Lukija joutuu kirjan alkuosassa tutustumaan koulun melko tuoreen rehtorin, neiti Parsonsin, menettelytapoihin. Kohteliaasta ulkokuorestaan huolimatta tämä haluaa kontrolloida, manipuloida ja alistaa tahtonsa alle kaikki ympärillään olevat ihmiset, sekä oppilaiden vanhemmat että opettajat, ja tähän hän on valmis käyttämään myös likaisia keinoja. Opettajakollegat suhtautuvat tähän eri tavoin, mutta neiti Parsons on kuitenkin jo useamman vuoden ajan myrkyttänyt koulun ilmapiiriä ja aiheuttanut tahallaan ahdistusta työtovereissaan ja myös oppilaissa, joten kun hän löytyy murhattuna, tämä ei ihmetytä ketään. Roger Lessingin tullessa tutkimaan tapausta neiti Parsonsin menneisyydestäkin löytyy ikävä tapaus. Lisäkiinnostusta tuo se, että Lessing löytää koulusta myös aiemmin kadottamansa rakastetun.
Kirja on tutkimus vallankäytöstä, hienovaraisesta ja vähemmän hienovaraisesta. Sitä lukiessani mietin pitäisikö minun alkaa lukea ihan tavallisia romaaneja dekkarien sijaan, koska minusta tuntui murhan tapahduttua että olisin mieluummin jatkanut sellaisen kirjan lukemista, josta olisin saanut tietää, miten oppilaat ja opettajat jatkavat elämäänsä koulussa, jossa on näin huono ilmapiiri, ja miten he selviytyvät neiti Parsonsista (tai huonossa tapauksessa eivät selviydy), sen sijaan että oltaisiin alettu miettiä alibeja ja niiden puutetta. Ja olisi ollut myös kiva tietää, miten neiti Parsonsista oli tullut sellainen kuin hän oli - mitenkään onnelliselta hän ei vaikuttanut.
Kirjasta näkyi myös tyttöihin ja naisiin (ja ehkä miehiinkin, vaikkei se tässä kirjassa tullut ilmi) kohdistuva aivan älytön kontrolli 1950-luvun Englannissa, mikä antoi neiti Parsonsille aseita vallankäyttöönsä (samoin se, että koulu oli hyvin hierarkkinen ympäristö, s. 26). Oppilaat eivät esimerkiksi saaneet käyttää koulun kesäpuvun kanssa muovivyötä, vaan vain kangasvyötä, ja eräs tyttö oli vaarassa joutua erotetuksi koulusta siksi, että oli sanonut rehtorin läsnäollessa sanan 'raskaus' (s. 9). Samoin avoliitossa (erittäin hyvistä syistä) elävä naisopettaja olisi kaikkien mielestä aivan luonnollisesti tullut erotetuksi työstään, jos asia olisi tullut yleisesti tunnetuksi.
Tämä dialogivetoinen kirja oli ihan mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu ja asiantunteva, ja pidin sen murhan jälkeisistä päähenkilöistä. Ongelmana siinä oli tosin se, että monet sivuhenkilöopettajat eivät juurikaan erottuneet toisistaan, varsinkin kun heistä käytettiin vain sukunimiä. Kirjassa siirrytään neutraalista kertojaäänestä pari kertaa lyhyesti nuoren opettajasivuhenkilön kirjeisiin, mikä oli hauska ja toimiva keino antaa persoonallinen näkökulma asioihin sekä taustatietoa koulun tapahtumille. Takakansitekstin mukaan Stella Claydon (josta en löytänyt mitään muita tietoja) oli syntynyt v. 1920 ja toiminut monta vuotta opettajana, joten hän tunsi kuvaamansa miljöön hyvin. Häneltä ei näy käännetyn muita kirjoja.
Helmet-haaste 6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate. Kannen hattu on eräänlainen vaate, vaikkei tyypillisin sellainen.
Stella Claydon: Murhan oppitunti, 1961 (Lesson in Murder, 1960). Gummerus, Salamasarja 92. Suomentaja: Eija Palsbo. Kansi: "Vuori". 238 sivua.
Tästä kirjan kuvauksesta tuli vahvasti mieleen vasta kattomani Hercule Poirot- jakso Cat among the pigeons.
VastaaPoistaKoulumaailma on suljettuna yhteisönä hyvä ympäristö tällaisille arvoitusdekkareille. Näiden tyyli on kuitenkin varmaan erilainen.
Poista