. Tieteellisesti testattuja menetelmiä nukahtaa ja nukkua hyvin, 2019 (ei alkuteoksen nimeä: 222 Ways to Trick Yourself to Sleep: Scientifically Supported Ways to Fall Asleep and Stay Asleep, 2019). Minerva. Kuvitus: Ruth Craddock. Suomentaja: Eva Katajamäki. Ulkoasu: Taittopalvelu Yliveto Oy. 197 tekstisivua (+ 20 sivua viitteitä).