Omppu pohtii eräässä kirjoituksessaan sitä ongelmaa, että ei pidä kirjasta, josta "kuuluisi" pitää. Olen miettinyt jo pidemmän aikaa kirjoitusta Dostojevskin Idiootista, ja hänen postauksensa antoi minulle kimmokkeen siihen. Tuntuu, että suhtaudun kirjaan väärällä tavalla, mutta olen sitä mieltä, että jokaisella lukijalla on oikeus lukukokemukseensa, ja lukukokemukseni oli sen verran häiritsevä, että haluan kertoa siitä, vaikka lukemisesta on jo pitkä aika.
Tätini (toinen kuin Okri-täti, tämä täti on lukenut aikoinaan varmaan kaikki Dostojevskit) antoi minulle 5-10 vuotta sitten Idiootin ja käski lukea sen. Tein työtä käskettyä senkin takia, että ajattelin, että olisi hyvä sivistää itseään ja lukea jotain Dostojevskilta. Inhosin kirjaa, mutta luin sen silti läpi.
Näin pitkän ajan jälkeen en muista Rogozinista mitään. Ruhtinas Myskinistä muistan, että hän oli kirjassa koko ajan läsnä ja puhui kaikkien kanssa, mutta hän on muistikuvissani varsin piirteetön hahmo (mieleen on jäänyt hänen pitkä puheensa ortodoksisesta uskosta; en ole koskaan tajunnut erontekoa kristillisten kirkkokuntien välillä). Nastasja herätti minussa kahdenlaisia tunteita. Toisaalta minua suututti se tekopyhyys, jolla muut suhtautuivat häneen ja tuomitsivat hänet, vaikka hän ei muistaakseni ollut nuorena voinut vaikuttaa elämäänsä mitenkään. Toisaalta minua suututti Nastasja itse, koska hän ei tuntunut tekevän mitään elämänsä parantamiseksi silloinkaan, kun hänellä olisi ollut mahdollisuus tähän. (Voisi tietysti näin jälkeenpäin ajatellen olla mielenkiintoista pohtia, miksi Nastasja oli tällainen.)
Kaikkein vahvin muistikuvani kirjasta ja se, mikä sai minut todella inhoamaan sitä, on se, että siinä ei ollut yhtään todellista keskustelua, jossa ihmiset olisivat oikeasti kuunnelleet toisiaan ja reagoineet toistensa sanoihin sen sijaan että olisivat pitäneet monologeja muiden ihmisten seurassa. Kirja tuntui kahlaamiselta loputtoman autiomaan halki keskustelun keitaita etsien, mutta turhaan. On minullakin tietysti kokemusta ohipuhumisesta ja siitä, ettei tunnu ymmärtävän toista (sen takia keskustelut, joissa tuntee olevansa samalla aaltopituudella toisen kanssa, ovat niin ihania), mutta näin paksuun kirjaan olisi luullut mahtuvan edes joitakin kunnon keskusteluja. En ole varma, onko muistikuvani oikea - enkä aio lukea kirjaa uudestaan - mutta tällainen todella vahva jälkivaikutelma minulla oli siitä.
Ehkä se, että kirja sai minut suuttumaan ja herätti minussa näin voimakkaita tunteita, kertoo sen taitavuudesta ja kirjallisesta arvosta. Ehkä tartuin sivuseikkoihin ja luin kirjaa pinnallisesti, jos se syystä tai toisesta herätti minussa vastustusta alusta alkaen (vaikkapa siksi, että koin sen tädin takia kuitenkin pakkolukemiseksi). Olen lukenut blogikirjoituksia Idiootista, ja siinä on nähty syvällistä ihmiskuvausta, pohdintaa hyvän ihmisen läsnäolon vaikutuksista raadollisessa maailmassa, kiinnostavia teemoja, ja kirjaa on pidetty jopa hauskana. Ehkä minun olisi pitänyt lukea tämä lukupiirissä, jolloin olisin muiden kommenttien kautta nähnyt myös kirjan syvällisyyden ja ansiot ja ehkä jopa alkanut pitää siitä.
Idiootista on paljon bloggauksia. Esimerkiksi Kiiltomadosta saa käsityksen keskeisistä henkilöhahmoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti