Lauri Kettunen: Hyvää vapaata suomea. Ohjekirja suomen kielen käyttäjille, 1949

Olen joskus kuullut "kielimiesten riidasta", mutta toden teolla ymmärsin asian vasta kun luin tämän kirjan, jonka professori Lauri Kettunen on kirjoittanut lähinnä vastalauseena toisen kielentuntijan, E. A. Saarimaan, vaikutusvaltaiselle kielenoppaalle. Kettunen viittaa teoksessaan Saarimaan kielenoppaaseen varmaan kymmeniä kertoja, lähes aina vastahankaan, koska pitää sen ohjeita liian sitovina ja jäykkinä. Omassa kirjassaan Kettunen haluaa vapauttaa suomen kielen käyttöä lieventämällä mielestään turhan tiukkoja ohjeita - hänen mielestään kieli ei joudu hunningolle, vaikka käytettäisiin esimerkiksi "tulla tehtyä" -muotoa "tulla tehdyksi" -muodon sijasta (s. 195).

Monet kirjassa käsitellyt asiat ovat tuttuja myös nykykielenhuollosta. Tällainen on esimerkiksi "kaksoispassiivi" (s. 127, 214), joka on oma helmasyntini: minusta yksinkertaisesti kuulostaa paremmalta sanoa ei oltu hiiskuttu asiasta sanaakaan kuin ei ollut hiiskuttu asiasta sanaakaan, joka kuulostaa minusta jotenkin väärältä, vaikka ymmärränkin sen olevan kieliopillisesti looginen. Kettusen mielestä myös edellinen muoto pitäisi hyväksyä - senkin takia, että pitkässä lauseessa sen avulla näkee heti, että on kyse passiivista (esim. ei oltu pitkään aikaan siitä asiasta saatu kuulla mitään vs. ei ollut...).

Kaikissa asioissa Kettunen ei kannata vapaampaa linjaa, mutta monissa kysymyksissä hänen asenteensa on sallivampi kuin Saarimaan. Hänen mielestään esimerkiksi svetisismeinä (eli ruotsista omaksuttujen mallien mukaisena kielenkäyttönä) tuomitut kielenkäyttötavat eivät useinkaan ole svetisismejä, vaikka ruotsissa olisikin samanlainen rakenne, vaan ne voivat olla aivan käypiä muotoja joissakin täysin suomalaisissa murteissa, joiden asiantuntija Kettunen oli. Kettusen mielestä ei myöskään pidä jääräpäisesti väittää, että vain yksi muoto voi ja saa olla oikein, vaan voidaan yhtä aikaa pitää kahta eri muotoa hyväksyttävinä (esim. nuo "tulla luettua / luetuksi"), jos tälle on muuten hyvät perusteet. Monet tällaiset variantit tuntuvat muuten olevan peräisin eri murteista, varsinkin itä- ja länsimurteiden eroista - välillä kirjakieleen on hyväksytty itämurteinen käyttötapa, välillä länsimurteinen.

Kielenhuolto oli nuoressa Suomen valtiossa ja sitä ennen tärkeä asia, koska toimivan kirjakielen kehittämistä pidettiin tärkeänä kansalliselle identiteetille, eronteolle Venäjästä ja Ruotsista ja siis itsenäisyydelle. Myös 1940-luvun lopussa kielenhuolto sekä Kettusen ja Saarimaan kiista herättivät intohimoja:

... tilanteessa, jota edelsi laaja ja ajoittain kiivas oikeakielisyyttä koskenut polemiikki lehdistössä. Sen oli sytyttänyt arvostelu, jonka Lauri Kettunen suuntasi E. A. Saarimaan Kielenoppaaseen. Kettunen sai puolestaan kuulla kunniansa, vaikka Saarimaa itse suhtautuikin kohuun viileän asiallisesti. Kansa pääsi kuitenkin näkemään, että professorit olivat oikeakielisyysasioista eri mieltä. Niin pitkälle jouduttiin, että Helsingin Sanomat otti kiistaan kantaa pääkirjoituksessaan 16.8.1949. Siinä puhutaan kriisistä ja kulttuurivaarasta, joka on syntynyt, kun ”kielitieteemme huiput väittävät, ettei vastustaja osaa äidinkieltään virheettömästi”. Lehti katsoi tämän vaikuttavan ”demoralisoivasti niihin, jotka ovat saaneet vähemmän oppia”. Kulttuurivaarana lehti piti sitä, että koulunkäynyt sivistynytkin ajautuu paniikkiin, kun ”ei pysty kirjoittamaan virheetöntä kirjakieltä”. Kirjoituksen loppuponsi on kuin tehtävänjulistus [kielitoimiston uudelle johtajalle] Matti Sadeniemelle: ”On kansallinen ja valtakunnallinen asia, että nykyisestä kiistasta päästään selville vesille.” (Esko Koivusalo, Kielikello 4/1989)

Selkeän, helposti ymmärrettävän ja sujuvan asiatekstin olemassaolo on minusta tietysti nykyäänkin tärkeä asia (senkin takia, että sellaista on hauska ja mukava lukea), missä auttaa se, että on perustellut normit kirjakielelle ja että nämä ovat kaikille kielenkäyttäjille samat. Kettunen oli minusta kuitenkin kirjassaan monessa asiassa oikeassa - ja ohjeita onkin myöhemmin usein lievennetty hänen ehdottamaansa suuntaan - ja vaikkei kielenhuolto nytkään ole liian lepsua (eikä pidä olla), se on minusta muuttunut jo kauan sitten aiempaa joustavammaksi, lähemmäksi Kettusen asennetta.

Kirjan lopussa Kettunen tekee muutamia uudistusehdotuksia (s. 255-262), joita hän ei vaadi käytettäviksi, mutta jotka hänen mielestään rikastaisivat suomen kielen ilmaisumahdollisuuksia ja/tai selventäisivät kieltä. Nämä ovat aika erikoisen kuuloisia eivätkä ole tulleet käyttöön, esimerkiksi hypoteettinen yksisanainen konditionaalin perfekti (olisin ottanut -> ottanu oisin -> ottanuisin), jota Kettusen mukaan käytetään vepsästä aunukseen ja vähän Uudenmaankin murteissa (s. 262). On mielenkiintoista, että viron kielessä tällainen muoto on vuosisadan alussa Kettusen mukaan otettu käyttöön kirjakieleen, minkä jälkeen siitä on tullut luonnollinen osa eestin kieltä, vaikka sitä ei siis siinä ennen ollut.

Kirja oli minusta kiinnostava myös kielihistorialliselta kannalta ja selvensi joitakin suomen kieliopin epäloogisuuksia. Se oli myös usein viihdyttävää luettavaa, koska Kettusen kirjoitustyyli on piristävä, persoonallinen ja joskus jopa hauska. Toki kirja tuntui ajoittain myös tylsältä.

Olen nyt lueskellut vanhoja Kielikellon numeroita, ja Kettuseen viitataan niissä aina välillä, muttei mitenkään yksiselitteisen positiivisesti. Eräässä mm. kielimiesten kiistaa käsittelevässä kirjoituksessa hänen kuitenkin sanotaan edustavan "virkistävää toisinajattelua". Myös Pentti Saarikoski oli nuorena Kettusen kanssa aika lailla samoilla linjoilla: "E. A. Saarimaan Kielenoppaassa on hyviä vihjeitä; peukalosääntönä voi sanoa, että yleensä ovat käyttöön soveltuvia ja suositeltavia sellaiset sanat, sanonnat, muodot ja rakenteet, joita Saarimaa kieltää käyttämästä." Kettunen ansaitsisi minusta maineenpalautuksen, niin ettei häntä muistettaisi lähinnä häirikkönä vaan fiksuna ja asiantuntevana kielimiehenä, jolla oli laajat tiedot suomen kielestä. Tällainen hän epäilemättä oli, vaikkei kaikissa asioissa ollutkaan oikeassa. Kukapa olisi?

Edit 29.9.23 (pari pientä korjausta).

Lauri Kettunen: Hyvää vapaata suomea. Ohjekirja suomen kielen käyttäjille, 1949. Gummerus. 271 sivua.