sunnuntai 31. heinäkuuta 2022

Mirrorwork. 50 Years of Indian Writing - Johdanto: onko väliä, millä kielellä kirjoittaa?

En taaskaan onnistunut ajoittamaan klassikkopostausta kirjablogien klassikkohaasteen päivälle, mutta sunnuntaiaamupäivä sujui mukavasti muiden bloggauksia lukiessa. Linkit klassikkobloggauksiin löytyvät Ankin kirjablogin koontipostauksesta, kannattaa tutustua kirjoituksiin.

Löysin antikvariaatista intialaista kirjallisuutta viidenkymmenen vuoden ajalta esittelevän kirjan. Ajattelin kirjoittaa Salman Rushdien johdantoluvusta oman bloggauksensa, koska hän käsittelee siinä intialaisilla kielillä kirjoitetun kirjallisuuden suhdetta englanninkieliseen ja aihe on minusta mielenkiintoinen. Joskus tunnutaan ajattelevan, että entisistä siirtomaista puhuttaessa maan omalla kielellä kirjoitetut kirjat ovat aidompia, todenmukaisempia, rehellisempiä ja vähemmän kaupallisia kuin länsimaisilla kielillä kirjoitetut kirjat, ja ajatellaan että omakieliset kirjat on suunnattu oman maan ihmisille toisin kuin länsimaisilla kielillä kirjoitetut kirjat. Ymmärrän tämän ajattelutavan: on hauska lukea jostakin jännittävästä kielestä käännetty kirja (ja okei, melkein mikä tahansa muu alkukieli kuin englanti tai ruotsi tuntuu jännittävältä, mutta varsinkin ei-eurooppalaiset kielet).

Tilanne on kuitenkin tätä monimutkaisempi. Jos ajatellaan vaikka Intian tilannetta, niin siellä on 16 virallista kieltä (maan muista kielistä puhumattakaan), joiden puhujat eivät välttämättä ymmärrä toisiaan ollenkaan. Pohjoisen indoeurooppalaiset kielet ja etelän dravidakielet kuuluvat täysin eri kieliperheisiin, eli niillä on keskenään yhtä paljon yhteistä kuin vaikkapa suomella ja hindillä. Maan kielet eivät ole ainoastaan puhuttuina erilaisia, vaan monia niistä myös kirjoitetaan eri kirjoitusjärjestelmillä - maassa on ehkä kymmenkunta yleisempää kirjoitussysteemiä. Jos siis intialainen kirjailija kirjoittaa omalla kielellään, hän ei kirjoita intialaisille yleensä, vaan vain oman kielialueensa ihmisille.

Lisäksi myös englantia voi pitää nykyään intialaisena kielenä: on sukujuuriltaan täysin intialaisia intialaisia, joiden äidinkieli ei ole jokin vanhastaan intialainen kieli, vaan englanti, koska heidän vanhempansa ovat vaihtaneet kieltä jossakin vaiheessa (Suomessakin jotkin ruotsinkieliset vaihtoivat kielensä suomeksi 1800-1900-luvun vaihteessa) tai koska he ovat kasvaneet kaksikielisessä kodissa ja yhteiskunnassa. Ja Rushdien mukaan nykyään täysin intialaistunut kieli, urdu, oli alunperin myös ulkopuolelta tulleiden muslimivalloittajien kieli. (Tätä en kyllä ymmärrä - urdu on puhuttuna lähes sama kieli kuin hindi, vaikka niiden kirjaimistot ovatkin aivan erilaiset.)

Voi lisäksi ajatella, että jos entisten siirtomaiden kirjailijoiden pitäisi kirjoittaa oman maansa kielillä, näin pitäisi tehdä myös eri maiden sisällä, eli esimerkiksi saamelaisten pitäisi kirjoittaa vain saameksi, baskien baskiksi tai eteläamerikkalaisten intiaanikansojen kirjailijoiden vain omilla kielillään, ei espanjaksi tai portugaliksi. Tällaiset kirjailijat voivat kuitenkin olla täysin kaksikielisiä, ja oman alueen kielellä kirjoittaminen saattaisi rajoittaa lukijakuntaa paljon (tämä ei tarkoita tietenkään kuitenkaan sitä, että heidän pitäisi kirjoittaa valtakielellä). Voi myös olla mahdollista, että omalla kielellä ei vielä nykyäänkään ole kirjakieltä, ainakaan vakiintunutta (luin muutama vuosi sitten pyrkimyksistä kehittää kirjakieli eräälle muistaakseni afrikkalaiselle kielelle). Entä sitten sellaiset kirjailijat, jotka kirjoittavat kirjansa äidinkielellään ja kääntävät ne sitten itse englanniksi, kuten bengalinkielinen Rabindranath Tagore tai suomalainen Emmi Itäranta, joka asuu Englannissa ja kirjoittaa itse asiassa suomeksi ja englanniksi samaan aikaan?

Annetaan nyt Rushdielle puheenvuoro. Luettuaan kirjaa varten suuren määrän englanniksi saatavilla olevia (eli myös englanniksi käännettyjä) intialaisia tekstejä kirjan toimittajat Rushdie ja Elizabeth West päätyivät siihen itselleenkin yllättävään tulokseen, että heidän mielestään englanniksi kirjoittavien intialaisten proosakirjailijoiden tuotanto on käsiteltyjen 50 vuoden aikana ollut selvästi parempaa kuin kansallisilla kielillä kirjoittavien (viii). Tämä on osaltaan johtunut siitä, että käännösten laatu - englannin lisäksi myös muille intialaisille kielille - on ollut heikko, mutta tämä ei ole ollut ainoa syy (luulisin kuitenkin että suuri syy), ja viime aikoina käännöksetkin ovat parantuneet. Kirjaan onkin valittu vain yksi alunperin intialaisella kielellä kirjoitettu teksti.

Intialaiset ovat itse kritisoineet paljon englanniksi kirjoittavia maanmiehiään esimerkiksi länsimaistumisesta ja juurettomuudesta, mutta Rushdien mukaan kritiikin syyt ovat liittyneet enemmän luokkaeroihin, valtaan ja uskomuksiin kuin kirjallisiin ansioihin. Englanniksi kirjoittavia on syytetty yläluokkaisuudesta, mutta hekin ovat usein pyrkineet kuvaamaan intialaista todellisuutta monipuolisesti. On ajateltu, että he ovat omaksuneet englantilaisia näkökantoja ja arvoja, mutta Rushdie kääntää tämän päälaelleen: eivätkö he englanniksi kirjoittaessaan tee ennemmin intialaista näkökulmaa tunnetuksi muualla, keskustele maailman kanssa? (xii-xiii)

Monet englanniksi kirjoittavat tosin asuvat Intian ulkopuolella, mutta Rushdien mielestä tämä ei vieraannuta heitä maastaan, ja hän luettelee vastapainoksi pitkän listan erimaalaisia kuuluisia maahanmuuttajakirjailijoita: Literature has little or nothing to do with a writer's home address. On sanottu, että englanniksi kirjoittavat ovat menettäneet kosketuksen Intian hengellisyyteen ja uskontoihin. Rushdien mielestä monilla antologian kirjoittajilla, olivatpa he sitten hengellisesti tai maallisesti suuntautuneita, on kuitenkin syvä yhteys 'Intian sieluun' ja tarve käsitellä ja ymmärtää intialaisten uskonnollisuutta. (xiii)

Englanniksi kirjoittaminen ei tarkoita oman kielen unohtamista tai halveksimista: In my own case, and I suspect in the case of every writer in this volume as well, knowing and loving the Indian languages in which I was raised has remained of vital importance. As an individual, Hindi-Urdu, the 'Hindustani' of North India, remains an essential aspect of my sense of self; as a writer, I have been partly formed by the presence, in my head, of that other music, the rhythms, patterns and habits of thought and metaphor of my Indian tongues. What I am saying is that there is not, need not be, should not be, an adversarial relationship between English-language literature and the other literatures of India. We drink from the same well. India, that inexhaustible horn of plenty, nourishes us all. (xiv)

Kirjoitan kirjan muusta sisällöstä joskus myöhemmin, varmaan kahdessa osassa. 

Edit 31.7.22, 10.8.22 (selvennetty termejä - korjattu 'kirjoitusjärjestelmä' 'kirjakieleksi' ym.)

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 years of Indian Writing, 1947-1997. 1997. Henry Holt and Company. 544 tekstisivua.

9 kommenttia:

  1. Joitain vuosia sitten luin Jhumpa Lahirin novellikokoelman Tämä siunattu koti, joka näköjään englanniksi onkin Interpreter of Maladies. Siinä enkunkielisessä niminovellissa se yks mies on toimessa kääntäjänä tohtorilla, jonka luona käy gujaratinkielisiä asiakkaita - tohtori kun ei itse hallitse tuota kieltä. En paljon muista siitä, mutta mitä nyt yritin lukaista juoniselostetta enkuksi, niin taitaisi aika mainiosti sopia kirjan teemaan se novelli.

    Savon murteellekaan ei ole ihan loppuunsaakka hyväksyttyä kirjoitusasua, tosin murteessakin esiintyy vaihtelua jopa paikkakunnan sisällä. Savon murre on muuttunut paljon entistä latteammaksi minun elinaikanani. Kunnon muljeeraajia on enää vanhemman väen joukossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa mielenkiintoiselta novellilta. Tätä kielijuttua käsitellään vain johdannossa, muut kirjan tekstit ovat ihan muista aiheista (sen verran mitä olen niitä lukenut). Rushdie kirjoitti siitä esipuheessaan varmaan sen takia, että oli yllättynyt siitä, että piti englanniksi kirjoitettuja tekstejä melkein aina parempia kuin intialaisilla kielillä kirjoitettuja, oli syy mikä tahansa, ja tahtoi puolustaa englanniksi kirjoittamista.

      Kielen sisällä on tosiaan paljon variaatiota, minkä takia kirjakielen kehittäminen on vaikeaa. Olin kerran Savossa kahvilassa ja kuulin siellä jonkin vanhemman miehen puhetta. Sitä oli nautinto kuunnella, vaikka sen ymmärtäminen vaati vähän totuttelua :-). Ehkä nuoremmilla ihmisillä kirjakielen käyttö kouluissa ja yleiskielen käyttö mediassa laimentavat murretta. Onneksi murteita kuitenkin nykyään arvostetaan ja on sellaisia kirjailijoita tai runoilijoita kuin Heli Laaksonen ja Arto Juurakko.

      Poista
    2. Ja lisäksi vielä Rushdien mielestä englanniksi kirjoittavat intialaiset kirjoittavat nimenomaan parempaa proosaa, ei runoutta - intialaisilla kielillä kirjoitetut runot olivat hänen mielestään yleensä parempia kuin englanniksi kirjoitetut.

      Poista
    3. Minulla ihan oikeesti kävi mielessä tuo intialainen ikivanha runoperinne, että varmaan on eri asia proosan ja runouden osalta. Joskus luin Virpi Hämeen-Anttilan suomentamia vanhoja intialaisia eroottisia runoja valikoimasta nimeltä Jasmiiniyöt. Kaikki nyt eivät muistaakseni niin innostaneet, mutta jotkut olivat tosi kauniita.

      Ajattelin kanssa sitä, miten intialaisissa elokuvissa puhutaan välillä englantia, varsinkin kohteliaisuusfraaseina. Kun intialainen yhteiskunta on niin moninainen, eli puhutaan monia kieliä esimerkiksi, on tietenkin helpottavaa, että on olemassa jonkinlainen yhteinen kieli kommunikoinnin välineenä. Ja kun se kieli on olemassa, tietenkin jotkut alkavat tehdä sillä taidetta. Mahdollisuus tavoittaa monia lukijoita varmaan myös ohjaa kirjoittajia käyttämään tätä monien ihmisten hallitsemaa kieltä. Runon ja proosan erilainen traditio saattaapi ohjata omakieliset perinteisen runouden tekoon ja proosanikkarit harrastamaan suorasanaisempaa "tagorea".

      En tiedä, kirjoitinkohan minä nyt Sinun kertomasi tähän uudestaan?

      Suomalaiset murrerunoilijat tosiaan pitävät murretta hengissä, usein myös mitallista runoutta. Minun lasteni savon murteelle ovat kuopiolaiset vieraat joskus naureskelleet. Ja väittäneet, ettei Kuopiossa kukaan puhu enää murretta. Tämä väite ei tietenkään pidä paikkaansa. Kuplatonta maailmaa emme enää tule saamaan ja se saattaa olla ihan hyväkin.

      Poista
    4. Runouden ja proosan perinne on Intiassa tosiaan erilainen. En tiedä romaanin historiasta siellä mitään, mutta näin hihasta vetäen luulisin, ettei romaaniperinne siellä ole kovin pitkä, kun taas runoja (ja ehkä näytelmiä) siellä on kirjoitettu satojen, jopa tuhansien vuosien ajan. Ja nimenomaan, kun monet siellä osaavat ja käyttävät englantia kommunikoidakseen saman maan asukkaiden kanssa, niin miksei sillä voisi kirjoittaa kirjallisuuttakin.

      Kuplissa on puolensa, kunhan ne ovat läpäiseviä. Tasapäinen ja yhdenmukainen maailma, jossa kaikkien pitäisi ajatella ja puhua samalla tavalla, olisi tylsä. Sen takia kyllä toivon, että kirjailijat kirjoittavat (myös ja varsinkin) omalla kielellään niin proosaa kuin runouttakin, koska sillä tavalla kielet pysyvät elävinä ja kehittyvät. Englanniksi kirjoittaminen ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä, että teksti olisi kansainvälistettyä ja kaupallista.

      Poista
  2. Olen lukenut Rushdien mietteitä samasta aiheesta jossain esseekirjassaan (saattaa ehkä olla jopa sama teksti, joka on tästä historiikista siirtynyt kirjoituskokoelmaan).
    Ja joo, varmaankin tilanne on varsin monimutkainen, proosan ja runouden traditiot voivat tosiaan eriytyä (ja proosa ehkä olla tiukemmin kiinni länsimaisessa mallissa, kuten esim. 1900-luvun alun japanilaiset prosaistit olivat hyvin tietoisia yhteyksistään länsimaiseen perinteeseen ja se kulttuurikonflikti on tavallaan ollut iso käyttövoimakin siellä), ja englanti on tosiaan etabloitunut kieli...

    Tavallaan sama tilannehan on Afrikassa, jossa kirjallisuus tulee hyvin suurelta osin englanniksi, ranskaksi tai arabiaksi, paikalliskielten käyttö on harvinaista...ilmeisesti monella kielellä tuli jokunen yksittäinen kirja joskus 20-70-luvuilla samoihin aikoihin kuin monille kielille kehittyi kirjoitettu muoto, mutta eivät sitten kehittyneet proosatraditioiksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla hyvinkin tuo länsimaisen ja varsinkin englantilaisen proosakirjallisuuden malli, minkä takia intialaiset kirjoittivat englanniksi parempaa proosaa (Rushdien ja Westin mielestä). Ehkä tilanne on nyt muuttunut, tämä kirja on kuitenkin jo 25 vuotta vanha.

      Kouluillakin on varmasti vaikutusta. En tiedä asiasta, mutta varmaan korkeampi koulutus Intiassa on usein englanninkielistä, joten jos kirjoittaja on opiskellut enemmän, hän on ehkä tottuneempikin kirjoittamaan proosaa englanniksi kuin intialaisella kielellä. Ja afrikkalaisissa maissa koulunkäynti saattaa jopa alaluokilta alkaen olla englannin- tai ranskankielistä, joten oma kieli saattaa käytännössä jäädä kokonaan puhutuksi kieleksi, vaikka sillä olisikin kirjoitettu muoto, koska ihmiset ovat tottuneet lukemaan ja kirjoittamaan nimenomaan jollain toisella kielellä. Ja afrikkalaisissa maissahan samassa maassa saatetaan puhua tosi monia eri kieliä kuten Intiassakin, eli sielläkin joissain maissa englanti, ranska, suahili tai arabia ovat sellaisia yleiskieliä, joita useammat ihmiset ymmärtävät kuin omaa kieltä.

      Nyt kun kirjoitin näitä vastauksia, niin aloin ajatella että on kyllä harmi, jos omalla kielellä ei kirjoiteta kirjoja, koska kyllä kieli tarvitsee omakielistä proosaa, runoutta ja tietokirjallisuutta, muuten vain osa sen mahdollisuuksista toteutuu.

      Poista
    2. Afrikassa on tietysti myös ollut mukana ilmiö, että käytännössä moni kirjailija on tosiaan kirjoittanut suoraan kansainväliselle yleisölle, en tiedä kuinka paljon siinä on tullut nykyaikana muutosta, tai mikä tilanne on sitten Intiassa.
      Ja siinäkin saattaa vaikuttaa lajityypit, että kotimainen yleisö saattaa arvostaa enemmän runoutta eikä edes niin suuresti välitä proosasta...?

      Mutta samaa mieltä olen kyllä että kielelle on harmi jos sillä ei ilmesty monimuotoisia tekstejä, koska se kyllä kehittää myös kieltä...ja samalla se on harmi myös kirjallisuudelle, kun siitä jää vajaaksi eri kielten mahdollisuudet ja omaleimaiset tavat ajatteluun ja ilmaisuun.

      Poista
    3. Aika yllättävää, jos afrikkalaiset kirjailijat ovat kirjoittaneet suoraan kansainväliselle yleisölle. Luulisi että kirjailija kuitenkin ensi sijassa kirjoittaisi oman maansa ihmisille (ainakin jos asuu siinä maassa) ja muunmaalaiset lukijat olisivat sitten bonusta. Mutta jos lukutaitoprosentti on kotimaassa ollut suhteellisen alhainen ja kirjojen kustantaminen yleensä vähäistä, lukijoita ei ehkä siellä ole lähtökohtaisesti ollut kovin paljon. Ja lajityyppimieltymyksissäkin voi tosiaan olla eroa.

      Niinpä, jokaisella kielellä on eri tapansa katsoa maailmaa ja ilmaista asioita, olisi todella yksipuolista ja tylsää jos "pienemmillä" kielillä ei julkaistaisi kauno- ja tietokirjallisuutta. Rushdie itsekin puhuu tuossa lainaamassani kappaleessa oikein kauniisti hindistä/urdusta ja sen ominaispiirteistä.

      Poista