Sesse Koivisto: Palokärjen villi huuto, 1992

Kirjoitin aiemmin Sesse Koiviston "Retu-trilogian" kahdesta ensimmäisestä osasta, ja nyt on sitten vuorossa viimeinen, jossa Retu opiskelee biologiaa Helsingin yliopistossa ja asuu vanhempiensa Oilin ja Bengtin luona. Vanhemmat olisivat tosin toivoneet hänen valinneen "tytölle sopivamman" alan, vaikkapa suomen kielen. Vaikka opiskelu vaatiikin paljon aikaa ja työtä, Retu käy joskus ulkona häneen ihastuneen entisen sotilaan, Unskin kanssa. Äiti pitää Unto-Yrjänästä, mutta miehessä on kummallisia piirteitä. Yliopistolla Retu tutustuu muihin biologianopiskelijoihin, esimerkiksi Lottaan ja tämän ihanaan, lämminsydämiseen äitiin sekä lintuharrastaja Juhani Harjumaahan, johon hän vähitellen rakastuu. Toisin kuin sarjan toisessa osassa, Mikael-eno ja tämän vaimo Hanna ovat kirjassa hyvin pienessä osassa, vaikka he asuvat samassa kaupungissa ja Retu olisi mielestäni usein tarvinnut heidän tukeaan.

Hyönteisdokumentti-blogissa pohdittiin muistaakseni joskus sitä, että koska romaanikirjailijat ovat useimmiten humanisteja ja kirjoittavat tietysti mielellään omista kokemuksistaan, kiinnostavatko kirjoissa kuvatut tapahtumat silloin muiden alojen ihmisiä, vaikkapa insinöörejä? No, tämä kirja on biologin kirjoittama ja kuvaa elävästi ja usein hauskastikin biologian opiskelua 1950-luvulla. Opiskelijoiden piti esimerkiksi opetella tunnistamaan palikoista aivan käsittämättömän kuuloisia kidemuotoja (kuten pentagonidodekaedrin ja heksakisoktaedrin, s. 31), ja heidän piti hankkia ja tappaa anatomian tunneilla leikeltävät eläimet, mm. kyyhkyset ja kissat, itse. Tämä ei kuitenkaan ollut käytännössä aivan niin karmeaa kuin miltä kuulostaa, kissa esimerkiksi olisi täytynyt muutenkin lopettaa ja eläimet tapettiin inhimillisesti.

Biologian opiskelun eri puolet, edellisten lisäksi vaikkapa opiskelijoiden asuntopula ja eri opettajapersoonallisuudet, tuntuivat niin omakohtaisesti koetuilta, että aloin miettiä kirjan omaelämäkerrallisuutta. En myöskään voinut olla lukiessani koko ajan kuvittelematta Juhani Harjumaan paikalle Sesse Koiviston tosielämän miestä, Ilkka Koivistoa, koska Juhanin olemus ja luonne sopivat tähän mielestäni niin hyvin (Ilkka Koivisto oli minulle telkkarista ja lehdistä tuttu). Sitä, minkä verran kirjan muissa tapahtumissa oli omaelämäkerrallisuutta, en tiedä, eikä se ole tärkeää. Äiti Oili oli kuitenkin muiden kirjojen tapaan sen verran kauhea, hallitseva ja epäreilu varsinkin kirjan loppupuolella, että toivottavasti tämä osa kirjasta oli puhdasta fiktiota.

Pidin kirjasta, kuten edellisistäkin osista. Se oli sujuvasti ja todenmukaisesti kerrottu, tunteet olivat siinä tärkeässä roolissa (mutta sanat tunteikkuus tai tunteellisuus antaisivat siitä väärän mielikuvan), ja se oli ajoittaisista vakavista sävyistään huolimatta tulevaisuudenuskoista, sisukasta ja hauskaakin tekstiä.

Helmet-haaste 40. Kirjassa hylätään jotain (en sano mitä, koska se olisi juonipaljastus, mutta kirjan lopussa hylätään iso asia).

Edit 8.3.23 (korjattu sivunumero ja lisätty Helmet-haasteen kohta).

Sesse Koivisto: Palokärjen villi huuto, 1992. Otava. Kansi: Seppo Polameri. 240 sivua.