Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun Erikin veli Sven, myös Martinin ystävä, soittaa hänelle ja pyytää häntä poikkeukselliseen aikaan illalla kanssaan golfaamaan, koska tahtoo puhua Martinin kanssa jostakin tärkeästä asiasta. Hän ei kuitenkaan sano tavatessa mitään mainittavaa, ja kun hänen ruumiinsa löytyy seuraavana aamuna golfkentältä, Martin ryhtyy selvittämään asiaa ainoana johtolankanaan keltainen raitiovaunulippu - miksi Jaguarin ja Mercedeksen omistanut Sven olisi kulkenut raitiovaunulla? Tietysti myös poliisi, Martinin vanha opiskelutoveri Carl-Jörgen, selvittelee asiaa, ja tapahtumissa on Karenin ja Erikin lisäksi tärkeänä osana myös Svenin tuore morsian, raikkaan suorakäytöksinen Lisa Lind, ja itserakas hienostelija, monitaituri Preben Ringstad.
Tässä dekkarissa sympaattisinta oli Martinin kertojanääni. Hän on lämminsydäminen ihminen, joka välittää muista ja järkyttyy kovasti löytäessään ystävänsä kuolleena. Hän onnistuu selvittämään poliisilta pimentoon jääneitä asioita, jotka johtavat arvoituksen ratkaisuun, ja joutuu lopulta itsekin hengenvaaraan. Lopun herculepoirotmaisesti alkanut kohtaus oli erilaisuudessaan huvittava, koska se loppui kesken, niin että ratkaisu jäi riippumaan. Juoni eteni aluksi vähän hidastempoisesti, kunnes muuttui lopussa melko kiemuraiseksi, ja vaikka useimpien henkilöiden kuvaus jäikin aika pinnalliseksi, henkilöt eivät olleet stereotyyppisiä. Yleensä ottaen tämä oli mukavaa, leppoisaa luettavaa, johon norjalaisuus toi kiinnostavan lisävivahteen.
Kirjahyllyn päiväkirjasta saa kirjasta hyvän käsityksen. Myös Juhani K. piti tästä dekkarista. Heikki Ahtialan kansi toi minulle ensin koko ajan mieleen Egyptin, kunnes hahmotin kuvassa vuonon vedestä heijastuvat tunturit.
Gerd Nyquist: Ei kukkia vainajalle, 2003 (1962) (Avdøde ønsket ikke blomster, 1960). WSOY, Sapo-sarja 62. Kääntäjä: Pentti Huovinen. Kansi: Heikki Ahtiala. 242 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti