Sesse Koivisto: Kätkössä rastaanmuna (1988) ja Viivy vielä leppälintu (1990)

Luen aika vähän varsinaisia aikuisten romaaneja, enemmänkin novelleja, dekkareita, nuortenkirjoja tai tietokirjoja, mutta jokin aika sitten aloin kaivata pitkää tarinaa, johon voisi upota ja jonka henkilöiden kanssa voisi elää pidemmän aikaa, joka kuvaa tavallisia ihmisiä ja jossa on vakavaa sisältöä muttei liian rankkoja asioita tai väkivaltaa. Siksi jatkoin Sesse Koiviston "Retu-trilogiaa", jonka ensimmäisen osan Kätkössä rastaanmuna luin kolme vuotta sitten. Kirjoitan tässä nyt myös tuosta ensimmäisestä kirjasta.

Monet tuntevat Sesse Koiviston (1932-2021) ehkä eläinkirjojen kirjoittajana (Tapiiri sohvapöydän alla -kirjasta on otettu hiljattain uusintapainoskin). Hän oli Korkeasaaren pitkäaikaisen johtajan Ilkka Koiviston vaimo ja itsekin biologi, joten eläinkirjojen kirjoittajaksi hän sopii hyvin, mutta minulle oli yllätys, että hän on kirjoittanut myös kaunokirjallisia teoksia. Retusta eli Alma-Reetasta kertovat kirjat toimivat hyvin itsenäisinä romaaneina, mutta koska niissä esiintyvät samat henkilöt ja osittain samat ongelmatkin, lukeminen kannattaa aloittaa ensimmäisestä, jossa Retu on kirjan alussa 8-vuotias ja joka sijoittuu vuosiin 1938-1940. Olen jo kauan kirjannut lukemani kirjat Excel-tiedostoon ja yleensä kirjoittanut niistä samalla joitain kommentteja (mistä oli mukava edetä blogin kirjoittamiseen), ja kirjoitin kirjasta lukutiedostooni silloin näin:

Retu on poikatyttö*, joka rakastaa puissa kiipeilyä ja ulkona oloa ja eläinten tarkkailua ja niiden kanssa olemista, ja viereisen talon maanviljelijäperheen luona olemista. Hän viettää lomiaan Lumiluoman pappilassa Pohjanmaalla, jossa on pappi-isoisä Hanneksen lisäksi enoja, tätejä, näiden puolisoita, serkkuja ja palvelijoita. Useimmat suhtautuvat Retuun aika tylysti: hän on liian villi, liian epäsiisti eikä tee ikinä mitään mitä aikuiset toivovat (näiden mielestä). Retu kaipaisi kuitenkin valtavasti hellyyttä; hänen oma äitinsä Oili on turhamainen, itsekeskeinen ja epäystävällinen, ja äitiä 20 vuotta vanhempi pankinjohtajaisä Bengt on paljon omissa töissään. Ystävällisimpiä ihmisiä pappilassa ovat Mikael- ja Kristian-enot, Mikaelin vaimo Hanna, vanha palvelija Kustaava, ja myös vanhemmiten paljon suvaitsevammaksi tullut isoisä Hannes.

Kirjassa kulkevat Retun lapsuuskokemusten mukana myös ajan tapahtumat: Euroopassa ja sitten Suomessakin alkaa sota, Mikael ja Kristian menevät rintamalle ja koko muukin perhe osallistuu sotaponnisteluihin esimerkiksi lottina tai huoltojoukoissa kotirintamalla. Koivisto kuvaa yllättävän hyvin ihmisten tunteita, luonteita ja ajatuksia: kirjan ihmiset tuntuvat kiinnostavilta, mikä tekee kirjastakin kiinnostavan, vaikka siinä ei kovin paljon varsinaisia (ainakaan isompia) tapahtumia olekaan. Muuten täysin realistisessa kirjassa on maagisen realismin puolelle menevä sivujuonne, minkä voi ehkä nähdä Retun selviytymiskeinona usein epäystävällisessä ympäristössään.

Pidin siis kirjasta, vaikken yleensä lapsuuskuvauksista pidäkään. Nyt luin seuraavan osan, Viivy vielä leppälintu, jossa Retu on 16-vuotias. Pappi-isoisä Hannes on kuollut, joten edessä on asumisen "armovuosi" eli viimeinen vuosi ja viimeinen kesä Lumiluoman pappilassa; kirja sijoittuu osin Pohjanmaalle ja osin Helsinkiin. Ailahteleva äiti Oili suhtautuu Retuun edelleen ymmärtämättömästi, moittivasti ja väheksyvästi ja saattaa olla jopa väkivaltainen tätä kohtaan (kirjassa on hyvin kuvattu kohta, jossa sama arkinen tapahtuma aamupalapöydässä kerrotaan ensin äidin ja sitten Retun näkökulmasta, ja joka päättyy siihen että äiti kuristaa Retua kurkusta). Tukea, ymmärrystä ja lämpöä Retu saa Mikael-enolta ja tämän vaimolta Hannalta, joilla on pieni Kristian-poika, mutta joiden rakkausavioliitto ajautuu kuitenkin vakavaan kriisiin. Kirjassa kerrotaankin Mikaelista ja Hannasta melkein yhtä paljon kuin Retusta, joka kokee Lumiluomassa ensirakkauden.

Tässäkin kirjassa ajankuva on vahva, jopa niin vahva, että viittaukset ajan tapahtumiin ja ilmiöihin tuntuivat välillä jo liiallisilta. Sesse Koivisto oli itse kuitenkin syntynyt suunnilleen samoihin aikoihin kuin Retu, joten hän on itse elänyt kuvaamansa ajan ja sen tapahtumat - kirjassa kuvatut asiat olivat varmastikin silloin eläneille ihmisille tärkeitä, sukupolvikokemuksia. Kirja oli sujuvaa, rehellistä ja aidon tuntuista luettavaa ja viihdyin sen parissa hyvin. Herkän kauniit kannet ovat Leena Airikkalan tekemät.

* Jossain tekstissä paheksuttiin sanaa "poikatyttö", ja ensin en ymmärtänyt miksi, mutta sitten asia valkeni minulle: sana olettaa, että tytöt tekevät vain "tyttömäisiä" juttuja, ja että "poikamaisten" juttujen tekeminen on heille epätavallista ja ehkä epäluonnollistakin. Tuo on tietysti ihan vastoin omaa ajattelutapaani - sukupuoli ei määrää kiinnostuksen kohteita, ja lasten ja aikuisten pitää saada tehdä ja harrastaa niitä asioita, jotka heitä kiinnostavat, antamatta sukupuoleen liittyvien odotusten sanella niitä.

Kirjakaapin avain kirjoittaa mm. näiden teosten pappilan todellisesta esikuvasta.

Helmet-haaste 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta. Kätkössä rastaanmuna -kirjassa sekä Retun isoisä Hannes että jo kuollut isoäiti Linda ovat mukana, tai 47-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin ja ympäristöön.

Edit 11.2.23: lisätty blogilinkki ym.

Sesse Koivisto: Kätkössä rastaanmuna, 1988. Weilin + Göös. Kansi: Leena Airikkala. 276 sivua.
Sesse Koivisto: Viivy vielä leppälintu, 1990. Otava. Kansi: Leena Airikkala. 202 sivua.