sunnuntai 7. kesäkuuta 2020

Rosa Parks with Jim Haskins: My Story, 1999 (1992)

Yhdysvaltain kansalaisoikeusliike 1950-1970-luvuilla on lempiajanjaksojani historiassa (ja Rosa Parks yksi sankareitani), koska ihmiset pystyivät silloin muuttamaan yhteiskuntaa oikeudenmukaisempaan suuntaan pääasiassa väkivallattoman ideologian ja väkivallattoman toiminnan avulla. Sorretut väestöryhmät lakkasivat alistumasta ja pelkäämästä ja niiden jäsenet toimivat yhdessä saavuttaakseen samat oikeudet kuin valtaapitävillä ryhmillä oli. 1960-luvulle sijoittuu myös feminismin toisen aallon alku.

Ajattelin ensin, että onpa kirjan kanteen valittu tylsä kuva, mutta sitten tajusin, että tuossa tilanteessa olisi aiemmin kutsuttu poliisit paikalle ja vedetty ehkä asekin esiin. Kuvan tapahtuma oli vaatinut toteutuakseen vuoden bussiboikotin, eikä 1950-luvun Alabamassa ollut koskaan ennen, ainakaan laillisesti, tapahtunut tällaista: musta ihminen istuu bussin etupenkillä, ja sen lisäksi hän istuu valkoisen ihmisen edessä. Rosa Parks on vaikuttanut 1900-luvun historiaan paljon ja on Martin Luther Kingin ja Malcolm X:n lisäksi varmaan tunnetuimpia kansalaisoikeusliikkeen hahmoja, mutta hänen yksittäinen tekonsa (kieltäytyminen luovuttamasta bussissa paikkaansa valkoiselle) tunnetaan paremmin kuin hänen elämänsä.

Parksin elämäkerta, samoin kuin muidenkin kansalaisoikeusliikkeen toimijoiden, taustoittaa hyvin rotusortoa etelävaltioissa ja auttaa ymmärtämään myös nykyisiä ristiriitoja, koska siitä nousee esiin se, miten systemaattisesti, tarkoituksellisesti ja monipuolisesti mustia ihmisiä kohdeltiin etelävaltioissa huonommin kuin valkoisia, ja miten sekä mustia että valkoisia ihmisiä peloteltiin esim. uhkaussoitoilla, pommeja räjäyttämällä ja kouluja polttamalla, jos ja kun he yrittivät nousta rotusortojärjestelmää vastaan. Elämäkerta auttaa myös ymmärtämään, miksi afroamerikkalaiset naiset eivät välttämättä identifioineet itseään feministeiksi yhtä helposti kuin valkoiset naiset; rasismi oli heidän elämässään usein paljon suurempi ongelma kuin sovinismi. Monet rotusorron ilmentymistä Alabamassa tuntuivat aika kafkamaisilta. Kirjoitan kirjasta melko yksityiskohtaisesti, koska Rosa Parksin elämäkertaa ei ole saatavilla suomeksi, ja hänen tarinansa on mielestäni tärkeä ja kiinnostava. Olen kääntänyt lainaukset lukemisen helpottamiseksi.

Oli varsin nautinnollista olla ihmisten kanssa Highlanderissa [kansansopisto Tennesseessä]. Unohdimme, minkä värinen kukin oli. Olin 42 vuoden ikäinen, ja se oli yksi niistä harvoista kerroista siihenastisen elämäni aikana, jolloin en kokenut mitään vihamielisyyttä valkoisten ihmisten taholta. Sain kokemuksia erirotuisista ja eritaustaisista ihmisistä, jotka tapasivat työpajoissa ja elivät yhdessä rauhassa ja harmoniassa. Tunsin, että pystyin ilmaisemaan itseäni rehellisesti ilman ikäviä seurauksia tai muiden ihmisten vihamielisiä asenteita. (105-107)

Rosa Parks syntyi 4.2.1913 Tuskegeessa, Alabamassa, ja hänellä oli kaksi vuotta nuorempi veli Sylvester. Hänen äitinsä Leona Edwards oli opettaja ja isänsä James McCauley kirvesmies. Isä, jonka piti kulkea työn perässä ja joka halusi matkustella, toisin kuin äiti, lähti kotoa Rosan ollessa viiden vanha.

Olin nuori enkä ollut lukenut paljon rasismista, mutta kuuntelin paljon. Kuulin paljon mustista ihmisistä, jotka oli löydetty kuolleina, eikä kukaan tiennyt mitä oli tapahtunut. Muut vain ottivat ruumiit mukaansa ja hautasivat ne. Joskus minulta kysytään, miten pystyin elämään sellaisen pelon kanssa, mutta se oli ainoa tapa elää jonka tiesin ja Pine Level oli ainoa paikka jonka tiesin. (32)
 
Rosa näki isänsä seuraavan kerran vasta aikuisena, ja hän vietti suuren osan lapsuuttaan isovanhempien hoidossa, koska äidin työpaikka oli etäällä ja tämä oli kotona vain viikonloppuisin. Isoisäni oli se, joka juurrutti äitiini ja hänen siskoihinsa, ja heidän lapsiinsa, ajatuksen siitä että huonoa kohtelua ei hyväksytä keneltäkään. Se kulki melkein meidän geeneissämme. (15)

Kunnioituksen puute näkyi monella tavalla valkoisten suhtautumisessa mustiin.

Tuohon aikaan kukaan valkoinen mies ei kätellyt mustaa miestä. Ja mustien miesten ei odotettu esittelevän itseään sukunimillään, vaan vain etunimillään.
         Muistan, että joskus [isoisä] puhutteli valkoisia miehiä heidän etunimellään, tai koko nimellään, eikä sanonut ”herra”. Valkoiset eivät aina pitäneet tästä kovinkaan paljon; hän otti itse asiassa suuren riskin. Tuohon aikaan mustien ihmisten ei koskaan odotettu puhuttelevan valkoista tämän nimellä sanomatta ”herra” tai ”neiti”. Isoisälläni oli jonkin verran sotaisa asenne valkoisia kohtaan yleensä. Ja hänestä oli mukava nauraa valkoisille näiden selän takana. (16) … Hän halusi kaikkien lapsiensa opiskelevan, jottei näiden tarvitsisi tehdä [kotityötä valkoisille]. (18)

Omien oikeuksien puolustaminen saattoi olla vaarallista: Rosa uhkasi kymmenvuotiaana tiilellä valkoista poikaa, joka aikoi lyödä häntä, ja olisi saattanut joutua lynkatuksi tämän takia. Hänen veljensä Sylvester oli ystäviensä kanssa heittänyt kivillä valkoisia poikia, jotka olivat ensin heitelleet heitä kivillä, minkä jälkeen paikalle ilmaantui yhden valkoisen pojan isä aseen kanssa ja kysyi, olivatko nämä mustat pojat olleet kivien heittelijöitä, jolloin valkoiset pojat onneksi valehtelivat. Kun ehkä 13-vuotias Rosa oli työntänyt rullaluistelevaa valkoista poikaa, joka oli ensin tönäissyt häntä, pojan äiti uhkasi häntä pitkällä vankilatuomiolla. Ku Klux Klanin jäsenet ampuivat vuosikymmeniä myöhemmin detroitilaisen valkoisen Viola Liuzzon sen takia, että tämä kyyditsi mustaa aktivistia illalla. Joitakin hyviäkin valkoisia oli.

Äitini kertoi minulle tarinoita, joita vanhat ihmiset olivat kertoneet hänelle orjuuden ajoilta. Muistan, että hän kertoi minulle, että orjien täytyi huijata valkoiset ihmiset uskomaan, että he olivat onnellisia. Valkoiset suuttuivat, jos orjat vaikuttivat onnettomilta. He myös kohtelivat orjia paremmin, jos he uskoivat, että orjat pitivät valkoisista. (28)

Rosa oppi lukemaan kolmen tai neljän vuoden ikäisenä, ja piti kirjoista paljon. Mustien ja valkoisten lasten koulut olivat erillisiä, ja mustien koulut järjestään huonompikuntoisia ja huonommin varustettuja. Valkoiset lapset kävivät koulua yhdeksän kuukautta vuodessa, mustat vain viisi kuukautta, koska monien perhe tarvitsi lasten apua maatöissä. Mustat opettajat saivat huonompaa palkkaa kuin valkoiset. Pienillä paikkakunnilla mustille ei ollut koulua ensimmäisten kuuden luokan jälkeen, eikä isommissakaan paikoissa välttämättä ollut mustille tarkoitettua high schoolia. Kuudennen luokan jälkeen Rosa kävi koulua suuremmassa kaupungissa Montgomeryssa koulussa, jonka perustaja Miss White ja opettajakunta olivat pohjoisesta tulleita valkoisia. Paikalliset valkoiset sulkivat nämä opettajat valkoisen yhteisön ulkopuolelle, ja aiempina vuosikymmeninä Miss Whiten koulu oli poltettu ainakin kaksi kertaa. Julkiset vesihanat ja istumapaikat raitiovaunuissa oli Montgomeryssa eroteltu.

Neiti Whiten koulussa opin parhaiten sen, että olin arvokas ja itseään kunnioittava ihminen, eikä minun pitäisi asettaa tavoitteitani alemmas kuin kukaan muukaan vain sen takia että olin musta. Meidät opetettiin olemaan kunnianhimoisia ja uskomaan, että voimme tehdä elämässä mitä haluamme. … Olin oppinut sen myös isovanhemmiltani ja äidiltäni. (49)

Rosa Parks meni vuonna 1932 naimisiin Raymond Parksin kanssa, joka oli aktiivinen mustien oikeuksia puolustavassa NAACP:ssä (National Association for the Advancement of Colored People, järjestössä toimivat sekä mustat että valkoiset), mutta toimi maan alla, koska julkinen toiminta olisi tarkoittanut kuolemaa. Vuonna 1931 NAACP ajoi Scottsboron poikien asiaa, yhdeksän 14-19-vuotiaan pojan tai nuoren miehen, joita syytettiin kahden valkoisen naisen raiskauksesta. Ennen raiskaussyytettä laman työnhakuun ajamat nuorukaiset olivat heittäneet junassa matkustaessaan ulos valkoisia miehiä, jotka olivat ensin käskeneet heidän häipyä junasta. Todisteiden heikkoudesta huolimatta kaikki, nuorinta lukuun ottamatta, tuomittiin kolmen päivän oikeudenkäynnin jälkeen kuolemaan sähkötuolissa. Järjestöt toimivat heidän puolestaan ja onnistuivat estämään kuolemantuomiot, mutta vasta vuonna 1950 viimeinen syytetty pääsi ehdonalaiseen. Tätä voi verrata vuoden 1944 tapaukseen, jolloin kuusi valkoista miestä sieppasi etelässä mustan naisen aseella ja veitsellä uhaten autoon ja raiskasi hänet. Valamiehistö kieltäytyi tuomitsemasta miehiä, vaikka auton kuljettaja oli tunnustanut ja nimennyt muut miehet.

Valkoiset väittivät kaikkia niitä, jotka työskentelivät mustien hyväksi, kommunisteiksi. (63)

NAACP toimi myös saadakseen useampia mustia rekisteröitymään äänestäjiksi, mikä oli etelässä tehty mustille hyvin vaikeaksi ja mitä ilman ei voinut äänestää. Tuohon aikaan useimmat mustat ihmiset etelässä eivät voineet äänestää. (71)

Rosa Parks suoritti high schoolin loppuun naimisissa ollessaan (kouluaikoina hänen oli pitänyt keskeyttää koulunkäynti hoitaakseen ensin sairasta isoäitiään ja sitten äitiään). Toimiessaan Montgomeryssa ompelijana hän joutui joka päivä kohtaamaan rotuerottelun ongelmat busseissa, niin kuin hyvin monet muutkin: ensimmäiset kymmenen istuinta oli lain mukaan varattu valkoisille, oli heitä bussissa tai ei. Mustien piti istua bussin takaosassa, ja ikävämmät bussinkuljettajat saattoivat vaatia, että maksettuaan edessä mustien piti mennä ulos ja takaovesta uudelleen sisään, ja kuski saattoi tällä aikaa lähteä pysäkiltä. Mustien piti kuskin päätöksen mukaan luovuttaa paikkansa bussin keskiosassa, jos valkoiset jäivät ilman paikkaa. Bussikuskeilla oli aseet.

Vuonna 1949 New Jerseysta tulivat Montgomeryyn käymään mustat 15-16-vuotiaat sisar ja veli, joille kukaan ei ollut huomannut kertoa rotuerottelusta busseissa. He nousivat bussiin ja kävivät istumaan valkoisten paikoille. Bussikuski veti aseensa esiin, heitti heidät pois bussista ja kutsui poliisin, joka pidätti nuoret ja piti heitä sellissä kaksi päivää. Oikeudenkäynnissä tuomari uhkasi lähettää nuoret kasvatuslaitokseen (reform school) siihen asti, kunnes nämä täyttävät 21 vuotta, mutta NAACP onnistui saamaan heille lakimiehen, ja heitä vain sakotettiin.

Jotkut bussikuskit olivat ilkeämpiä kuin toiset. Eivät kaikki olleet inhottavia, mutta rotuerottelu itsessään on hirvittävää, eikä rotuerottelua voinut mielestäni millään keinolla tehdä ihmisarvoiseksi tai mukavaksi tai hyväksyttäväksi. (77)

Myös Rosa Parks oli liittynyt NAACP:n jäseneksi, ja hänet valittiin eräässä kokouksessa puolivahingossa Montgomeryn osaston sihteeriksi, koska paikalla ei ollut ketään muutakaan naista. Ompelijan työnsä ohessa hän piti vapaaehtoistyönä huolta jäsenmaksuista ja maksuista kattojärjestöön, vastasi puhelimeen, kirjoitti kirjeitä ja lähetti lehdistötiedotteita sanomalehdille. Eräs hänen tärkeimmistä tehtävistään oli kirjata ylös tapauksia, joissa esiintyi syrjintää, epäoikeudenmukaista kohtelua tai väkivaltaa mustia ihmisiä kohtaan. Myöhemmin Parks toimi myös NAACP:n nuorisovaltuuston (Youth Council) neuvonantajana sekä auttoi mustaa ammattiyhdistysmiestä ja NAACP-aktiivia E.D. Nixonia.

Muistiin pantavia tapauksia oli hyvin, hyvin paljon. (84) Joskus oli hyvin vaikea jatkaa, kun kaikki työmme näytti olevan turhaa. (86) Emme onnistuneet oikeuden saamisessa kovinkaan monta kertaa. Kyse oli enemmänkin siitä, että haastoimme valtaapitävät ja osoitimme ettemme halunneet kohtelumme toisen luokan kansalaisina jatkuvan. (89) Joskus tunsin musertuvani kaiken väkivallan ja vihan alle, mutta emme voineet tehdä muutakaan kuin jatkaa. (94)

En usko, että mikään rotuerottelulaki suututti Montgomeryn mustia ihmisiä enemmän kuin rotuerottelu busseissa. (108) Mustat montgomerylaiset olivat monta kertaa yrittäneet muuttaa kohteluaan busseissa paremmaksi, mutta turhaan – siitä huolimatta, että mustia oli ainakin 67% bussimatkustajista. Bussiyhtiö ja kaupungin virkamiehet eivät suostuneet myöntämään, että mikään olisi vialla, ja nämä kieltäytyivät myös palkkaamasta mustia bussikuskeja. Montgomeryn NAACP oli alkanut miettiä asian viemistä oikeuteen, mutta he tarvitsivat sopivan asianomistajan (plaintiff) – mielellään naisen, joka saisi enemmän myötätuntoa kuin mies, mutta naisen piti olla hyvämaineinen, sellainen, joka ei ollut tehnyt mitään muuta väärää kuin kieltäytynyt luopumasta paikastaan, ja naisen piti myös olla halukas nousemaan vaatimaan oikeuksiaan. Eri ehdokkaita harkittiin, mutta sopivaa ei löytynyt.

1.12.1955 Rosa Parks oli palaamassa kotiin töistä, kun yhdelle valkoiselle miehelle ei ollut paikkaa, ja bussikuski käski neljää seuraavalla penkkirivillä istuvaa mustaa matkustajaa, Parks mukaan luettuna, nousemaan. Kolme heistä noudatti käskyä, Parks ei, vaikka hän ei ollut suunnitellut tätä ennalta. Mitä enemmän annoimme periksi ja mukauduimme, sitä huonommin he kohtelivat meitä. … Ihmiset sanovat aina, etten luovuttanut paikkaani koska olin väsynyt, mutta se ei ole totta. En ollut fyysisesti väsynyt, tai sen väsyneempi kuin yleensäkään olin työpäivän jälkeen. En ollut vanha, vaikka joillakin ihmisillä on mielikuva minusta vanhana tuohon aikaan. Olin 42-vuotias. Ei, ainoa asia johon olin väsynyt, olin väsynyt antamaan periksi. Kaksi poliisia tuli jonkin ajan päästä pidättämään hänet ja he laittoivat hänet selliin. Kun hän sai soittaa miehelleen, hänen miehensä ja ystävänsä tulivat maksamaan hänen takuunsa. Vasta kun Parks keskusteli asiasta kotonaan heidän kanssaan, hän päätti ryhtyä asianomistajaksi. Minulla ei ollut rikosrekisteriä, olin tehnyt työtä koko ikäni, en odottanut aviotonta lasta. Valkoiset eivät voineet osoittaa minua sormella ja sanoa että oli mitään muuta, mitä olin tehnyt ansaitakseni sellaista kohtelua, kuin että olin syntynyt mustaksi. (125)

Aktivistit levittivät koulujen ja kirkkojen välityksellä lentolehtisiä, joissa pyydettiin kaikkia mustia koululaisia ja työssäkäyviä boikotoimaan busseja seuraavasta maanantaista 5.12.1955 (jolloin oli Parksin oikeudenkäynti) alkaen. Mustien omistamat 18 taksiyhtiötä olivat luvanneet pysähtyä bussipysäkeillä ja veloittaa matkasta vain bussimaksun, kymmenen senttiä. Vaikka päivä oli pilvinen, melkein kaikki mustat jäivät pois busseista maanantaina. Koskaan ennen mustat ihmiset eivät olleet osoittaneet yhtä selvästi, kuinka riippuvaisia nuo kaupungin bussit olivat heidän asioinnistaan. Mikä vielä tärkeämpää, koskaan ennen Montgomeryn musta yhteisö ei ollut yhdistynyt protestoidakseen bussien rotuerottelua vastaan. (132) Parksin lakimiesten strategia oikeudenkäynnissä oli Parksin syylliseksi tuomitsemisen jälkeen tehdä valitus korkeampaan oikeusasteeseen, koska paikallisten tuomareiden ei voinut odottaa tekevän mitään asioiden muuttamiseksi.

Paikalliset protestanttiset papit päättivät perustaa MIA:n (Montgomery Improvement Association), koska NAACP oli Alabamassa melko pieni järjestö, ja koska he eivät halunneet valkoisten väittävän, että protesti oli ulkoapäin johdettu. Niin valkoisilla oli tapana tehdä, sanoa että kaikki ongelmat olivat ulkopuolisten agitaattorien aiheuttamia. He kieltäytyivät uskomasta, että Montgomeryn mustilla ihmisillä oli rohkeutta puolustaa oikeuksiaan. (135) MIA:n johtajaksi he päättivät valita nuoren papin, Martin Luther King, Jr.:n, koska tämä oli ollut Montgomeryssa niin vähän aikaa, ettei hän ollut ehtinyt saada sen enempää hyviä ystäviä kuin suuria vihollisiakaan, eivätkä kaupungin virkamiehet olleet yrittäneet saada häntä puolelleen.

Järjestö antoi bussiyhtiölle ja kaupungin johtajille kolme vaatimusta: 1) Ystävällinen kohtelu busseissa, 2) paikkojen täyttäminen tulojärjestyksessä, valkoiset edestä ja mustat takaa, ja 3) mustien kuskien palkkaaminen mustien bussilinjoille. Näihin vaatimuksiin ei suostuttu, joten boikotti jatkui. Montgomeryn mustat olivat saaneet tarpeekseen bussien rotuerottelusta ja vaikeuksista huolimatta kävivät vuoden töissä ja kouluissa kävellen ja kimppakyydeillä henkilöautoilla, takseilla ja kirkkojen autoilla. Noin 30 000 ihmistä kuljetettiin päivittäin töihin tällä tavalla. Parks jakoi kaikkialta maasta lähetettyjä vaatteita ja kenkiä niille, jotka niitä tarvitsivat. Joitakin mustia kotiapulaisia kuljettivat heidän valkoiset työnantajansa, jotka eivät pärjänneet ilman heitä. Valkoiset pidättivät taksikuskeja, koska he eivät veloittaneet täyttä hintaa, jolloin vapaaehtoiskuskit ryhtyivät töihin. Poliisit pidättivät mustia kimppakyytikuljettajia pikkurikkeistä. Martin Luther Kingin ja E.D. Nixonin taloja pommitettiin. Rosa Parksille soitettiin paljon uhkaussoittoja. Bussiyhtiön bussit kulkivat melkein tyhjinä.

Boikotti sai tiedotusvälineissä yhä enemmän huomiota, ja Rosa Parks kutsuttiin puhumaan asiasta eri puolelle maata. 13.11.1956 saatiin korkeimmalta oikeudelta päätös, että rotuerottelu busseissa oli perustuslain vastaista. Boikottia jatkettiin kuitenkin vielä noin kuukausi, siihen asti että korkeimmasta oikeudesta tuli asiasta kirjallinen määräys. Määräys tuli 20.12.1956, ja seuraavana päivänä mustat alkoivat taas käyttää busseja (kannen kuva Rosa Parksista on tältä päivältä; takana istuva mies on toimittaja joka oli pyytänyt Parksia kuvattavaksi). Valkoiset vastasivat väkivallalla myös tähän (esimerkiksi tarkka-ampujat ampuivat busseja), mutta mustat eivät antaneet pelotella itseään, ja vähitellen väkivalta laantui. Myös muissa kaupungeissa afroamerikkalaiset aloittivat omat bussiboikottinsa: suoran toiminnan kansalaisoikeusliike oli alkanut.

Monet ihmiset eivät halua muuttua, minkä takia meille oli niin tärkeää saada ainakin lakeja muutetuiksi, niin että meillä olisi jotain turvaa. (159)

Pian bussiboikotin päättymisen jälkeen Rosa Parks muutti äitinsä ja miehensä kanssa Detroitiin, koska hänen siellä asuva veljensä oli huolissaan heidän turvallisuudestaan Alabamassa. Parks ei ehkä olisi myöskään enää saanut valkoisilta ompelijan töitä Montgomeryssa. Parks kulki edelleen ympäri maata puhumassa ja otti vastaan työpaikan mustan collegen asuntolan emäntänä Virginiassa. Vaikka hän viihtyi työssään, hän ei löytänyt äidilleen ja miehelleen asuntoa ja työtä sieltä, joten he jäivät Detroitiin, ja Parkskin muutti sinne takaisin. Hän osallistui myös vuoden 1963 kansalaisoikeusmarssiin Washingtonissa, jossa kansalaisoikeustaistelijoiden vaimot oli laitettu marssimaan erossa miehistään eikä ohjelmassa ollut yhtään naispuhujaa, sekä vuoden 1965 marssiin Selmasta Montgomeryyn.

Tänä päivänäkään en ole väkivallattomuuden ehdoton kannattaja kaikissa tilanteissa. Mutta uskon vahvasti, että 1950- ja 1960-lukujen kansalaisoikeusliike ei olisi koskaan voinut olla niin menestyksekäs ilman Dr. Kingiä ja hänen vakaata uskoaan väkivallattomuuteen. (175)

Vuosina 1965-1988 Rosa Parks työskenteli John Conyersin, afroamerikkalaisen kongressin jäsenen, vastaanottoapulaisena ja toimistotyöntekijänä ja auttoi työssään mm. järjestämään kodittomille asuntoja. 1970-luvun lopulla sekä hänen miehensä, veljensä että äitinsä kuolivat. Vuonna 1987 Parks perusti Elaine Steelen kanssa nuorille suunnatun järjestön The Rosa and Raymond Parks Institute for Self-Development. Haluaisin, että [nuorilla] olisi sama toivon, arvokkuuden ja ylpeyden tunne, jonka perheeni ja opettajani juurruttivat minuun. (182) Hän myös jatkoi puheiden pitämistä ympäri maata. Hän on saanut valtavasti kunnianosoituksia, ja hänen mukaansa on nimetty ainakin kaksi katua. Haastattelijat haluavat vieläkin vain puhua tuosta yhdestä illasta vuonna 1955 jolloin kieltäydyin luovuttamasta paikkaani bussissa. … Ymmärrän, että olen symboli. Mutta en ole koskaan tottunut olemaan ”julkisuuden henkilö”. (185)

Joskus tunnen itseni aika surulliseksi joidenkin viime aikoina tapahtuneiden asioiden vuoksi. Yritän pitää kuitenkin toivoa yllä, mutta se ei ole aina kauhean helppoa. Olen käyttänyt yli puolet elämästäni opettaakseni rakkautta ja veljeyttä, ja olen sitä mieltä, että on parempi jatkaa tasa-arvon ja rakkauden opettamista ja niiden elämistä kuin vihan tai ennakkoluulojen. Kaikki eläen yhdessä rauhassa ja harmoniassa ja rakkaudessa... siihen tavoitteeseen me pyrimme, ja olen sitä mieltä, että mitä enemmän on ihmisiä, jotka saavuttavat tuon mielentilan, sitä parempi se on meille kaikille. (187-188)

Kirjan kerrontatapa on eleetön ja toteava, mikä lisää uskottavuuden vaikutelmaa. (Tämä on kieleltään jopa vähän lastenkirjan oloinen, mutta sopii hyvin myös aikuisten luettavaksi.) Olen lukenut etelävaltioiden rotusorrosta ja muista kirjan käsittelemistä asioista myös muista elämäkerroista, joten pidän kirjaa luotettavana. Rosa Parks kuoli Detroitissa 24.10.2005.

Joitakin tärkeitä vuosilukuja afroamerikkalaisten historiassa:
  • 1954: Korkeimman oikeuden päätös Brown v. Board of Education, jonka mukaan rotuerottelu kouluissa oli perustuslain vastaista.
  • 1956: Korkeimman oikeuden päätös siitä, että rotuerottelu Montgomeryn busseissa oli perustuslain vastaista.
  • 1964: Civil Rights Act, kansalaisoikeuslaki (presidenttinä Lyndon Baines Johnson)
  • 1965: Voting Rights Act (presidenttinä Johnson), joka mahdollisti äänestäjäksi rekisteröitymisen paikallisten tenttijöiden lisäksi liittovaltion tenttijöille.
  • 1965: Malcolm X murhattiin.
  • 1968: Martin Luther King, Jr. murhattiin.
  • 2000: Laki seka-avioliittojen kieltämisestä kumottiin Alabamassa, Rosa Parksin syntymäosavaltiossa (Kirjojen kuisketta -blogi)

Tämä kirja olisi mielestäni hyvä kääntää, koska Rosa Parksin elämä on tärkeä osa 1900-luvun ja kansalaisoikeustaistelun historiaa, ja kirja on kiinnostava. Kirjassa on useita kuvia.

Rotusortoa etelässä, Floridassa, 1960-1970-luvuilla käsittelee myös Colson Whiteheadin koulukotiin sijoittuva romaani Nickelin pojat (2020), jota on blogeissa pidetty vahvana ja vaikuttavana kirjana. Joitakin blogikirjoituksia: Kirjojen kuisketta, Mummo matkalla, Donna Mobilen kirjat, Annelin lukuvinkit.

Tämä on ensimmäinen kirjani LauraKatarooman ei-valkoisten ja ei-miesten lukuhaasteeseen.

Rosa Parks with Jim Haskins: My Story, 1999 (1992). Puffin Books. 192 sivua.

2 kommenttia:

  1. Tää kirja vaikuttaa kyllä tosi kiinnostavalta. Meni mun lukulistalle. Ja hei ja jei, ku sait mun lukuhaasteeseen ekan merkinnän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun jaksat lukea näitä pitkiä postauksia! Tämä on kyllä kiinnostava kirja. Mulla on muitakin ei-valkoisia naisia lukulistalla, kunhan ehdin niitä lukea.

      Poista