Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen (La mujer que buceó dentro del corazón del mundo, 2010) ja espanjaksi kirjoittavia naisia

Hdcanis kirjoitti Frau, Signora & Bibi -lukuhaasteensa yhteydessä (tässä ja tässä), että joidenkin, melko harvojen kielialueiden, ulkopuolelta on hankalaa tai jopa mahdotonta löytää naisten kirjoittamia suomeksi tai englanniksi käännettyjä kirjoja. Espanja oli yksi näistä hankalasti löydettävistä kielistä, joten tässä muutama uudempi espanjaksi kirjoittava, suomeksi käännetty naiskirjailija. Ensimmäisenä espanjalainen Mercedes Abad, jonka kirjan Veri luin vuosia sitten, ja pidin siitä kovasti – muistaakseni kyse oli äidistä ja tyttärestä, Francon hallinnon loppuajoista, uskonnosta ja naisista, mukana pieni vampyyrivivahde (kirjaa ei enää ole kirjastossa, joten en voi nyt tarkistaa muistikuviani). María Dueñasin Ommelten välinen aika sijoittuu Espanjan sisällissodan ja sen jälkeiseen aikaan ja siirtyy Madridista Marokon kautta Lissaboniin. Luin myös sen muutama vuosi sitten, enkä pitänyt siitä yhtä paljon kuin Abadin kirjasta (voi liittyä siihen, että pidän enemmän ohuista kirjoista kuin tiiliskivistä), mutta sekin oli ihan sujuvaa luettavaa. Meksikolaisen Laura Esquivelin kirjan Pöytään ja vuoteeseen luin tosi kauan sitten, ja muistaakseni pidin siitä. Ja tietysti on vielä chileläinen Isabel Allende, jonka kirjoista myös pidin nuorena.

Sabina Berman on meksikolainen kirjailija. Tämän kirjan nimi olisi saattanut olla Minä ja tonnikala ja täti, ja sen sankaritar roikkuu rauhoittuakseen kattoon kiinnitetyissä valjaissa sukelluspukuun pukeutuneena, mikä kertoo siitä, että kyseessä ei ole ihan tavallisesta ihmisestä ja tavallisista asioista kertova kirja: Karen on autistinen. Kirja ja noin kymmenvuotiaan Karenin kielellinen elämä alkaa siitä, kun hänen tätinsä Isabelle muuttaa Kaliforniasta Meksikoon ottaakseen haltuunsa suvun tonnikalabisneksen Karenin kammottavan äidin kuoleman jälkeen. Karen on aluksi puhekyvytön villilapsi, ja Isabelle tuo hänet puheen ja samalla myös standardi-ihmisten tai normaalien ihmisten (mikä ei kirjassa ole useinkaan positiivinen arvio) maailmaan.

Tuossa on kaikki maailman asiat, hän sanoi.

      Se oli isoisän jättiläismäinen tietosanakirja, jossa oli vaaleanruskeat nahkaiset kannet ja ohuet sivut täynnä pientä kirjoitusta, eikä siinä sitä paitsi ollut kaikki maailman asiat, vain niiden nimet ja paljon värikkäitä kuvia.

      Mainitsen asiasta koska siinä on suuri ero minun ja tätini välillä: hän luulee, että sanat ovat maailman asioita, kun taas Minä tiedän, että ne ovat vain äänenpätkiä ja maailman asiat ovat olemassa ilman sanojakin.

Aloin tätä kirjaa lukiessani miettiä mielenterveysongelmien esittämistä kaunokirjallisuudessa. Rikoskirjallisuudessa voi esiintyä sosiopaatteja tai psykopaatteja, mutta nämä ovat varmaankin mukana enemmänkin juonen kuin sairauden kuvauksen takia. Muistan lukeneeni romaaneja, joissa puhuttiin anoreksiasta, masennuksesta, alkoholismista tai narsismista, ja Mark Haddonin kirjassa Yöllisen koiran merkillinen tapaus kerrotaan autistisesta pojasta, eli kyllä näitä on, mutta ei tämä varmaan kuitenkaan ole kovin yleinen aihe kirjallisuudessa.

Minulla oli vain 4 ilmettä. Hätääntynyt, iloinen, neutraali ja poissaoleva. Jos aioin luoda suhteita muihin ihmisiin yliopistolla, minun oli lisättävä ilmeitäni.

Bermanin kirjan alkupuoli on kuvaus autismista, mutta ei sairautena, vaan elämänä, siitä miten eräs autistinen ihminen näkee ja tulkitsee asiat. Karen on kirjan minäkertoja ja asiat nähdään hänen silmillään, mikä tekee kirjasta kiinnostavan ja hauskankin, koska hän saa ”normaalit” asiat vaikuttamaan usein hyvin oudoilta (mieleen tuli Brechtin termi vieraannuttaminen); pidän kirjoista, jotka saavat näkemään maailman eri tavalla kuin yleensä.

On kuitenkin kysyttävä myös: Onko ihmisten maailma arvokkaampi kuin luonnollinen maailma, maailma jossa Max-papukaija elää?

      Vastaukseksi esitän mieluummin kysymyksen: Voisiko ihminen käyttää puhelinta jollei planeettaamme olisi olemassa?

      Minun käsitykseni mukaan ei. Planeettamme Maa on siis ihmisen yläpuolella.

      Ja lopuksi, jos kysytään kumpi on onnellisempi, ihminen vai Max, vastaus on toden totta Max. Ja tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että standardi-ihminen elää ajattelutapansa vuoksi erossa luonnollisista asioista, jopa omasta ruumiistaan, ja koska on mahdotonta olla onnellinen, jollei elä omassa ruumiissaan, ihminen ei ole onnellinen.

…

Ollakseen onnellinen tarvitsee vain tuntea aisteillaan ja unohtaa Descartes. Pelkillä aisteilla ilman sanoja. Riittää että on olemassa todellisuudessa koko kehollaan.

Autistiset ihmiset (ja Asperger-ihmiset, Marjatan postaus Greta Thunbergista) näkevät maailman eri tavalla ja joskus selvemmin kuin standardi-ihmiset ehkä siksi, että heillä ei ole niin tehokkaita torjuntakeinoja kuin ihmisillä yleensä. Karenilla on erilainen suhde eläimiin kuin useimmilla ihmisillä, koska hän ei pidä niitä ihmistä vähempiarvoisempina, ja hänen mielestään eläinten kanssa on helpompi tulla toimeen kuin ihmisten (eikä vain sen takia, ettei hän tahdo kätellä ihmisiä eikä katsoa heitä silmiin).

Tarkoitan, että tunnen monia, jotka kysyttäessä, mitä Darwin sanoi elämästä, latelevat teorian kutakuinkin virheettömästi, mutta en tunne yhtäkään, joka päivittäisessä elämässään todella osoittaisi uskovansa siihen, ettei hänen ja olentojen, jotka eivät ajattele sanoilla, välillä olisi ylittämätöntä rajaa.

Karen tutustuu perheyrityksensä toimintaan, menee tonnikaloja pyytävien alusten mukaan kalastusmatkoille ja oppii sukeltamaan. Hän kertoo, miten hänellä on tapana laskea päänsä kivelle meren pohjassa, laittaa kello muistuttamaan kun happea on vielä juuri tarpeeksi pintaan nousua varten ja sitten maata pohjassa, ja muistin, kuinka itse istuin Hangon ulkopuolella meren pohjassa sukelluskurssilla ja nautin vedestä kaikkialla ympärilläni ja yläpuolellani. Karen opettelee englantia ja menee Yhdysvaltoihin opiskelemaan eläintekniikkaa, mikä johtaa epäsuorasti siihen, että hän kehittää perheyrityksensä tonnikalojen pyyntiä ja tappamista koko ajan humaanimpaan suuntaan. Kirjan loppuosa keskittyykin Karenin elämän lisäksi tonnikaloihin, mikä ei ehkä kuulosta kovin houkuttelevalta, mutta Berman saa myös tähän draamaa ja kiinnostavuutta.

Sattui niin, että tuolloin 2000-luvun ensimmäisinä vuosina miljonäärien lukumäärä planeetallamme moninkertaistui ja siten myös sellaisten ihmisten, jotka saattoivat maksaa 120 dollaria 2 suupalasta tonnikalanvatsaa. Korjaan: jotka eivät ainoastaan saattaneet, jotka halusivat. Korjaan: jotka kuvittelivat, että se oli tae siitä, että he olivat onnistuneet elämässä.

Lienee selvinnyt, että kirja kertoo autismista, tonnikaloista, eläinten arvosta ihmisistä riippumatta ja ihmisen suhteesta eläimiin ja luontoon, mutta sen teemoja ovat myös Darwin ja Descartes, väärin perustein toimivat eläinsuojelujärjestöt, USA:n tonnikalan tuontikiellon vaikutus meksikolaisiin, kapitalismi, rakkaus, metaforat, todellisuus ja kieli sekä tunteminen, aistiminen, kokeminen ja olemassaolo.

Olla taas. Olla olemassa ja nähdä. Ja nähdä kaikki juuri siten kuin kaikki on, vain niin kuin kaikki on tänään, sillä emme tiedä onko niin huomenna.

...

Meri, ajattelin, on meri. Aurinko on aurinko. Ja Minä olen Minä.

Se on tämän maailman ihme eikä siihen ole mitään lisättävää.

Taina Helkamon käännös soljuu kuin vesi, häiritsemättä ja kirkkaana, ja hän onnistuu kääntämään Bermanin kielen eri vivahteet hienosti. Kirjan kieli on selkeää ja kaunista, kirja on filosofinen, ekologinen ja älykäs ja sijoittuu Meksikoon meksikolaisen kuvaamana, mikä on aika harvinaista.

Vielä parin muun kirjailijan ajatuksia eläimistä: amerikkalainen Henry Beston kirjoitti sata vuotta sitten kauniisti, että eläimet eivät ole veljiämme, ne eivät ole käskyläisiämme, ne ovat toisia kansoja, jotka ovat jääneet kanssamme elämään ja ajan verkkoon (lainaus Marjatan kirjoista). Olen itse ajatellut samaan tapaan: emme oikeastaan tarvitse tähtien takaa tulevia muukalaisia, koska meillä on omalla pallollamme lukemattomia olentoja, jotka elävät aivan toisenlaisissa todellisuuksissa, tajunnoissa ja tietoisuuksissa kuin me itse, jokainen omassaan. Ne ovat salaperäisiä ja vieraita ja outoja, mutta samalla niitä on yllättävän helppo ymmärtää, ainakin koiria ja kissoja, joista itselläni on kokemusta – ne kaipaavat samalla tavalla vapautta, kiintymystä, turvaa, läheisyyttä, ruokaa, kiinnostavia asioita, leikkiä ja seikkailua kuin ihmisetkin – ja ne pystyvät ilmaisemaan tunteensa ja toiveensa usein yllättävänkin hyvin.

Eeva Kilpi kirjoittaa eläimistä näin (ote):

Jokainen eläin on subjekti.
Se on: oman elämänsä keskipiste,
itsensä puolustaja,
varuillaan joka suuntaan
niin kuin sinä ja minä.

Kirja on luettu myös esim. Kiiltomadossa, Kirjanurkkauksessa, Lumiomenassa ja Kattona taivaassa. Näissä pohdittiin mm. sitä, että Karen pärjää yllättävän hyvin ollakseen autistinen, ja täytyy myöntää, että sama ajatus tuli minunkin mieleeni, varsinkin kun hän oppi kielen vasta noin kymmenvuotiaana. Olen kuitenkin muualta lukenut, että autistisia ihmisiä on hyvin monenlaisia, ja jotkut selviävät standardi-ihmisten maailmassa oikein hyvin, esimerkiksi Temple Grandin. Karenin ajattelu muistuttaa Grandinin ajattelua hänen analysoidessaan teurastamon suunnittelua eläinten kannalta, ja siinä, että hän rauhoittuu tuntiessaan sopivasti painetta kehossaan (sukelluspuku, Grandin tosin käytti muistaakseni itse rakentamaansa painelaitetta, joka oli sovellettu versio laitteesta, jolla rauhoitettiin lehmiä).

Helmet-haaste nro 18: Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja. Tonnikalat, niiden pyydystäminen ja kasvatus olivat aika tuntemattomia aiheita.