Luin nyt viimeiset kaksi näytelmää viime vuonna aloittamastani kanadalaisesta Invitation to Drama -kirjasta, jossa on kouluihin tarkoitettuja näytelmiä.
Ensimmäisen näytelmän arvoituksellinen nimi Sunday Costs Five Pesos viittaa siihen, että meksikolaiseen kylään sijoittuvassa näytelmässä ensimmäinen lyöjä tappelussa joutuu sunnuntaisin maksamaan sakkoa viisi pesoa. Näytelmä on mustasukkaisuus- ja yleensä tappeludraama päähenkilö Bertan, hänen kahden "ystävänsä" Salomen ja Tonian ja kilpailijansa Celestinen välillä, enkä juuri innostunut näytelmästä sen aiheen takia, vaikka dialogi onkin elävää ja tapahtumat etenevät nopeasti.
Näytelmän kirjoittaja Josefina Niggli (1910-1983, etunimellä on kaksi kirjoitustapaa) oli kuitenkin kiinnostava tuttavuus: Wikipedian mukaan hän oli ensimmäinen Meksikosta englanniksi kirjoittava meksikolais-amerikkalainen sekä suhtautui sukupuoleen, rotuun ja etnisyyteen tasa-arvoisesti ja edelsi näin chicana-feministejä. Hän on myös hyvä esimerkki siitä, miten vaikea ihmisen kansalaisuutta on joskus määritellä: hänen isänsä oli sveitsiläis-alsacelainen ja äitinsä irlantilais-ranskalais-saksalainen, molemmat amerikkalaistuneita. Niggli itse oli syntynyt Meksikossa, mutta vietti lapsuutensa ja nuoruutensa sekä Teksasissa että Meksikossa ja ilmeisestikin tunsi itsensä meksikolaiseksi.
Thornton Wilderin näytelmästä pidin enemmän. The Happy Journey kuvaa nelihenkisen Kirbyn perheen automatkaa vierailulle sairaana olleen naimisissa olevan tyttären Beulahin luokse. Tytär Caroline on 15-vuotias ja poika Arthur 13-vuotias. Perhe ei ole kovin varakas, mutta kuitenkin onnellinen. Perheen ohjia pitelee tiukasti käsissään ja sen moraalista ja käytöksestä huolehtii perheen topakka äiti, Ma Kirby. Hän on näytelmän keskushenkilö - hän välittää perheestään paljon, muttei juurikaan näytä helliä tunteitaan, vaan ilmaisee ne lähinnä vain pomottamalla ja huolehtimalla arkisista asioista.
Näytelmä tuntuu modernilta, koska siinä ei ole näyttämörekvisiittaa eikä lavasteita (The idea is that no place is being represented), ja näytelmän henkilöt ovat kulkevinaan kuvitteellisista ovista ja portaista ja käyttävinään kuvitteellisia tavaroita; myös esimerkiksi auton ratti ja vaihteet esitetään eleillä. Näyttämömestari - ilmeisesti koko ajan samoissa vaatteissa - esittää kaikkia näytelmän sivuhenkilöitä, vuorotellen naapurin naisia ja bensa-aseman työntekijää, ja lukee vuorosanansa yleensä tyynesti näytelmätekstistä.
Myös kieleltään näytelmä on erikoinen. Jonkin aikaa sitä luettuani aloin kiinnittää huomiota siihen, miten paljon siinä käytetään erilaisia "valmiita" tekstejä - kohteliaisuusfraaseja, mainostekstiä, lainauksia historian oppikirjasta, laulua, lorua, toiveenesittämissanoja ja paperista luettuja ajo-ohjeita. Näytelmä loppuu siihen, kun Ma Kirby laulaa poispäin kulkiessaan hajamielisesti taas yhtä laulua. En ymmärtänyt, mitä Wilder tahtoi tällä sanoa (että kommunikoimme yleensä fraaseilla? että olemme populaarikulttuurin läpitunkemia? että suuri osa arkisesta kommunikaatiosta on aika pinnallista? johtuiko tämä samasta syystä kuin lavasteiden puuttuminen ja näyttämömestarin käyttö sivuosissa?), mutta se teki näytelmästä omalla tavallaan mielenkiintoisen. Tai ehkä Wilder oli halunnut tehdä kirjallisen vastineen kuvataiteen ready-made-taideteoksille, joissa asetettiin teollisesti valmistettuja "löydettyjä esineitä" näytteille taidemuseoihin: As such, found objects can prompt philosophical reflection in the observer ranging from disgust to indifference to nostalgia to empathy (Wikipedia).
Näytelmän henkilöt tuntuivat eläviltä ja myös sympaattisilta ihmisiltä, mutta näytelmä itsessään jäi minulla jostain syystä huonosti mieleen.
Josephina Niggli: Sunday Costs Five Pesos, 1937. 23 sivua. Thornton Wilder: The Happy Journey, 1956(?). 19 sivua. Kirjassa
Invitation to Drama. One Act
Plays for Secondary Schools, selected and edited by Andrew A. Orr, 1962
(1956). Edward Arnold (Publishers) Ltd. 196 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti