Anna Branting: Min långa resa. Boken om Hjalmar och mig, 1945 (rauhannobelistit 1921)

Luin kymmenisen vuotta sitten Martin Luther Kingin vaimon Coretta Scott Kingin elämäkerran, josta sain oikein hyvän kuvan Martin Luther Kingin toiminnasta kansalaisoikeusliikkeessä. Kun oli aika tutustua vuoden 1921 rauhannobelistiin Hjalmar Brantingiin, valitsin siksi hänen vaimonsa Anna Brantingin (1855-1950) muistelmat mieluummin kuin Hjalmarin itsensä kirjoittaman Sosialismi: historiallinen esitys tai ruotsinkieliset useat sosialismiin, työväenliikkeeseen tai politiikkaan liittyvät kirjat. Annan kirja oli kuitenkin enemmänkin irrallisten muistikuvien kokoelma, kuten hän itse sanoo esipuheessaan, ja siinä puhuttiin Hjalmarista varsin vähän, samoin Annan lapsista (osa edellisestä avioliitosta) - enemmän hän kertoo lapsuudenperheestään ja veljistään. Myös yhteiskunnallisista asioista puhutaan kirjassa hyvin vähän.

Anna oli kirjaa kirjoittaessaan (tai sanellessaan, ilmeisesti kirjan toimitti ja kirjoitti puhtaaksi Thyra Öhrvall) jo lähes 90-vuotias, mitä ei muistikuvien terävyydestä tai kirjoitustyylistä huomaa. Kirja oli mukavaa, herttaista ja hauskaakin luettavaa - varsinkin alkuosa, jossa Anna kertoi lapsuudestaan 1800-luvulla, oli mielenkiintoinen - mutta jokin siinä kuitenkin häiritsi. Tuntui, ettei se mennyt tarpeeksi syvälle aiheeseensa ja niiden henkilöiden elämään, joista se kertoi, vaan kosketti heidän elämäänsä ja tunteitaan vain pintatasolla. Syy on ehkä siinä, mitä Anna kirjoittaa esipuheessa: en hygglig människa vill inte såra i onödan ("miellyttävä ihminen ei halua turhan päiten loukata").

Vaikka hänen elämässään oli paljon dramatiikkaa, vain vähän siitä näkyy kirjan sivuilla. Hän erosi ensimmäisestä miehestään 1800-luvun lopulla ja sivuuttaa tämän onnettoman avioliittonsa näin: Vad som ligger emellan bröllopet och den resan hör till den del av mitt minnesalbum som jag går förbi ("Mitä häiden ja tämän matkan ["karkumatka" Kööpenhaminaan, joka tarvittiin, jotta Anna voi erota miehestään] välillä on, kuuluu siihen osaan muistojeni albumista, jonka ohitan").

Samoin hän puhuu Hjalmarista aina vain ihaillen ja rakastavasti, ja kirjan sivuilta saa sen käsityksen, että tässä ei ollut mitään huonoja puolia. Heidän avioliittonsa oli rakkausavioliitto ja varmaankin yleensä ottaen onnellinen, mutta Hjalmar ei kuitenkaan ollut aina uskollinen hänelle (skbl.se), minkä täytyi olla todella vaikeaa Annalle.

Anna Branting oli itse kirjallisuusalalla, toimittaja ja kirjailija (Att skriva var det roligaste jag visste och jag behövde förtjäna pengar, 104). Hän oli tunnettu teatteriarvostelija (nimimerkillä René), ja hän kirjoitti myös kaunokirjallisuutta - esimerkiksi Lenan, joka kertoo onnettomassa avioliitossa elävästä, vapautta kaipaavasta naisesta, novellikokoelman Sju martyrer, jossa hän kritisoi naisen huonoa asemaa perheessä, sekä aviomiehen uskottomuudesta ja avioliittokriisistä kertovan romaanin Staden. Hänen kirjoitustaitonsa huomaa tästä muistelmateoksesta, joka on sujuvaa luettavaa.

Kirjassa Sju martyrer (1894) Branting kirjoitti omien kokemustensa perusteella tuohon aikaan hyvin vaietusta aiheesta, raskaudesta: Annoin lukijoiden kärsiä pienen ensisynnyttäjän kaikki tuskat ensimmäisestä päivästä alkaen, kun hän aavisti lapsensa olemassaolon, siihen asti kun kätilö seisoi vieressä valkoisessa teurastajanesiliinassaan pieni vastasyntynyt neiti sylissään, kun "huoneessa haisi teurastukselta". ... Monet hämmästyivät siitä, että nainen kykeni puhumaan niin avoimesti tällaisista "häpeällisistä" asioista." (105). Tässä kirjassa Branting myös esitti parannuksia yhteiskunnallisiin epäkohtiin, esimerkiksi lastentarhoja ja päiväkoteja työssäkäyvien äitien avuksi sekä "yhteistaloja", joissa omaan asuntoon saattoi saada valmiiksi laitetun ruoan (106).

Suomalaisesta näkökulmasta aika huvittava kohta kirjassa oli se, kun Branting moitti ruotsalaisia liiasta synkkyydestä ja liian runsaasta alkoholin käytöstä verrattuna esimerkiksi tanskalaisiin.

Vielä itse nobelistista. Hjalmar Branting (1860-1925) oli varakkaan porvarissuvun vesa (hän kävi koulua yhdessä tulevan kuninkaan Kustaa V:n kanssa), mutta hän kiinnostui marxismista ja työväenaatteesta jo nuorena. Hän hylkäsi luonnontieteelliset opinnot ja siirtyi toimittamaan sosialistisia lehtiä. Vuonna 1889 hän oli mukana perustamassa sosiaalidemokraattista työväenpuoluetta, ja kun hänestä vuonna 1920 tuli Ruotsin pääministeri, hän oli ensimmäinen demokraattisesti maansa johtoon päässyt vasemmistolainen poliitikko maailmassa (tätä ennen hän oli ollut jo esimerkiksi valtiovarainministerinä). Hän kannatti koko elämänsä ajan rauhanomaista yhteiskunnallista muutosta ja vasemmiston pääsyä valtaan demokraattisin keinoin. Nobelin rauhanpalkinnon hän sai työstään Kansainliitossa ja kansainvälisestä rauhantyöstään; hän halusi levittää rauhanomaisia näkemyksiään myös muiden maiden vasemmistopuolueisiin. (Wikipedia)

Anna Brantingin kirjan mukaan (s. 140-145) Nobelin palkinto annettiin osaksi siitä, että Hjalmar Branting vuosina 1895 ja 1905 kannatti väkivallatonta ratkaisua, kun Norja halusi erota Ruotsista "unionikriiseissä". Branting tuomittiin kolmen kuukauden vankeuteen vaarallisista puheista 1895, mutta tuomio muutettiin sakoiksi. Hän taisteli mm. yleisen äänioikeuden (varmaankin myös naisille!) ja rajoitetun työajan puolesta.

Lisäys 16.12.21.

Anna Branting: Min långa resa. Boken om Hjalmar och mig, 1945. (Ilmeisesti Thyra Öhrvallin kanssa.) Medéns förlags aktiebolag. 208 sivua.