Nicholas Murray Butler: The Path to Peace. Essays and Addresses on Peace and Its Making, 1930 (rauhannobelistit 1931)

Tänä vuonna Nobelin rauhanpalkinnon saivat valkovenäläinen ihmisoikeusaktivisti Ales Bjaljatski, venäläinen ihmisoikeusjärjestö Memorial ja ukrainalainen ihmisoikeusjärjestö Center for Civil Liberties. Onnea näille tärkeää työtä tekeville ja rohkeille ihmisille ja järjestöille!

Vuoden 1931 rauhannobelisti, yhdysvaltalainen Nicholas Murray Butler sai palkintonsa Kellogg-Briand-sopimuksesta eli Pariisin sopimuksesta, jolla kiellettiin sodankäynti politiikan välineenä ja jonka allekirjoitti 27.8.1928 yhteensä 65 valtiota. Löysin rauhanteemaan harvinaisen hyvin sopivan kirjan, johon on koottu Butlerin eri tilaisuuksissa vuosina 1924-1930 pitämiä, valtioiden välistä rauhaa käsitteleviä puheita. Hyvin monissa niistä puhutaan juuri tästä sopimuksesta - ennen sen allekirjoittamista Butler pyrkii vakuuttamaan amerikkalaiset sen järkevyydestä ja tarpeellisuudesta, ja allekirjoittamisen jälkeen hän puhuu siitä, miten se käytännöllisen lähtökohtansa takia tekee mahdolliseksi pysyvän rauhan kansakuntien välillä. Hän pitää myös Briandin, Stresemannin ja Chamberlainin aikaansaamaa Locarnon sopimusta erittäin tärkeänä: Locarno means much more than a series of treaties. Locarno is a spirit, a point of view, a determination that, come what will, the old order shall not be restored (60).

Luin kirjaa sivulle 190 asti, minkä jälkeen se alkoi tuntua jo aika toisteiselta. Tai oikeastaan aiemminkin, mutta Butler kirjoittaa (tai puhuu) usein niin elävästi, innostuneesti ja innostavasti ja puheissa oli sen verran variaatiota - hän puolustaa esimerkiksi myös kansainvälistä sovittelua - että lukeminen sujui siihen asti. Sain kirjasta myös lisätietoa ja uuden näkökulman niihin asioihin, joista olin lukenut aikaisemmista rauhannobelistikirjoista.

Butler oli opiskellut filosofiaa, oli opiskellut myös Pariisissa ja Berliinissä ja oli 42 vuoden ajan Columbian yliopiston kansleri. Hän oli hyvin aktiivinen sekä rauhankysymyksessä että muissa yhteiskunnallisissa asioissa - kirjan alussa on lista hänen 14 kirjastaan, joissa hän käsittelee mm. demokratiaa, koulutusta ja filosofiaa. Hän oli vuonna 1912 myös varapresidenttiehdokkaana sekä tavoitteli kahdeksan vuotta myöhemmin republikaanien presidenttiehdokkuutta, muttei tullut kummallakaan kerralla valituksi.

Butler ennakoi kirjassa Euroopan maiden taloudellista yhteenliittymistä (Britannia oli tuolloin edelleen suurvalta): Signs multiply that there will shortly be at least three great economic units operating and co-operating to stabilize national economic effort and international trade development. These are the United States of America, the coming economic union of the States of Europe, and the British Commonwealth of Nations. (xii)

Vaikka Yhdysvallat ei koskaan liittynytkään aikaisemman presidentin Woodrow Wilsonin ajatuksen pohjalta syntyneeseen Kansainliittoon (Butlerin mielestä tämä johtui osaksi siitä, että englanninkielinen nimi League of Nations herätti amerikkalaisten mielessä epäilyttäviä assosiaatioita esimerkiksi rikollisliigoista), amerikkalaiset olivat Butlerin kirjasta päätellen kuitenkin melkoisen aktiivisesti mukana Kansainliiton toiminnassa enemmän tai vähemmän epävirallisissa, mutta kuitenkin tärkeissä rooleissa.  ... the American people through representation and activities in their sphere of Liberty have co-operated with the League of Nations eagerly and from the time of its establishment for the accomplishment of its high purposes (186). Butler kannattaa vahvasti Yhdysvaltain osallistumista maailman asioihin positiivisessa roolissa, rauhan ja sovun edistäjänä sekä moraalisena ja älyllisenä johtajana (hän ei ollut kovin vaatimaton), ja harmittelee sitä ettei USA ollut liittynyt Kansainliittoon. Eräässä puheessaan hän luettelee innostuneesti Kansainliiton hyviä aikaansaannoksia tuohon mennessä.

Butler tuntuu järkevältä ja asioista hyvin perillä olevalta ihmiseltä, mutta silti hän vaikuttaa hämmästyttävän sokealta vuoden 1928 puheessa, jossa hän kirjoittaa Saksan ja Japanin rauhantahdosta sekä Saksan (ja USA:n!) olemattomasta armeijasta: Both in Germany and in Japan ruling public opinion and governmental policy are more closely in harmony and each is marked by a strong peace-loving and peace-building tendency. It must not be forgotten that Germany is wholly disarmed both on land and on sea, that Great Britain has no army of any consequence, that the United States has none, and that France has greatly reduced both the period of compulsory military service and the number of men with the colors. (153) Ehkä nämä asiat pitivätkin tuolloin jossain mielessä paikkansa - saksalainen poliitikko Gustav Stresemannhan oli saanut rauhanpalkinnon Locarnon sopimuksen takia vuonna 1926 - ja vasta myöhempi vallanvaihto Saksassa muutti ne Saksan osalta. Saksassa oli kuitenkin mm. jätti-inflaation takia 1920-luvulla suuria ongelmia.

Butler ehdottaa Pariisin sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen yhdeksää menettelytapaa, joista kahdeksannessa puhutaan kiinnostavasti "itämaiden" ja niiden asukkaiden turvallisuudesta ja oikeuksista: Develop, in co-operation with the League of Nations or otherwise, a plan for safeguarding the peoples of the Orient and for protecting them from exploitation by any people, government, or private interest while they are adjusting their social, economic and political organization to present-day conditions. (167-168) Tätä voi minusta pitää tuohon aikaan hyvin edistyksellisenä ajatuksena, koska se toteutuessaan olisi rajoittanut siirtomaavaltojen tai niiksi haluavien väärinkäytöksiä ja ahneutta. Eräs syy siihen, miksi Butler piti Kansainliittoa hyvänä asiana, oli se, että muistaakseni myös siirtomaiden edustajilla oli siinä mahdollisuus saada äänensä kuuluviin ja vaatia valloittajamailta oikeutta kansoilleen ja mailleen.

Butler sanoo itsekin, että pelkkä sotien kieltäminen ei estä niitä, mutta hänen mielestään Pariisin sopimus antoi välineet siihen, että sodista tulisi käytännössä mahdottomia. Ensimmäinen askel oli sodan kieltäminen politiikan välineenä. Toinen tärkeä askel oli hyökkääjän määrittely valtioksi, joka on suostunut sopivansa kansainväliset kiistat sopimisen, välimiesmenettelyn tai oikeudellisen prosessin kautta, mutta ryhtyy sotatoimiin tekemättä näin. Näin tämän valtion johto ei voisi väittää sotaansa puolustussodaksi, "erikoisoperaatioksi" tai muuten oikeutetuksi. Kolmas, olennainen askel oli se, että mikään sopimuksessa mukana oleva valtio ei puolueettomuudenkaan suojissa anna tukea, apua tai resursseja tällä tavoin määritellylle hyökkääjävaltiolle, jolloin sen sodankäynti käy lyhyessä ajassa mahdottomaksi. (85-86)

Idea kuulostaa hyvältä, mutta se ei ikävä kyllä toimi silloin, kun valtion johtaja ei välitä tippaakaan sopimuksista, rehellisyydestä tai oikeudenmukaisuudesta - senkin takia, että isossa maassa on paljon resursseja sodankäyntiin ja että valtiot ovat voineet kerätä itselleen aseita kauan aikaa. En tiedä, pidetäänkö näin vanhaa sopimusta enää sitovana kansainvälisessä oikeudessa (itse en ollut koskaan kuullut tästä sopimuksesta ennen rauhannobelisteihin tutustumista, joten ehkä se ei ole enää voimassa), mutta jos pidetään ja jos Neuvostoliitto oli aikoinaan allekirjoittanut Pariisin sopimuksen, siihen voitaisiin kuitenkin osaltaan vedota Putinia vastaan.

Ihan omana mielipiteenäni: Pitäisi suorittaa yhteinen aseidenriisunta, jossa kaikki valtiot vähentävät valvotusti ja todistetusti aseitaan samaan aikaan (ilman mahdollisuutta tehdä uusia), ja luopuvat vähitellen kaikista ydinaseista, jotka pitäisi kieltää kokonaan. Ja pitäisi kehittää tapoja estää vallan keskittyminen yhdelle ihmiselle ja edistää todellista demokratiaa monipuolisesti kaikissa maissa. (Tiedän - miten? Mutta tätä varten on olemassa esimerkiksi rauhantutkimus.) Muistelen lukeneeni, että Saksassa on laki, joka antaa kansalaisille laillisen oikeuden kieltäytyä epäoikeudenmukaisiksi, vääriksi ja rikollisiksi kokemistaan teoista ilman seurauksia. Tällainen laki pitäisi kansainvälisillä sopimuksilla saada jokaiseen maahan, jolloin johtajat eivät voisi pakottaa kansalaisiaan rikoksiin ja hirmutekoihin. Se saisi aikaan myös sen, että yksittäiset sotilaat olisivat henkilökohtaisesti vastuussa teoistaan eivätkä voisi sanoa vain noudattaneensa käskyjä.

Butlerin kirja on amerikkalaiseksi kirjaksi hyvin poikkeuksellinen, koska siinä on kirjoituksia kolmella kielellä: suurin osa kirjasta (245 sivua) on englanniksi, mutta sen lisäksi siinä on kahden puheen käännökset ranskaksi sekä pitkä saksankielinen puhe. Kirjassa on kummallista se, että Butler ei siinä kertaakaan mainitse amerikkalaista Frank B. Kelloggia, joka oli vuonna 1929 saanut Nobelin rauhanpalkinnon juuri tuosta Kellogg-Briand-sopimuksesta eli sodat kieltävästä Pariisin sopimuksesta, josta kirjassa puhutaan paljon. Aristide Briandia hän sitävastoin ihailee paljon, ja koko kirjakin on omistettu Briandille. Kirjan lopussa on pitkä henkilö- ja asiahakemisto.

The path to peace lies away from the dark and tangled forest of militarism and of national self-sufficiency and boastful pride wherever these exhibit themselves. It leads out toward the bright open highlands of international understanding, international co-operation and international accomplishment. In words which M. Briand has made famous: "One need not believe in peace blindly, but one must believe in it profoundly." (xiii)

Edit 4.12.22.

Nicholas Murray Butler: The Path to Peace. Essays and Addresses on Peace and Its Making, 1930. Charles Scribner's Sons. 301 tekstisivua ja 16 sivun hakemisto.