Wolfgang Sonntag: Nansen. Löytöretkeilijä - rauhan sankari, 1947 (rauhannobelistit 1922)

Tämän kirjan myötä sain kaikkea ja enemmän mitä toivoin löytäväni aloittaessani rauhannobelisteihin tutustumisen: rohkeutta, jännittäviä tapahtumia, viisautta sekä uhrautuvaa ja päättäväistä toimintaa asioiden parantamiseksi. Norjalainen Fridtjof Nansen (1861-1930) oli minulle rauhannobelistina yllätys, koska tunsin hänet vain pohjoisten alueiden tutkimusmatkailijana enkä ollut koskaan yhdistänyt häntä rauhantyöhön. (Oletin kaikkien tuntevan hänen nimensä, mutta kysyttyäni hänestä viideltä ihmiseltä, joista kukaan ei muistanut koskaan kuulleensakaan hänestä, huomasin että asia ei ole näin.) Hän oli kuuluisa naparetkeilijä, mutta sen lisäksi valtavan paljon muutakin, ja ansaitsisi tulla muistetuksi myös nykyään.

Kirja on alaotsikkonsa mukaan jaettu kahteen osaan: Sonntag kertoo kirjan ensimmäisessä osassa Nansenin tieteellisestä työstä ja naparetkistä, toisessa osassa hänen työstään ihmisten auttamiseksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Nansen kasvoi tuntureilla sijaitsevassa kartanossa tuomarin poikana lähellä Osloa (jonka nimi oli tuolloin Kristiania), seikkaili vuorilla ja oli seikkailunhalunsa takia monesti päästä nuorena hengestään. Hän kunnostautui hiihtokilpailuissa, meni opiskelemaan eläintiedettä, teki arvostettua tutkimustyötä ja väitteli tohtoriksi.

Pohjoisten seutujen tutkiminen alkoi kuitenkin kiinnostaa häntä yhä enemmän, ja hän teki omintakeisen suunnitelman Grönlannin ylittämiseksi suksilla ja onnistui varustamaan retkikunnan sitä varten, vaikka lähes kaikki pitivät hanketta hulluna. Grönlanti näyttää kartalla Etelä-Amerikkaa isommalta, joten matka oli jo itsessään pitkä, saati sitten arktisissa olosuhteissa. Kukaan ei ollut koskaan aiemmin pystynyt ylittämään Grönlantia, ja retki oli myös Nansenille ja hänen retkikuntansa viidelle jäsenelle tuskien taival: eteneminen oli useimmiten tuskallisen hidasta, vesi oli jäässä joten he kärsivät koko ajan janosta, ja pakkasta oli suuren osan aikaa -40 astetta. Kun ilma lämpeni -20 asteeseen, se tuntui matkalaisista "kesäisen leudolta".

Kun Nansen kumppaneineen vihdoin saapui Grönlannin länsirannikolle, siellä oli loputtoman jään ja lumen sijasta viimein ruohoa ja marjoja. Matkan rankkuudesta saa käsityksen seuraavasta tarinasta: Nansen oli länsirannikolle saavuttuaan lähtenyt yhden toverinsa kanssa tavoittamaan ihmisasutusta. He ampuivat neljä lokkia, jotka he ne kypsennettyään söivät päineen ja jalkoineen sekä riipivät maasta suuhunsa variksenmarjoja ensin seisaallaan, sitten istuen ja maaten. Lopulta he eivät jaksaneet enää käyttää edes käsiään, vaan hamusivat marjoja suuhunsa huulillaan vatsallaan maassa maaten ja nukahtivat siihen. (91-92)

Nansen joutui matkansa jälkeen viettämään Grönlannissa talven, koska laivoja ei enää kulkenut, mutta hän käytti ajan hyvin elämällä eskimoiden kanssa ja opettelemalla heidän kieltään. Hänestä tuli yksi heistä, ja hän oppi rakastamaan heitä ja heidän elämäntapaansa. Hän arvosti heitä aidosti, ja hän puolusti hyvin nykyaikaisella tavalla luonnonkansojen oikeutta elää rauhassa ja harjoittaa omaa uskontoaan ja omaa kulttuuriaan ilman, että länsimaalaiset "sivistävät" ja "auttavat" heitä tai tyrkyttävät heille omaa uskontoaan - hän piti eurooppalaisten toimintaa omahyväisenä ja häpeällisenä petomaisuutena. (101-110)

Grönlannin retken jälkeen Nansen oli juhlittu sankari niin Norjassa kuin muuallakin maailmassa, mutta hän painotti myös retkikunnan muiden jäsenten osuutta hankkeen onnistumisessa. Hänen seuraava projektinsa oli yritys päästä Pohjoisnavalle. Kukaan sinne pyrkinyt ei ollut onnistunut, vaan kaikki olivat joko joutuneet palaamaan takaisin keripukista kärsivinä tai kuolleet - esimerkiksi aikaisemmasta Franklinin retkikunnan 135 miehestä kukaan ei tullut takaisin (113). Nansen lähti taas ratkaisemaan ongelmaa erilaisella, odottamattomalla tavalla. Hän esimerkiksi suunnitteli laivan, Framin, jota jäät eivät pystyisi murtamaan, vaan joka kohoaisi sivuilta puskevien jäiden päälle, sekä ruokavalion, joka suojaisi miehiä keripukilta. Nansen suhtautui miehiinsä hyvin tasa-arvoisesti, eivätkä päälliköt ja merimiehet eronneet laivalla toisistaan.

Nansenin suunnitelma onnistui laivan jäänkestävyyden ja miesten hyvinvoinnin osalta erittäin hyvin, mutta jäät ja merivirrat käyttäytyivät eri tavalla kuin hän oli odottanut, joten hän lähti laivalta erään miehistön jäsenen, Hjalmar Johansenin kanssa, koiravaljakoilla kohti Pohjoisnapaa. Vaikka he eivät päässeet navalle ja viettivät talven 1895-1896 rakentamassaan kivimajassa Frans Joosefin maalla, he pääsivät kuukausien (vuoden?) jälkeen vihdoin takaisin Norjaan, samoin heidän laivansa ja sen miehistö, jolloin Nansenista viimeistään tuli maailmankuulu - vaikka Pohjoisnapaa ei saavutettukaan, retkeä pidettiin kaikkialla suurena voittona.

Olen aina miettinyt, mikä ajoi ihmiset yrittämään pääsyä Pohjoisnavalle tai Etelänavalle, mutta ainakaan Nansenin tapauksessa kyse ei ollut vain kunniasta tai yrityksestä yrityksen vuoksi. Hän oli tiedemies, ja Nansenin sekä Grönlannin että varsinkin Pohjoisnavan retkikunnat keräsivät matkoiltaan suuren määrän luotettavaa tieteellistä tietoa, jonka avulla voitiin esimerkiksi parantaa meteorologisia malleja sekä selvittää merivirtojen kulkua ja alueiden eläimistön luonnetta.

Napa-alueiden tutkimusmatkoista lukeminen ei ole koskaan kiinnostanut minua, mutta kirjan kuvaukset retkistä olivat usein jännittävää ja hurjaa luettavaa, ja tajusin niitä lukiessani konkreettisesti, että Pohjoisnavan alue ei ole maata, vaan jäätä: Nansen joutui Johansenin kanssa usein ylittämään railoja pyrkiessään eteenpäin, ja heidän ponnistellessaan kohti pohjoista heidän allaan olevat jäälautat ajautuivat hiljalleen etelää kohti, joten he eivät käytännössä edenneet.

Nykyään Nansenin suhtautuminen eläimiin ei tunnu useinkaan hyväksyttävältä. Nansen saattoi esimerkiksi tappaa jääkarhuja vain tappamisen vuoksi, vaikka hän saattoi samalla miettiä niiden tappamisen oikeutusta ja turhuutta. Toisaalta eläinten tappaminen saattoi myös merkitä hengissä selviämistä loppumattomilla jääaavoilla (matkalaiset myös söivät jääkarhuja, ja kerran jääkarhu uhkasi Johansenin henkeä).

Kotiinpaluun jälkeen Nansen omistautui merentutkimukselle, paransi tutkimusmenetelmiä ja suunnitteli uusia kojeita, joiden avulla voitiin esimerkiksi mitata meren lämpötiloja asteen sadasosan tarkkuudella (222, 235). Hän teki tarkkoja tutkimuksia ja hankki paljon uutta tietoa. Sitten Norjan ja Ruotsin välit kuitenkin huononivat 1905 Norjan halutessa erota liitosta (Norja ja Ruotsi muodostivat eräänlaisen valtioliiton, jossa Norja oli kuitenkin selvästi huonommassa asemassa; myös toisen rauhannobelistin Hjalmar Brantingin yhteydessä puhuttiin tästä asiasta). Nansen puolusti Norjan itsenäisyyttä Ruotsin uhittelusta huolimatta, ja asia ratkaistiin rauhanomaisesti. Vuonna 1913 Nansen teki pitkän retken Venäjälle ja tutustui mm. Siperian luonnonkansoihin (286-289).

Nansenin nimellä oli tässä vaiheessa erittäin paljon painoarvoa ja uskottavuutta hänen naparetkiensä, mutta myös hänen rehellisyytensä ja tinkimättömyytensä vuoksi. Sen vuoksi hän pystyikin työskentelemään ensimmäisen maailmansodan jälkeen vastaperustetussa Kansainliitossa ja auttamaan miljoonia(!) ihmisiä, ja hän teki tämän ainakin aluksi, ehkä koko ajankin, ilman palkkaa. Mieluiten hän olisi luultavasti omistautunut tutkimustyölleen ja uusille naparetkille, mutta hän ei voinut ummistaa silmiään ihmisten hädältä.

Vaikka ensimmäinen maailmansota oli loppunut, kauheudet jatkuivat monien ihmisten kohdalla. Sotavankien kohtelu oli monissa paikoissa sanoinkuvaamattoman kammottavaa, ja Venäjällä tai Neuvostoliitossa oli hirvittävä nälänhätä, joka uhkasi vain laajeta. Nuori Kansainliitto oli heikko ja hampaaton ja useimmat antoivat periksi ongelmien edessä, mutta Nansen pystyi vaikutusvaltansa ja persoonallisuutensa avulla järjestämään lukemattomia sotavankeja takaisin koteihinsa sekä auttamaan pakolaisia ja järjestämään heille uusia asuinpaikkoja ja työtä.

Hän työskenteli myös Venäjän nälkäänäkevien auttamiseksi. Tässä hänellä nousi kuitenkin usein seinä pystyyn, koska vaikka ruokaa olisi lännessä ollut tarpeeksi nälkäänäkevien ruokkimiseksi, länsivaltiot eivät halunneet auttaa kommunistista Neuvostoliittoa, ja Nansenin vetoomukset inhimillisyyden puolesta kaikuivat poliitikkojen kohdalla yleensä kuuroille korville, vaikka tavalliset ihmiset usein halusivatkin auttaa. Nansen oli nähnyt ihmisten kuolevan nälkään Venäjällä (kirjan kuvaukset tästä, samoin sotavankien kohtelusta, ovat erittäin havainnollisia ja järkyttäviä), mutta länsivaltiot pitivät tätä kommunistien propagandana, eikä Nansen pystynyt tekemään venäläisten hyväksi läheskään kaikkea mitä olisi halunnut.

Nansen halusi auttaa myös Armeniaa ja armenialaisia, jotka olivat ympäröivien valtioiden puristuksessa ja näiden saaliinhimon kohteena joutuneet kärsimään hirvittävästi. Länsivallat olivat kerta toisensa jälkeen luvanneet armenialaisille apua ja kerta toisensa jälkeen pettäneet lupauksensa, ja vaikka Nansen teki suunnitelman armenialaisten auttamiseksi ja vaati Kansainliittoa yhä uudelleen toteuttamaan sen, tämä ei onnistunut (442, 477).

Vaikka Nansen ei pystynytkään toteuttamaan kaikkia suunnitelmiaan ihmisten auttamiseksi, hän sai kuitenkin hämmästyttävän paljon aikaan. Tämä johtui varmasti siitä, että häntä pidettiin Euroopan omanatuntona, lahjomattomana totuudenpuhujana, joka oli hätää kärsivien ihmisten ja oikeuden puolella ja sanoi mielipiteensä riippumatta politikoinnista, kansallisista eduista ja vastakkainasetteluista. Häntä pyydettiin usein mukaan politiikkaan, mutta hän kieltäytyi aina. Hänessä ei ollut mitään salakähmäistä, vaan hän muistutti inhimillisyydestä ja vaati aina itseään ja muita tekemään oikein, olipa tämä mielipide suosittu tai ei. Tällaista ihmistä tarvittaisiin nykyäänkin.

Nansenilla oli voimakkaat tunteet ja hän oli luultavasti rakastava aviomies ja isä, vaikka hän tuntuukin kaivanneen paljon yksinäisyyttä. Lisäksi hän oli lahjakas taiteilija: kirjan kannen kuva ja alla olevat kuvat ovat hänen piirtämiään. Hän kirjoitti myös paljon teoksia, joista on suomennettu ainakin Hiihtäen poikki Grönlannin, Yön ja jään matka, Elämäni ja tutkimusretkeni, Pimeässä ja pakkasessa ja Pohjan pimeillä perillä. Eskimoiden elämästä kertovaa kirjaa ei ilmeisesti ole suomennettu.

Sonntag lainaa monessa kohdassa Nansenin kirjoituksia (usein on itse asiassa vaikeaa tietää, mikä on Nansenin tekstiä, mikä Sonntagin). Sonntagin kirja on aika paatoksellista, mutta kuitenkin sujuvaa ja mielenkiintoista luettavaa, ja kirjan alkuosaa voi suositella pohjoisten napa-alueiden tutkimuksesta ja loppuosaa Kansainliitosta, 1900-luvun alusta, armenialaisista ja ensimmäisen maailmansodan seurauksista kiinnostuneille. Sonntagin koko kirja on kirjoitettu preesensissä, minkä huomasin kuitenkin vasta sivulla 70, joten se ei häiritse, vaikka onkin hyvin erikoinen ratkaisu elämäkerrassa.

Kirjassa puhuttiin myös muista naparetkeilijöistä, esimerkiksi kuuluisasta suomalaissyntyisestä Adolf Erik Nordenskiöldistä, jota kirjassa tosin sanottiin harmillisesti ruotsalaiseksi. Kirja tutustutti minut sivumaininnalla myös grönlantilaiseen naparetkeilijään ja antropologiin Knud Rasmusseniin.

Fridtjof Nansenin jälkeläiset jatkoivat hänen työtään ihmisoikeuksien hyväksi: Nansenin poika Odd Nansen (1901-1973) auttoi juutalaisia toisen maailmansodan alussa, kunnes joutui itse keskitysleirille, josta hän kuitenkin selvisi ja julkaisi elämäänsä siellä kuvaavan päiväkirjan. Myöhemmin hän oli mukana perustamassa Unicefia. Myös Odd Nansenin poika Eigil Nansen (1931-2017) työskenteli Wikipedian mukaan pakolaisten ja ihmisoikeuksien hyväksi, vaikkei asiasta kerrota tarkemmin.

Renne Sairasen blogissa on sitaatti kirjasta. Kirjastonhoitajan vastauksessa kysymykseen Nansenin ja Johansenin Pohjoisnavan tutkimusretkestä arvellaan, ettei kirjassa kerrota siitä kovin paljon, mutta Pohjoisnavan retkelle omistetaan kirjassa kymmeniä sivuja, ja myös Grönlannin retkestä kerrotaan paljon. Prosperon kirjahyllyssä on kirjoitus Robert Scottin Etelänavan retkestä kertovasta kirjasta.

Edit 31.3.22 (korjattu esim. "hiihtäen" "koiravaljakoiksi"), 1.4.22, 2.4.22.

Wolfgang Sonntag: Nansen. Löytöretkeilijä - rauhan sankari, 1947 (Held des Friedens, Fridtjof Nansens Leben, 1943). Suomentaja: Kristiina Kivivuori. Kannen piirros: Fridtjof Nansen. 502 sivua.