Andrew A. Orr (ed.): Invitation to Drama, 1962 (1956) - Pedlar's Progress ja The Monkey's Paw

Ajattelin nyt lukea viktoriaanisten näytelmien vastapainoksi vähän helpompia (=lyhyempiä) näytelmiä. Tässä omasta hyllystä löytyneessä antologiassa on seitsemän kouluille, käsittääkseni 12-vuotiaille oppilaille (first forms of Canadian secondary schools) tarkoitettua yksinäytöksistä näytelmää. Sitä oltiin käytetty kanadalaisissa kouluissa menestyksellisesti viisi vuotta ennen tätä brittiläistä painosta. (Kirjan esipuheen sanastossa kerrotaan brittilukijoille muiden amerikanismien lisäksi myös se, mitä "hot-dog" tarkoittaa.) Näytelmien valinnassa on pyritty ensinnäkin siihen, että näytelmillä on kirjallista arvoa ja että ne innostavat oppilaita keskustelemaan luokassa, ja toiseksi siihen, että niissä on ”teatterin tuntua” (a sense of theatre) ja oppilaat pystyvät esittämään ne. Kokoelmassa on haettu myös monipuolisuutta. Luullakseni näytelmät ovat lapsillekin sopivana pidettyjä aikuisten näytelmiä, ei varta vasten lapsille tehtyjä näytelmiä. Shakespearen sisarukset-haastetta varten oletan, että näytelmien kirjoittajat ovat nyt kuolleita (kirjassa ei ole kirjailijaesittelyjä, eikä kaikista kirjailijoista löydy netistäkään tietoja). Kerron taas näytelmien juonet välittämättä juonipaljastuksista.

Yksinäytöksistä näytelmää verrataan novelliin: kirjoittajan pitää sanoa sanottavansa nopeasti ja rohkeasti. Siinä on tiiviissä muodossa samat elementit kuin pitkässäkin näytelmässä – teema, juoni, henkilöhahmot, tapahtumapaikka ja huipentuma. Yksinäytöksinen näytelmä kestää noin puoli tuntia, joten juoni ei voi siinä olla kovin monimutkainen eikä henkilöiden esittelyyn voi käyttää paljon aikaa. Henkilöhahmoilla ei ole myöskään paljonkaan tilaisuutta kehittyä ajan tai olosuhteiden muutoksen myötä.

Esipuheessa listataan kysymyksiä, joihin yksinäytöksisessä näytelmässä voi kiinnittää huomiota: Onko näytelmällä teema? Mikä se on? Miten kirjailija esittelee sen? Miten kirjailija osoittaa näytelmän alussa henkilöhahmojen väliset suhteet? Saadaanko henkilöhahmoista enemmän selville siitä, mitä he tekevät, vai siitä, mitä he tekevät? Onko henkilöiden puhe luonnollista vai teennäistä? Millaisia yllättäviä tai hauskoja juonenkäänteitä näytelmässä on? Kuinka huippukohtaa varten valmistaudutaan? Missä kohdassa huipentuma on? Jos huipentuma ei ole lopussa, miten kirjailija pitää mielenkiintoa yllä loppuun asti? Kuinka kauan näytelmän toiminta kestää? Jos se kestää kauemmin kuin esityksen kesto, miten kirjoittaja ilmaisee ajan kulun? Miten tärkeä tapahtumapaikka on juonelle? Miten näytelmän esittäminen lisäisi kiinnostusta näytelmää kohtaan? Yrittääkö kirjailija opettaa jotain vai pelkästään viihdyttää? Jos opettaa, niin mitä? Onnistuuko hän tekemään antamastaan opetuksesta kiinnostavan? Onko näytelmällä tyydyttävä lopetus?

Sitten ensimmäiseen näytelmään (Nora Ratcliff: Pedlar's Progress, 30 sivua). Olisin mielelläni pitänyt tästä, koska tämä on ensimmäinen nyt lukemani naisen kirjoittama näytelmä, mutta ei tämä kyllä tehnyt vaikutusta. Näytelmä sijoittuu 1400-luvun englantilaiskylään, ja sen juoni on lyhykäisyydessään sellainen, että mefistomaisen oloinen kulkukauppias huijaa kahden kylän tytön avulla nuoruuttaan haikailevan rikkaan kauppiaan uskomaan, että tämä on muuttunut parikymmentä vuotta nuoremmaksi. En tiedä, onko näytelmä tarkoitettu komediaksi vai farssiksi, mutta farssilta se tuntuu: siinä riidellään ja huudetaan paljon, ja huippukohdassa kolme naista jahtaa kolmea miestä ympäri näyttämöä. Huumori revitään siitä, että naiset ovat pirttihirmuja, jotka pitävät miehiä (aikamiespoikiaan, puolisoitaan, työnantajiaan) tossun alla, että ihmiset ovat joko henkisesti tai fyysisesti hitaita, ja että ihmiset ovat herkkäuskoisia, tavaranhimoisia ja kärkkäitä riitelemään. Kukaan näytelmän henkilöistä ei tuntunut kovin sympaattiselta, ja mahdollisesti kulkukauppiasta lukuun ottamatta henkilöt tuntuivat tyypeiltä, eivät ihmisiltä. Ehkä tällainen fyysinen irrottelu toimii 12-vuotiaiden kanssa, vaikka minä en innostunut. Nora Radcliffestä ei löytynyt tietoja netistä.

W. W. Jacobsin The Monkey's Paw (dramaturgi Louis N. Parker, alkuteos ilmeisesti 1910, 30 sivua) on varsin intensiivinen kauhutarina. Näytelmä sijoittuu pieneen taloon Fulhamiin Englantiin, jossa Whiten perhe – vanhat isä ja äiti ja hyväntuulinen ja reipas naimaton poika Herbert – viettää kotonaan mukavaa iltaa myrskyisenä iltana. Isää harmittaa se, että talosta on vielä 200 puntaa maksamatta, mutta muuten perhe tuntuu hyvin onnelliselta ja heidän välinsä ovat läheiset ja rakastavat. Myrskyn läpi taloon ponnistelee tuttu vieras, Intiassa palvellut vääpeli Morris, joka muiden yllyttämänä kertoo tarinan taiotusta apinantassusta, joka hänellä on mukanaan: se suo kolmelle eri omistajalle kolme toivomusta, joita toivoja tulee kuitenkin katumaan (kaksi omistajaa on jo käyttänyt toivomuksensa). Morris aikoo polttaa vaarallisena pitämänsä apinantassun, mutta se päätyy Whiten perheelle. Morris lähtee kotiinsa, ja Herbert yllyttää isäänsä toivomaan kahtasataa puntaa. Kun tämä tekee näin, tassu tuntuu liikahtavan hänen kädessään. Herbert lähtee yövuoroon työhönsä sähkölaitokselle.

JUONIPALJASTUKSIA.

Seuraavassa kohtauksessa herra ja rouva White odottavat Herbertia aamiaiselle töistä, mutta taloon saapuukin suruviestin tuoja sähkölaitokselta: Herbert on murskaantunut työtapaturmassa. Sähkölaitos antaa Whiteille korvauksena tämän kuolemasta 200 puntaa. (Näytelmässä tämä kohtaus on melko pitkä ja dramaattinen.) Kolmannessa kohtauksessa Herbertin hautajaisista on kulunut viikko, eikä vanha pariskunta enää näe elämässä mitään iloa. Rouva White muistaa apinantassun ja vaatii miestänsä käyttämään sitä uudelleen ja toivomaan, että Herbert olisi elossa. Mies vastustelee, koska ruumis oli jo heti kuoleman jälkeen murskaantunut ja on ollut jo viikon haudassa, mutta suostuu lopulta. Ovelta alkaa kohta kuulua yhä vaativammaksi käyvää koputusta. Rouva White ryntää ovelle, kun taas hänen miehensä kyyristelee peloissaan nurkassa. Rouva White taistelee lukkojen ja juuttuneen säpin kanssa koputusten muuttuessa iskuiksi, ja juuri kun hän saa säpin auki, mies toivoo apinantassu kädessään, että Herbert olisi kuollut ja rauhassa. Koputus loppuu äkkiä juuri kun rouva White saa oven auki, eikä ulkona ole ketään.

Näytelmä oli hyvin rakennettu ja kaikki sen osat tuntuivat sopivan saumattomasti kokonaisuuteen ja vahvistavan sitä. Yliluonnollinen elementti tuotiin ensin mietona näytelmään mukaan vääpeli Morrisin kertomuksilla, joille muut aluksi naureskelivat, ja jännite kasvoi näytelmässä koko ajan ja kantoi myös kohtausrajojen yli. Ihmisten tunteet välittyivät hyvin, ja henkilöt tuntuivat eläviltä. The Monkey's Paw on W. W. Jacobsin nykyään kuuluisin tarina. Louis N. Parker oli näytelmäkirjailija, säveltäjä ja kääntäjä.

29.5.2020 lisätty sisällysluettelo.

Nora Ratcliff: Pedlar's Progress, 1956(?), 30 sivua. W. W. Jacobs (kirjailija) ja Louis N. Parker (dramaturgi): The Monkey's Paw, 1910(?), 30 sivua. Kirjassa Invitation to Drama. One Act Plays for Secondary Schools, selected and edited by Andrew A. Orr, 1962 (1956). Edward Arnold (Publishers) Ltd. 196 sivua.