Tätini
lykkäsi minulle tämän esseekokoelman kymmenisen vuotta sitten.
Annoin sen hautua hyllyssä muutaman vuoden ja sitten tartuin siihen
odottaen sen olevan tylsä, mutta yllätyksekseni pidin siitä. Nyt
luin sen uudelleen ja pidin siitä edelleen.
Nigerialaista
Ben Okria on joskus veikattu mahdolliseksi nobelistiksi, ja tämän kirjan
perusteella ymmärrän sen, vaikken ole lukenut yhtään hänen
romaaniaan (ja myönnän suosiolla, että olen kaikkea muuta kuin
nobelkirjallisuuden asiantuntija). Teksti on ajateltua, joka sivulla
olisi jotain sitaatiksi sopivaa. En tiedä, mitä kirjasta jäi
loppujen lopuksi mieleen ja olenko vapaampi tämän luettuani, mutta jotenkin tätä kirjaa lukiessa tuli
hyvä olo, ja luen tämän varmaan joskus vielä uudestaan.
Ehkä tätä oli hyvä lukea sen takia, että tällaisista asioista ei tule luettua kovin usein.
Kirjassa puhutaan mm. tarinankerronnasta, luovuudesta, rohkeudesta, hyvän kirjallisuuden merkityksestä ja vapaudesta. Teksti on kaunista ja kuulasta. Okri puhuu tärkeistä asioista aforistisesti, filosofisesti ja runollisesti.
There
are many ways to die, and not all of them have to do with extinction.
A lot of them have to do with living. Living many lies. Living
without asking questions. Living in the cave of your own prejudices.
Living the life imposed on you, the dreams and codes of your
ancestors. (52)
Varsinkin kirjan alkupuolella kirjoittajan ääni on puhtaasti kirjailijan ja humanistin ilman kansallisuutta tai muuta luokittelua. Loppupuolella, kun Okri puhuu Shakespearen Othellosta ja sen merkityksestä, että Othello oli musta, ja esimerkiksi kolonialismista ja sorrosta, häntä ajattelee enemmän afrikkalaisena, mutta silloinkaan tämä ei ole tekstissä olennainen asia. Mielestäni oli virkistävää lukea tekstiä, jossa kirjoittaja puhuu yleensä ihmisenä eikä tietynlaisena ihmisenä. Pidin kirjassa myös siitä, että Okri ei kertaakaan käyttänyt ärsyttävää geneeristä he-pronominia kuvaamaan ihmisiä yleensä. Hänelle ihmiskunta tuntuu olevan kokonaisuus, jonka jäsenissä on tärkeintä ihmisyys, ei heitä erottavat tekijät.
Suomenkielisen Wikipedian mukaan Okri on kirjoittanut 11 romaania ja lisäksi
novelleja, runoja ja tämän esseekokoelman. Wikipedian artikkeli ei kyllä ole ajan tasalla; sen mukaan Okrin viimeisin kirja on vuodelta 2007, vaikka hän on viime vuonna julkaissut kirjan Prayer for the Living. Vaikka Okria on "usein
kuvattu yhdeksi Afrikan parhaista kirjoittajista" (Wikipedia), hänen
teoksistaan on suomennettu vain Vaarallista rakkautta (1996),
enkä löytänyt yhtään blogikirjoitusta hänen kirjoistaan.
Okrin omat sivut ovat täällä. Birds of Heaven -kirjan esittelyssä sanotaan, että Okrin keskeisiä teemoja ovat "sanojen voima sekä kirjoittajan ja tarinankertojan rooli muuttuvassa maailmassa", mikä sopii tähän esseekokoelmaan mainiosti. Lukemassani kirjassa on kuitenkin myös luku Beyond Words, jonka mukaan tarvitsemme joskus vähemmän sanoja.
I think we need
more of the wordless in our lives. We need more stillness, more of a
sense of wonder, a feeling for the mystery of life. We need more
love, more silence, more deep listening, more deep giving. (90)
Edit 22.6., 23.6., 26.6.20.
Ben Okri: A Way of Being Free, 1998 (1997). Phoenix. 133 sivua.
Olen joskus aikonut lukea tuon Vaarallista rakkautta. Kiinnostava kirja. Harmi että Okrista ei ole kukaan blogannut. Jo siksikin pitäisi vihdoin tutustua häneen! Harmillista myös, ettei hänen tuotantoaan ole suomennettu enempää, jos kerran hän on peräti yksi Afrikan parhaista kirjailijoista.
VastaaPoistaHienoa jos luet ja bloggaat siitä joskus (itselleni riittää ainakin nyt tämä esseekokoelma)! Muistelen jonkun kehuneen jotain Okrin englanninkielistä kirjaa (ehkä Famished Road) jossain kommentissa, mutten ole varma. On tosiaan harmillista, ettei häntä ole suomennettu enempää, vaikka hän on kirjoittanut niin paljon ja saanut palkintoja ja tunnustusta.
PoistaJa etsin bloggauksia vain tästä esseekokoelmasta ja Vaarallisesta rakkaudesta, voihan olla että joku on blogannut jostain hänen englanninkielisestä kirjastaan.
Poista