lauantai 27. marraskuuta 2021

Fritz Rahn & Wolfgang Pfleiderer: Deutsche Spracherziehung 3, 1949 - opetusta katastrofin jälkeen

Löysin antikvariaatista kaksi ohutta kirjaa nimeltä "Saksalainen kielikasvatus 3 ja 4", eli äidinkielen oppikirjat ehkä lukioikäisille tai jonkin verran nuoremmille koululaisille, ja ostin kirjat, koska minua kiinnostaa kieltenopetus ja ne tuntuivat kiintoisilta. Näissä kirjoissa oli hyvin vähän varsinaisia kielioppitehtäviä, vaan ne olivat enemmänkin kirjoittamisoppaita. Lyhyitä hyvin kirjoitettuja, kuvailevia tai kertovia esimerkkitekstejä oli paljon, ja kirjat saivat miettimään kirjoittajan työtä ja erilaisia tapoja kirjoittaa.

Kirjan 3 julkaisutietosivulla kerrotaan, että kirjasen on hyväksynyt Saksan kouluissa oppikirjana käytettäväksi "Education and Cultural Relations Division Office of Military Government (U.S.)", "Control Commission for Germany (B.E.)" sekä vielä "Direction de l'Education Publique" ranskalaisten hallitsemalla alueella. Kirja oli siis käynyt läpi kolmen vieraan valtion (olettaen, että B.E. tarkoittaa Iso-Britanniaa) tarkastuksen. Tämä ja kirjan julkaisuvuosi (1949) toi lukemiseen uuden ulottuvuuden: miten Saksa jatkoi elämäänsä sodan ja sen aiheuttamien valtavien traumojen ja varmasti myös syyllisyydentunteiden jälkeen? Saksahan ei ole mielestäni peitellyt toisen maailmansodan hirmutekoja, vaan on puhunut niistä avoimesti, pitänyt niitä esillä, pyytänyt niitä anteeksi ja pyrkinyt tällä tavalla estämään niiden toistumisen.

Opetus on tärkeä tapa välittää asenteita. Luin jostakin Afganistanista kertovasta kirjasta - ehkä Deborah Rodriguezin Kabulin kauneuskoulusta tai Greg Mortensonin Stones into Schools -kirjasta - että mm. saudiarabialaisten wahhabiittien rahoittamissa talibaneja kasvattaneissa kouluissa matematiikan tunneilla puhuttiin esimerkiksi siitä, miten monta ihmistä tietyllä määrällä aseita voi tappaa (tämä on muistikuva eikä siis varmasti todellinen esimerkki, mutta tehtävät olivat tämän tapaisia). Jos kaikkien aineiden tehtävät olivat samanlaisia, ei ole ihmekään, jos maailmankuva vääristyi.

Toisaalta esimerkiksi Ruandasta on 1990-luvun hirvittävän kansanmurhan jälkeen kantautunut positiivisia uutisia. Sodista puhutaan paljon, mutta minusta olisi kiinnostava tietää, mitä sotien jälkeen tapahtuu. Miten sisällissodan tai sodan jälkeen kouluissa puhutaan muista maista tai oman maan erilaisista etnisistä tai muista ryhmistä, ja miten niissä opetetaan (tai ei opeteta) suvaitsevaisuutta, avoimuutta ja kaikkien ihmisten hyväksymistä? Miten esimerkiksi israelilaisissa kouluissa ja oppikirjoissa puhutaan palestiinalaisista ja päinvastoin?

Historiankirjat ovat tässä suhteessa toki omassa sarjassaan, mutta muidenkin aineiden opetuksesta välittyy asenteita ja käsityksiä. Tässä neljä vuotta maailmansodan jälkeen julkaistussa saksalaisessa äidinkielen kirjassa huomiotani herätti se, että siinä ei puhuttu mitään sotaan liittyvistä asioista. Kirjan tehtävissä, jotka muuten vaativat minusta varsin hyvää kielitaitoa ja kielenkäyttötaitoa, seikkailivat nuoret (kaupunkilais?)pojat, esimerkiksi Fritz, Hans ja Karl. (En tiedä, oliko tämä oppikirja tarkoitettu poikakouluille - toivottavasti tytöille oli eri kirja! - vai olivatko tytöt vain muuten täysin näkymättömiä, mutta siinä ei ollut tyttöjä käytännöllisesti katsoen ollenkaan, paitsi vain pari kolme poikien siskoa.) Pojat kävivät esimerkiksi yhdessä retkillä ja osallistuivat maatilan töihin lomalla ollessaan. Kirjan koulupojat olivat reippaita, hyväntuulisia ja reiluja ja auttoivat toisiaan ja muita. Kirjan tehtävissä oli myös luonnon ja ympäristön kuvauksia.

Kirjassa pyrittiin siis kuvaamaan mahdollisimman normaalia elämää. Esimerkiksi pakolaisista, sodanjälkeisestä pula-ajasta, raunioituneista rakennuksista, kuolleista ihmisistä tai juutalaisista ei puhuttu mitään. Ainoat löytämäni kohdat, jotka voisi ymmärtää kommenttina tapahtumiin, olivat äänneharjoituslause "Die Weltgeschichte ist das Weltgericht" - "Maailmanhistoria on maailman tuomioistuin" - ja ehkä kuvaus, jossa keskiaikainen ritari vartioi laaksoaan rohkeasti ja päättäväisesti nimeämättömän uhan varalta. Lisäksi se, että pojat auttoivat maatiloilla, saattoi sukulaisuuden lisäksi johtua työvoimapulasta.

Ehkä näin pian sodan jälkeen haluttiin luoda nuorille turvallisuudentunnetta kuvaamalla tavallista, mukavaa, aktiivista arkea. Nykyisillä pakolaisleireilläkin pidetään tärkeänä koulujen toiminnan järjestämistä sen takia, että varsinaisen opetustehtävän lisäksi ne tuovat lasten elämään turvallisuutta ja säännöllisyyttä.

Tämän äidinkielen kirjasarjan seuraavassa osassa, joka on julkaistu vuonna 1952, ja johon ei enää ole tarvittu muiden valtioiden hyväksyntää, puhutaan eräässä tehtävässä jo pakolaisryhmän saapumisesta kaupunkiin ja siitä, miten koulupojat auttavat majoituksen ja tavaroiden jakamisen organisoinnissa, eli ehkä myöhemmin ajateltiin jo voitavan käsitellä jonkin verran vaikeampiakin asioita (ei tosin paljon - olen lukenut neljännestä kirjasta noin puolet, ja tuo oli ainoa muuhun kuin koulupoikien tavalliseen elämään viittaava teksti).

Kirjan julkaisija Ernst Klett Verlag julkaisee muuten nykyäänkin koulukirjoja ja saksan oppikirjoja, ainakin yksi käyttämäni saksan oppikirja oli hyvä.

Edit 27.11.21.

Fritz Rahn: Deutsche Spracherziehung 3, 1949. Bearbeitet von Wolfgang Pfleiderer. Verlag von Ernst Klett. 84 sivua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti