keskiviikko 17. elokuuta 2022

Pipaluk Freuchen: Eskimopoika Ivik, 1958 (Ivik, den faderløse, 1944)

Luin Eskimopoika Ivikistä otteen Keskikoulun peruslukemistosta, ja koska katkelma tuntui kiinnostavalta ja koska Grönlannista kertovia ja etenkin eskimojen tai inuiittien kirjoittamia kirjoja on hyvin vaikea löytää, halusin lukea kirjan (oli tarkoitus lukea se kylmänä vuodenaikana, mutta lukeminen onnistui kesälläkin). Kirjan kirjoittaja Pipaluk Freuchen (1918-1999), koko nimeltään Pipaluk Jette Tukuminguaq Kasaluk Palika Freuchen, oli itse puoliksi inuiitti - hänen vanhempansa olivat kuuluisa tanskalainen tutkimusmatkailija Peter Freuchen ja tämän vaimo Navarana Mequpaluk - ja oli asunut Grönlannissa 12-vuotiaaksi asti.

Kirja on malliesimerkki väärästä kohderyhmästä. Tämän painoksen kansikuvan perusteella kirja näyttäisi olevan tarkoitettu suunnilleen viisivuotiaille, ja se on myös julkaistu "Meidän lasten kirjasto" -sarjassa, "pikkuväen omassa kirjasarjassa", johon kuuluu takakannessa lueteltuja "herttaisia satukirjoja". On kummallista, että kirja suunnattiin tällä tavalla pienille lapsille, koska vaikka kirja on hyvä, se ei ole herttainen eikä satukirja eikä minusta sovi ollenkaan pienille lapsille eikä vähän vanhemmillekaan, koska se on hyvin realistinen, surullinen ja metsästystä kuvatessaan välillä raakakin teos. Varoitus: kerron kahdessa seuraavassa kappaleessa kirjan juonen kokonaan, joten niiden yli kannattaa hypätä, jos aiot itse lukea kirjan.

Nuoren Ivikin isä Marjark kuolee jo kirjan kolmannella sivulla mursun syöksyhampaiden lävistämänä, kun hän on opettamassa Ivikiä metsästämään kajakista. Ivikin ikää ei kirjassa sanota, mutta hän on ehkä 10-14-vuotias. Ivikin perhe - isä, äiti Ama, vanhuuttaan heikko isoisä Kriternerk ja kolme pientä sisarusta - olivat muuttaneet kesän ajaksi saarelle, eikä heillä olisi ollut mitään hätää, ellei isä olisi kuollut. Nousuvesi pääsee viemään myös Ivikin kajakin heti isän kuoleman jälkeen, koska Ivik ei ollut muistanut vetää sitä tarpeeksi korkealle. Perheellä ei ole mitään keinoa päästä mantereelle hakemaan apua ja saarelta on hyvin vaikea löytää ruokaa (kirjassa eskimot eivät kalasta, vaikka Ivikillä on kannen kuvassa kaloja kädessään), joten perhe näkee koko ajan enemmän nälkää odottaessaan puolen vuoden ajan meren jäätymistä. Aikuiset ja Ivik yrittävät syödä mahdollisimman vähän, niin että pikkulapset saisivat enemmän. He joutuvat kuitenkin vähitellen tappamaan kaikki vetokoiransa ja syömään nämä ensin keitettyinä ja rasvan loppumisen jälkeen raakoina, vaikka rakastavat näitä, ja koirien jälkeen he pureskelevat pehmeiksi ja syövät näiden nahkavaljaat. Heillä ei ole enää rasvaa valaistukseen tai lämmitykseen, ja heidän nahkavaatteensa ovat kuluneet ohuiksi ja kenkänsä reikäisiksi.

Meren vihdoin jäädyttyä tarpeeksi Ivik lähtee jalkaisin vaaralliselle matkalle mantereelle vain lyhyt keihäs ja pieni veitsi mukanaan. Matkalla jääkarhu hyökkää hänen kimppuunsa, mutta hän onnistuu heittämään keihäänsä sen vatsaan ja pakenemaan itse jäävuorelle karhun ulottumattomiin. Karhuraukka teloo itseään yhä pahemmin ja vuotaa hitaasti kuiviin, mutta nälkiintynyt Ivik on niin heikko, ettei pysty enää nousemaan ja menemään tappamaan jo vaaratonta karhua, vaan vain makaa kylmällä jäällä ohuissa vaatteissaan. Jollei juuri silloin paikalle olisi sattunut tulemaan kahta Ivikin sukulaista, jotka ajavat toista jääkarhua reillä - raa'an tuntuista karhujahtia koirien avulla kuvataan hyvin realistisesti - Ivik olisi kuollut. Ivik pääsee nyt kuitenkin vihdoin syömään: kaikkein ensimmäiseksi hän juo vatsansa täyteen jääkarhun lämmintä verta suoraan tämän ruumiista. Eskimot pitävät Ivikiä nyt suurena sankarina, koska tämä on onnistunut tappamaan jääkarhun yksin ja ilman rekiä ja koiria. Kolmikko menee nopeasti Ivikin perheen luo auttamaan näitä.

Kirja on kirjoitettu eleettömästi ja toteavasti, mutta oikein sujuvasti, ja vaikka juoni itsessään oli kiinnostava ja jännittävä - draaman kaari jatkuu keskeytymättömänä alusta noin sivulle 60 ja luin kirjan kerralla melkein loppuun - mielenkiintoisinta siinä oli minusta kuitenkin inuiittien elämän ja tapakulttuurin kuvaus. Kirjan inuiitit eivät kehu itseään vaan vähättelevät itseään ja taitojaan - toisiaan he kyllä kehuvat - eivät puhu kuolleista ihmisistä näiden kuoleman jälkeen (Ivikin pikkusisaruksille ei koko kirjan aikana kerrota, että heidän isänsä on kuollut, vaan he luulevat tämän vain olevan metsästysmatkalla, mikä tuntui ihan uskomattomalta), eivät tee suoria kysymyksiä, eivät puhu turhia, ilmaisevat asiat kiertoilmauksilla ja ilmaisevat tunteensa hyvin vähäeleisesti. Kirjassa käytetään usein passiivia tai nollapersoonaa (eli hän-muotoa ilman hän-sanaa) tavallisen persoonamuodon asemesta. Kirjan repliikeistä välittyy hyvin inuiittien puhe- ja ajattelutapa. Tästä esimerkkinä kaksi seuraavaa kohtaa, joista ensimmäisessä Ivik kertoo isänsä kuolemasta ja toisessa Ehre lahjoittaa Ivikille toisen koiran, joka on Ehren sanoista huolimatta varmasti erinomainen.

Kun jääpalaset olivat sulaneet, Ehre sanoi seisaalleen nousseelle Ivikille, että hän iloitsi saadessaan syödä lihaa niin kuuluisan miehen saaliista.
    "Ei liene soveliasta, että minun kaltaiseni kurja nahjus hakkaa keittolihaa sinun saalisosuudestasi? Onko sinulla itselläsi isoa veistä vai haluatko lainata meiltä?"
    "Suuri paloitteluveitsi jätettiin kotiin", Ivik sanoi hiljaisesti, "jottei vanhan miehen tarvitsisi olla avuton, jos sattuisi saalista paikalle".
    Ja niin ymmärsivät molemmat miehet, ettei Marjarkia enää ollut.
 

He ajoivat vaiti ja pysähtyivät pari kertaa.
    "Oh", Ehre virkkoi heidän pysähtyessään selvittämään hihnoja, "tässä on pieni narttu, joka ei sovi valjakkooni. Kunpa se olisikin sinulla, että minä pääsisin sitä näkemästä. Se on uhmaileva ja laiska sekä täysin arvoton."
    "Eihän toki", vastusti Ivik. Hän oli tullut hyvin iloiseksi, sillä nyt hänellä oli kaksi koiraa. ... "Sainak, Sainak! näyttää siltä kuin voisi iloita vielä kerran eläessään."

Isoisä Kriternerk on kirjassa tärkeä hahmo, mutta äiti Ama on kirjassa vain olemassa, muttei puhu muistaakseni mitään. Lapsiin suhtaudutaan lempeästi: Ivikin toimittua kirjassa kaksi kertaa tyhmästi, ensin kun hän ei ollut vetänyt kanoottia tarpeeksi ylös ja sitten annettuaan innoissaan perheensä luulla löytämäänsä mädäntynyttä hyljettä tuoreeksi, hänen isoisänsä lohduttaa häntä ja puhuu asiasta oikein kauniisti ja ymmärtäväisesti. Kirjaa lukiessa ymmärsi myös havainnollisesti ja konkreettisesti, miten tärkeää luonnon varassa eläville inuiiteille oli tuore liha, rasva ja eläinten nahat - ne merkitsivät ruokaa, lämpöä, valoa, vaatteita ja hyvinvointia, rajaa elämän ja kuoleman välillä.

Kirjaa voi minusta hyvin suositella aikuisillekin lukijoille, jos Grönlanti ja inuiittien elämä kiinnostaa eikä ole kovin herkkätunteinen. Pipaluk Freuchen oli suomennetuistakin Peppi-kirjoista tutun tanskalaisen kuvittajan Ingrid Vang Nymanin serkku; tässä englanninkielisessä artikkelissa kerrotaan Ivikistä ja Nymanin kuvitustyöstä siihen (suomennoksen kuvittaja oli Camilla Zilliacus). Ivikin alkusivut on kirjoitettu preesensissä, muuten kirja on kirjoitettu imperfektissä. Suomentaja Aitanga Oesch on tavoittanut eskimoiden puhetavan hyvin, ja muutenkin suomennos on sujuva.

Pipaluk Freuchenin isä, tanskalainen Grönlannin tutkija Peter Freuchen on myös kirjoittanut kirjoja Grönlannista, joista on suomennettu ainakin viisi (tietoteosten lisäksi romaani Ivalu), ja eräästä niistä on tehty elokuvakin. Freuchen selviytyi kerran pois jääluolasta käyttämällä jäätynyttä ulostettaan teräaseena, kun hänellä ei ollut mukana muita välineitä. Seikkailun jälkeen hän amputoi itse kuolioon menneet varpaansa ilman anestesiaa, ja hänen toinen jalkansa korvattiin puujalalla. Parimetrinen Freuchen inhosi kaikkea syrjintää, ja jos hän kuuli toisen maailmansodan aikana jonkun ilmaisevan juutalaisvastaisia kommentteja, hän meni tämän luokse ja väitti olevansa juutalainen. Hän oli myös aktiivisesti mukana Tanskan vastarintaliikkeessä ja natsit määräsivät hänet vangittavaksi, mutta hän onnistui pakenemaan Ruotsiin. Pipaluk Freuchenin äiti Mequpaluk kuoli espanjantautiin jo vuonna 1921.

First Wife Of Peter Freuchen


Ivikiä
voi mielestäni pitää vähän tunnettuna klassikkona, sillä se on käännetty (useimmiten 1940-1950-luvuilla) suomen lisäksi ainakin ruotsiksi, norjaksi, englanniksi, saksaksi, italiaksi, islanniksi, kroatiaksi, ranskaksi, espanjaksi, hollanniksi, tsekiksi, romaniaksi, slovakiksi, hepreaksi ja tällä vuosituhannella ilmeisesti myös japaniksi.

Olen käyttänyt tässä kirjoituksessa usein nimitystä inuiitti, koska olen pitänyt sitä nykyisin suositeltavana ilmauksena eskimoista puhuttaessa. Luin kuitenkin myöhemmin Kielikellosta 2/2000 on eskimokielten tutkijan Eva Janssonin kirjoituksen eskimokielten puhujien nimityksistä Eskimo vai inuitti? Näiden kielten puhujia asuu Grönlannissa, Alaskassa, Kanadassa ja Koillis-Siperiassa eivätkä he ole yhtenäinen ryhmä kielellisesti tai etnisesti. Kirjoitus antaa hyvän käsityksen siitä, miten monimutkainen tilanne on, eikä eskimokansoille ole olemassa yksiselitteistä, kaikkien hyväksymää nimitystä. Janssonin mukaan vain Kanadassa asuville eskimokielten puhujille on tärkeää, että heitä sanotaan inuiteiksi, ei eskimoiksi - grönlantilaisia alkuperäiskansoja taas voisi hyvin nimittää eskimoiksi.

Edit 19.8.22, 10.9.22 (lisätty isoisän nimi ja äitiin liittyvä kohta), 4.2.23 (lisätty viimeinen Kielikello-kappale).

Pipaluk Freuchen: Eskimopoika Ivik, 1958 (1949) (Ivik, den faderløse, 1944). Otava. Suomennos: Aitanga Oesch. Kuvitus: Camilla Zilliacus (myöhemmin Camilla Mickwitz). 81 sivua.

9 kommenttia:

  1. Joo, ei kuulosta lastenkirjalta, ennemmin tulee mieleen joku Jack Londonin seikkailu, tosin ei niissä ihan tuontyyppistä realismia taida olla? On aika hankala käsittää syrjäseutujen ihmisten elämää, vaikka Siilinjärvellä asunkin. Täällä kumminkin näkee tv:stä kaikenlaista ja radiosta ja netistä kuulee vielä lissee. Kerran tapasin tsuktsinaisen, joka kertoi, että kun tv:tä eikä muuta viihdykettä ollut, äiti iltaisin jurtassa poltti tupakkaa ja lapset katselivat, kun tupakansavu leijaili jurtan katon reiästä ulos. Kun tyttö oli kasvanut isoksi, äiti oli antanut hänen viettää yön yksin tundralla. Kirjassa Ivik joutuu hurjaan seikkailuun ja ihmeen kaupalla selviytyy siitä. Hieno löytö!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti kukaan ei ole tarjonnut tätä luettavaksi pienemmille lapsille. Itse olisin ollut aika järkyttynyt jos olisin lukenut tämän pienenä, vaikkei kirjassa mitenkään korostetakaan noita hurjempia juttuja, ne vain kuvataan osana elämää. En ole lukenut muistaakseni yhtään Jack Londonin kirjaa, vaikka hän on tietysti nimenä tuttu, mutta varmaan hänen kirjoissaan on jotain samaa. Ivik on kuitenkin vielä astetta realistisempi, koska se kertoo inuiittien elämästä ennen valkoisten tuloa.

      Siilinjärvikään ei ihan noin syrjäseutua taida olla :-). Hauska muisto tuo tsuktsinaisen kertomus. Nykyään tv, radio ja netti ulottuvat varmaan Grönlantiin ja tsuktseillekin, niin että viihdykkeet ovat sielläkin erilaisia. Tuo Ivikin seikkailu jäällä oli kirjan huipentuma, mutta se käsitti vain suhteellisen pienen osan tästä kirjasta.

      Poista
  2. No jopas nyt, että kirjaa on markkinoitu pikkuväelle! Ei siinä ole paljoa ajateltu. Mutta kiinnostava kirja kyllä! Jo siitä lähtien, että kirjoittaja on itsekin puoliksi inuiitti. Grönlanti ja inuiitit kiinnostavat minua. Jostain kirjasta tulivatkin tutuiksi jotkut noista tavoista, kuten että kuolleista ei puhuta eikä suoria kysymyksiä tehdä. Kiva kuulla, että tällainen kirja on olemassa suomeksi - kunhan vain näin vanhan kirjan onnistuisi löytämään jostain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, miksi ihmeessä tämä on sisällytetty tuollaiseen pikkulasten kirjasarjaan? Ja se esti varmasti myös sellaisia lukijoita löytämästä kirjaa, jotka olisivat pitäneet siitä. Kirjan toisessa suomalaisessa painoksessa on realistisemman ja "vanhemman" näköinen kansi. Lastenkirjan tästä tekee oikeastaan vain kirjan lyhyys ja se, että sankari on lapsi (aikuisten ajatuksia ei kirjassa kuvata, vaan tapahtumat nähdään Ivikin näkökulmasta).

      Tämä oli kyllä kiva löytö, varsinkin kun Pipaluk Freuchen oli lisäksi naiskirjailija. Ilmeisesti inuiittikulttuurissa noudatetaan noita tapoja, kun sinäkin olet lukenut niistä. Kyllä tätä kirjaa on vielä jonkin verran kirjastoissa, toivottavasti sinunkin alueellasi.

      Poista
  3. Kiinnostava löytö tosiaan, ja tuntuu että tuo kohderyhmäsijoituksen tekijä ei ole lukenut kirjaa vaan on tosiaan vaan katsonut että lyhyt kirja, päähenkilö lapsi, kertoo inuiittielämästä...

    Noista tapakulttuurin piirteistä tuli mieleen että samantyylisiä on kyllä myös ollut vanhemmassa suomalaisessa tapakulttuurissa, erityisesti mitä kauemmas mennään sisämaahan...ja ymmärtääkseni muuallakin arktisilla alueilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siltä se tosiaan vaikuttaa. Luulisi kuitenkin, että kustantamossa joku olisi lukenut tämän kirjan ja puhunut siitä muiden kanssa. Ainakin kirjan kuvittajan Camilla Zilliacuksen (myöhemmin lastenkirjoistaan tuttu Camilla Mickwitz) kuvat noudattelivat kirjan tekstiä, mutta silti tuo kansikuvakin on kaloineen tosi harhaanjohtava - kirjan tarinalle on merkityksellistä, että Ivikin perhe ei kalastanut. Kuvatkin on ehkä voitu kyllä tehdä ihan vain annettujen aiheiden perusteella kirjaa lukematta.

      Minä en kyllä tunnistanut useimpia inuiittien tavoista. Tai no joo, tietysti sen, ettei turhaan kehuta itseään eikä puhuta liikoja eikä hirveästi osoiteta tunteita, mutta en ollenkaan tuota ettei puhuttaisi kuolleista tai ei tehtäisi suoria kysymyksiä. Oma sukuni on kyllä peräisin rannikkoseuduilta ja Karjalasta, ei sisämaasta.

      Poista
    2. Tietysti suomalaisessakin (kuten varmaan yleensäkin eurooppalaisessa) kulttuurissa ajatellaan usein, että kuolleista ei pitäisi puhua pahaa, mutta tässä kirjassa ajateltiin, että kuolleista ei saa puhua ollenkaan.

      Poista
    3. Suoran puhuttelun varominen on kyllä katoamassa, mutta kansantieteilijät ovat noista kuitenkin kirjoittaneet, kuinka vieras saattoi vaikka kävellâ pirttiin sisään ja istahtaa penkille ilman että talonväki välttämättä sanoo mitään, paitsi hetken päästä isäntä alkaa pohtia ääneen, että "mietin tässä että mistäköhän vieras mahtaa tulla..." Mikä tietenkin on kysymys että kuka on ja mistä tulee, mutta sitä ei sellaiseksi muotoilla...

      Ja samoin löytyy kehotusmuoto, joka on käännetty kolmanteen persoonaan. "Ottaa nyt kahvia."

      Tuota kuolleista puhumatta olemista ei kyllä ole ollut. Mutta liittyykö se sitten jotenkin "sosiaaliseen" kuolemaan josta muistelen joskus lukeneeni, että inuiiteilla on tunnettuna ilmiönä että henkilö voi päättäessään kuolla tehdä sen silloinkin kun henki vielä pihisee, järjestää omat hautajaisensa joissa on itse läsnä, ja niiden jälkeen yhteisö kohtelee henkilöä kuin tämä olisi kuollut (ja tämä voi mennä järjestämään fyysisen kuolemansa kuten parhaaksi näkee). Ja samanlaista ajatusta kuolemien asteista ilmeisesti on löytynyt myös vanhasta suomalaisesta kansanuskosta ja suomensukuisilta kansoilta...

      Poista
    4. Sinä tiedätkin paljon noista vanhoista tavoista (minä olen lukenut kansatiedettä jonkin verran, mutten muista tuollaista, paitsi tuon kolmannen persoonan kehotuksen joka säilyi aika kauan). Voi noissa muissakin inuiittien tavoissa tosiaan olla jotain samaa suomalaisten tapojen kanssa. Jännä juttu tuo "sosiaalinen" kuolema inuiiteilla.

      Poista