Eugene H. Kaplan: What's Eating You? People and Parasites, 2010

Olen aiemmin lukenut amerikkalaisen ekologian ja luonnonsuojelun professorin Eugene Kaplanin kirjan Sensuous Seas, jossa hän kertoo hyvinkin oudoista merieliöistä, useimmiten selkärangattomista. Siitä tuli Avara luonto -fiilis (uskomatonta, mitä otuksia ja sopeutumia); tästä tuli usein ällöfiilis. Se ei ole ihmekään, kun ottaa huomioon kirjan aiheen, loiset: kirjan kuvaamat eliöt aiheuttavat ihmisille usein hyvin ikäviä oireita (kuten lamauttavan väsymyksen tai viiden vuoden ripulin), elleivät jopa kuolemaa, ja ne vain ovat inhottavia. Yleensä ottaen kannatan luonnon kaikinpuolista monimuotoisuutta, mutta tuntuu, että kaikki eläimet pärjäisivät paremmin ilman loisia. Loisia on kuitenkin joka paikassa, ja loisilla saattaa olla omat loisensa.

Ajattelin pari kertaa jättää kirjan sikseen, mutta Kaplan on kuitenkin hyvä tarinankertoja, vaikka hänen tyylinsä ärsyttikin joskus (kirjan nimi kuvaa tätä tyyliä aika hyvin) – jokaiseen eri loista käsittelevään noin 25 lukuun liittyy eloisa tarina – ja olen kiinnostunut eläimistä ja luonnosta, ja nämäkin ovat osa sitä. Kirjan aiheella on myös valtavasti merkitystä ihmisille (ja eläimille), varsinkin köyhissä ja lämpimissä maissa, ja koska ihmiset matkustelevat nykyään joka puolella maailmaa, tartuntoja saattaa ilmaantua myös Suomeen. Ripuli tappaa 1,6 miljoonaa lasta joka vuosi (2007), enemmän kuin malaria, ja tähän on juomaveden likaantuminen tärkeimpänä syynä (ripulia aiheuttavat tietenkin muutkin eliöt kuin loiset). Boliviassa lampaankasvatusalueella 38 prosentilla lapsista oli maksamatotartunta. Köyhissä kylissä ympäri maailmaa kaikilla ihmisillä saattaa olla sukkulamatoja (Ascaris): jos kaikki ihmisten sukkulamadot laitettaisiin peräkkäin, ne ulottuisivat maailman ympäri 50 kertaa. Vielä noin 60-70 vuotta sitten matotartunnat olivat Suomessakin hyvin yleisiä (oma käsitys). Loiset ovat vaikuttaneet myös historian kulkuun: vuonna 1799 Napoleonin Egyptin sotaretkellä 92% (!) hänen sotilaistaan kuoli mustaan surmaan, ja Krimin sodassa ja Yhdysvaltain sisällissodassa (ja varmaan muissakin vanhemmissa sodissa) taudit tappoivat useampia sotilaita kuin luodit.

Yleensä ei tule ajatelleeksi, että pitkälle kehittynyt, isäntäeliössään asuva ja isäntäeliöönsä parhaiten sopeutunut loinen (monella loislajilla on tietty eläinlaji, jossa se loisii) on yleensä melko harmiton, koska jos loisen isäntä voi hyvin, sillä itsellään on turvattu tulevaisuus. Haitallisempia loisia ovat sellaiset, jotka valitsevat uhrinsa sattumanvaraisesti, koska niille isäntäeliön hyvinvointi ei ole tärkeää.

Kaplan pitää Assuanin patoa Egyptissä monella tavalla haitallisena. Tässä padon aiheuttamat uudet ”Egyptin vitsaukset” hänen mukaansa (seitsemännen jätin pois, koska se on vähän eri sarjaa):

1. Koska pato ja valtava Nasser-tekojärvi estävät Niilin usein tuhoisat vuosittaiset tulvat, joki ei enää levitä ympäristöönsä 15 kilometrin laajuudelle ravinteita, jolloin kasvit kasvavat huonommin ja ihmisten pitää ostaa lannoitteita länsimaista. Niille talonpojille, joilla ei ollut varaa lannoitteisiin, kävi huonosti.
2. Peltojen kastelu Nasser-järven vedellä on lisännyt viljavarastojen määrää, mikä laajentaa rottien asuma-aluetta, ja rottien kirput levittävät paiseruttoa eli mustaa surmaa.
3. Ennen patoa Niilin vuosittaiset tulvat veivät Välimereen paljon ravinteita, jotka lisäsivät kasviplanktonia, jota sardiinit söivät. Padon jälkeen sardiinien puute aiheutti köyhille aliravitsemusta.
4. Monet kylät jäivät tekojärven alle, ja kyläläisten piti etsiä uusi asuinpaikka.
5. Kastelukanaviin levisi skistosomiaasia eli bilhartsiaa levittäviä kotiloita, ja tartuntojen määrä niiden ympäristössä kasvoi moninkertaiseksi.
6. Skistosomiaasi on liitetty myös syöpiin, varsinkin virtsarakon syöpään.

Eräs mielenkiintoinen, joskin karmea tieto kirjassa oli se, että torakat – joilla on omat loisensa – saattavat oikeasti liikkua ilman päätä (olen kuullut tämän jostain, mutta olen ajatellut, että se on urbaanilegenda), ja jos tällainen päätön naarastorakka päätyy johonkin koloon, se oksentaa sinne parikymmentä munaa sisältävän munasäiliön, josta sitten kehittyy uusia torakoita.

Loiset saattavat vaikuttaa eläimen käyttäytymiseen: esimerkiksi muurahaiset ja torakat saattavat loistartunnan saatuaan hakeutua sellaiseen paikkaan, jossa ne tulevat todennäköisesti loisen seuraavan isäntäeliön syömäksi.

Teksasissa ja Meksikossa torjuttiin (vuosina 1958-59?) menestyksekkäästi inhottavia ”ruuvimatokärpäsen” (screwworm fly) toukkia, jotka kiusaavat lehmiä, pudottamalla kärpästen asuttamalle alueelle lentokoneesta pusseja, joissa oli kärpäskoiraita. Nämä koiraat oli steriloitu säteilyttämällä niitä gammasäteillä, ja kun ne hedelmöittivät naaraskärpäset, nämä eivät pystyneet enää tuottamaan elinkelpoisia munia ja kärpäspopulaatio väheni dramaattisesti. Tällaista torjuntakeinoa kokeiltiin kirjan julkaisemisen aikaan (2010) myös Kalifornian viljelijöiden satoja vähentävää välimerenhedelmäkärpästä (medfly) sekä tsetsekärpästä vastaan.

Krimin sodassa (1854-56) huomattin, että eräästä (vain yhdestä) raatokärpäslajista (Calliphora vomitoria) oli hyötyä haavoittuneille: naaras munii märkivän haavan ympärille 20-30 munaa. Kuoriutuneet toukat syövät vain märkivää kudosta ja jättävät jäljelle terveen kudoksen. Toukkien syljessä on bakteereja, joiden tuottamat aineet tappavat haitallisia bakteereja ja edistävät haavan parantumista. Toukkahoitoa käytetään nykyäänkin länsimaissa ja myös Suomessa, tosin eri kärpäslajilla (Lucilia sericata).

Romanian katukissoja käsittelevästä artikkelista (Kissafani 5/2014)

Päällimmäiseksi kirjasta jäi ehkä helpotus siitä, että asuu Suomessa, jossa loisia on luonnostaan paljon vähemmän kuin lämpimissä maissa (vaikka ilmaston lämpeneminen saattaakin tuoda tänne uusia loisia), terveydenhoito toimivaa, ja kaikkien on mahdollista saada loislääkkeitä varallisuudesta riippumatta toisin kuin köyhissä maissa. Heräsi ihailu elimistön puolustusmekanismeja kohtaan, taas kerran. Aloin myös arvostaa niitä ihmisiä, jotka tutkivat loisia, kuten Kaplan – työ ei vaikuta järin miellyttävältä (vaikka Kaplan tuntuukin innostuneelta näistä olioista), mutta se on tärkeää.

Olisin kaivannut kirjaan yksittäisten eliöiden kuvausten lisäksi kokoavaa katsausta loisten laajemmasta ekologisesta merkityksestä. Onko niillä hyvääkin merkitystä ekosysteemeille? Ovatko ne tärkeitä luonnon monimuotoisuudelle ja ekosysteemien toimivuudelle? Jos loisia ei olisi, miten se vaikuttaisi muihin eliöihin ja ekosysteemeihin kokonaisuutena?

 

Lisäys 17.1.2021, uutinen Kehitys-lehdestä (3/2020, s. 8): Vuonna 1998 kenialaisissa kouluissa alettiin jakaa loislääkkeitä oppilaille. Lääkityksen avulla pyrittiin eroon loiseliöistä, kuten koukku- ja sukkulamadoista. Elokuussa 2020 julkaistun tutkimuksen mukaan lääkityksen hyödyt ovat yhä nähtävissä parin vuosikymmenenkin jälkeen. Lääkityillä on nyt 13 prosenttia korkeampi palkka kuin muilla. He myös asuvat yhdeksää prosenttia todennäköisemmin kaupungissa muihin verrattuna.

Eugene H. Kaplan: What's Eating You? People and Parasites, 2010. Princeton University Press. Kuvitus: Susan L. Kaplan ja Sandy Chichester Rivkin. 280 tekstisivua.