Zwischen Neckar und Rhein anno dazumal. Nach Aquarellen von Louis Mayer, 1955

Löysin antikvariaatista ihastuttavan pienen kirjan, jossa on maalauksia Neckar-joen laakson ympäristöstä Saksasta 1800-luvun alusta. (Kirjan nimi tarkoittaa ymmärtääkseni jotain sellaista kuin "Neckar- ja Rein-jokien välissä vuonna silloin kerran".) Maalausten tekijä on Louis Mayer (1791-1844), joka luopui 33-vuotiaana liikemiehen urastaan ja omistautui sen jälkeen kokopäiväisesti taiteelle. Hänen veljensä oli runoilija Karl Mayer. Maalaukset ovat upeita: niissä on jylhyyttä ja leppeyttä, vuoroin dramaattisuutta, vuoroin rauhaa, niiden värienkäyttö on hienoa ja niihin on pieneen tilaan saatu mahtumaan paljon. Todellakin pieneen tilaan: maalaukset ovat kirjassa alkuperäiskoossa eli Mayer maalasi yksityiskohtaiset maisemansa 15 cm x 9,5 cm:n kokoisina. Kaikissa on ihmisiä, mutta vain pienenä osana maisemaa.

Maalaukset henkivät sellaista idylliä, että tekisi mieli astua niihin sisään. Elämä parisataa vuotta sitten ei ollut pelkästään köyhää, ankeaa ja epäoikeudenmukaista, kuten nykyään saattaa ajatella, vaan ainakin osa ihmisistä saattoi elää aivan hyvää elämää. Lumoava luonto vaikutti varmasti myös ihmisten hyvinvointiin. Maalaukset eivät ole tietenkään valokuvia, mutta kuvaavat varmasti aika tarkkaan aitoja maisemia, koska ne on tehty alunperin matkakirjaan "Wanderungen durch Schwaben". Ei ole ihme, että romantiikka oli Saksassa aikanaan vahva suuntaus, koska kuvien vuoristoiset seudut linnoineen ovat kuin suoraan satukirjasta. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia nämä maisemat ovat nykyään. Peittävätkö joitakin niistä neli- tai kahdeksankaistaiset moottoritiet? Vaikka olemmekin saaneet nykyajan myötä paljon, olemme myös menettäneet monia tärkeitä asioita.

Laitan tähän kaikki kirjan 16 maalausta, koska ne ovat niin kauniita ja taidokkaita ja koska Louis Mayerista ja hänen teoksistaan ei löytynyt netistä paljonkaan tietoja.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Zwischen Neckar und Rhein anno dazumal. Nach Originalen von Louis Mayer. Eingeleitet von Max Schefold, 1955. Engelhornverlag Adolf Spemann. Noin 36 sivua.

Cleanth Brooks, John Thibaut Purser ja Robert Penn Warren (eds.): An Approach to Literature, Fourth Edition, 1964

Löysin muhkean yhdysvaltalaisen kirjallisuuden oppikirjan, jossa käsitellään niin proosaa, runoutta, esseekirjallisuutta ja elämäkertoja kuin draamaakin. Se on varmaan ollut aikanaan tunnettu, koska tekijöiden nimet tuntuvat jostain yhteydestä tutuilta. Kirjaan on otettu paljon näytteitä kaikista käsitellyistä kirjallisuudenlajeista, mikä tekee siitä myös melko monipuolisen lukemiston 1900-luvun puolivälissä hyvinä pidetyistä teksteistä - siis lähinnä angloamerikkalaisista teksteistä, vaikka novelliosuudessa ovatkin mukana myös Hans Christian Andersen, Anton Tsehov, Luigi Pirandello, Guy de Maupassant, Ivan Bunin, Isaac Babel ja Thomas Mann.

Tämä on oppikirjan neljäs painos ja tekijät ovat hioneet sitä  yli neljännesvuosisadan aikana itse opettaessaan sekä muilta opettajilta saatujen kommenttien avulla. Neljännen painoksen novelleista kymmenen on uusia, ja 33 novellikirjoittajan joukkoon on saatu mahtumaan kaksi naista, Eudora Welty ja Katherine Anne Porter. Monet kirjailijanimistä olivat minulle tuttuja, mutteivät läheskään kaikki, joten kirjaa oli hauska lukea myös tutustumismatkana tuntemattomien kirjailijoiden teksteihin. Novellit olivat mielenkiintoisia, vaikken kaikista pitänytkään.

Tekijät ovat ryhmitelleet tekstit teemoittain: proosasta puhuttaessa käsitellään esimerkiksi episodia, tunnetta ja tekstin ideaa, henkilöhahmoja, yksinkertaista tai monimutkaista juonta, teemaa ja metodia sekä tekstin rytmitystä. Kirjassa on myös teoriajaksoja, jotka on kirjoitettu mukavan suoraviivaisesti ja helposti lähestyttävästi. Kirjoitukset ovat ajatuksia siitä, mihin kirjallisuutta lukiessa kannattaa kiinnittää huomiota, ja vaikka kirjoittajat ohjaavatkin usein tulkintaa selkeästi tiettyyn suuntaan, kirjoitukset eivät tunnu liian dogmaattisilta. Moniin teksteihin liittyy analyysiosuuksia ja harjoituksia. Tässä en kirjoita noista teoriaosuuksista, vaan lyhyet kuvaukset kirjan novelleista.

William Carlos Williams: The Use of Force. Luin tämän novellin jo aikaisemmasta kirjasta.

* Stephen Crane: An Episode of War. Luutnantti haavoittuu vakavasti käteen Yhdysvaltain sisällissodassa, lähtee etsimään kenttäsairaalaa ja tapaa epämiellyttävän kirurgin. Teksti kuvaa tapahtumia hetkestä toiseen ja tapahtumat tuntuvat sattumanvaraisilta. Oudolla tavalla vaikuttava teksti (varmaan ote Cranen romaanista The Red Badge of Courage). (USA, 1871-1900, 2 s.)

Hans Christian Andersen: The Fir Tree. Pieni kuusipuu toivoo tulevansa pian suureksi ja ajattelee koko ajan sitä, millaista elämä on, kun elämästä tulee toisenlaista ja loistokkaampaa. Sen kohtalo on kuitenkin erilainen kuin mitä se odotti sen olevan. (Tanska, 1805-1875, 4 s.)

* Thomas Hardy: The Three Strangers. Kylmänä myrsky-yönä hyväntuulinen ja vieraanvarainen paimen vaimoineen viettää toisen tyttärensä ristiäisiä syrjäisessä mökissään. Juhlaan kutsuttujen tuttujen ja ystävien lisäksi mökistä etsii suojaa myös kolme eriluonteista tuntematonta, joista joillakin on paljon menetettävää. Keitä he ovat? Hardyn kerronta on hyvin yksityiskohtaista ja se oli aluksi pitkäpiimäisen tuntuista, mutta kun tyyliin tottui, aloin pitää novellista. (Englanti, 1840-1928, 11 s.)

John Steinbeck: Flight. Ystävällinen ja hymyilevä Pepé Torres, yksinhuoltajaäidin vanhin poika, tappaa miehen kaupunkimatkallaan. Hän pakenee vuorille, mutta perässä seuraa näkymätön takaa-ajaja, ja Pepén tilanne muuttuu koko ajan huonommaksi. (USA, 1902-1968, 10 s.)

James Joyce: Clay. Pesulassa työskentelevä ja asuva Maria menee viettämään juhlapyhää veljensä Joen perheen luokse. Maria on ollut Joelle ja toiselle veljelleen Alphylle kuin äiti, mutta on itse jäänyt naimattomaksi. Novelli on kerrottu työhönsä ja elämäänsä tyytyväisen, säntillisen Marian näkökulmasta, mutta lukijan on novellin analyysin mukaan tarkoitus ymmärtää, että Maria on oikeasti onneton. (Irlanti, 1882-1941, 3 s.)

Sherwood Anderson: I'm a Fool. Minäkertoja kertoo puhekielellä mukavan tytön tapaamisesta hevoskilpailuissa. Tapaaminen olisi saattanut johtaa pidemmällekin, jollei kertojalla olisi ollut kiusausta valehdella itsestään. (USA, 1876-1941, 6 s.)

William Faulkner: Spotted Horses. Tapahtumia sivusta tarkkaileva minäkertoja kertoo rahanhankinnan taidon hallitsevasta Flem Snopesista, joka tuo paikkakunnalle myytäväksi lauman villejä ja vaarallisia hevosia. Hevosen on päättänyt ostaa myös mies, jonka perheellä on hädin tuskin rahaa ruokaan. Vaimo vetoaa tylyyn mieheensä kerta toisensa jälkeen, turhaan. Hevoset osoittavat villeytensä ja vaarallisuutensa. Tarina on puhekielisen kerrontansa ja kertojan rennon asenteen takia tavallaan humoristinen, vaikka siinä käsitellään myös vakavia asioita. (USA, 1897-1962, 10 s.)

John Collier: Wet Saturday. Kylmyydessään kammottava isä, Mr. Princey, päättää suojella miehen tappanutta tytärtään Millicentiä, koska ei halua menettää asemaansa yhteisössään. (Englanti, 1901-1980, 5 s.)

Anton Chekhov: The Lottery Ticket. Elämäänsä tyytyväisen keskiluokkaisen perheen vanhemmat saattavat yllättäen voittaa ison rahasumman arpajaisista. Ennen asian tarkistamista sanomalehdestä he antautuvat kuvitelmiin rahan käytöstä, mikä muuttaa asioita. Ajatusten vaikutus todellisuuteen. (Venäjä, 1860-1904, 3 s.)

Frank O'Connor: Legal Aid. Isyysoikeudenkäynti ja sen lakimiesten sumpliminen. Novellissa harmitti kirjoittajan ivallinen suhtautuminen moniin henkilöihinsä; kirjailijan pitäisi pitää henkilöistään tai ainakin suhtautua heihin myötätuntoisesti. (Irlanti, 1903-1966, 5 s.)

* Luigi Pirandello: The Jar. Hauska novelli itsepäisestä ja pihistä maanviljelijästä Don Lollosta, jolla on vakava erimielisyys valtavaa ruukkua korjaamaan tulleen, aivan yhtä itsepäisen ammattimiehen Zi' Diman kanssa. (Italia, 1867-1936, 5 s.)

J. F. Powers: The Valiant Woman. Iäkäs Isä Nulty yrittää panna vastaan taloudenhoitajalleen Mrs. Stonerille, mutta häviää, taas kerran. (USA, 1917-1999, 5 s.)

Eudora Welty: Keela, the Outcast Indian Maiden. Kaksi valkoista miestä tulee Yhdysvaltain etelävaltiossa tapaamaan mustaa, kampurajalkaista Little Lee Royta. Nuorempi mies haluaa löytää aiemmin sirkuksessa näkemänsä huonosti kohdellun "intialaisneito Keelan", jonka kohtalo häiritsee häntä. Novellin maailma ja sen ihmissuhteet ovat ahdistavia ja masentavia. (USA, 1909-2001, 5 s.)

D. H. Lawrence: The Horse Dealer's Daughter. Köyhtyneen ja velkaantuneen perheen ylpeä ja itsenäinen tytär Mabel ja perheystävä, lääkäri Jack, huomaavat rakkauden löytäneen heidät, halusivat he sitä tai eivät. (Englanti, 1885-1930, 9 s.)

James Joyce: Araby. Minäkertojapoika on rakastunut naapurin nuoreen naiseen ja haluaa ostaa tälle jotain kaunista Arabyn markkinoilta, jonne nainen ei itse pääse. Asiat kuitenkin sujuvat toisin kuin hän oli toivonut. (3 s.)

Guy de Maupassant: La Mère Sauvage. Poika on lähtenyt sotimaan preussilaisia vastaan ja hänen hymytön ja vakava, karaistunut talonpoikaisäitinsä on jäänyt yksin perheen eristyneeseen taloon. Preussilaiset joukot saapuvat kylään ja varakkaan äiti Sauvagen luokse majoitetaan neljä nuorta preussilaista sotilasta. Vanha nainen ja vihollissotilaat kohtelevat toisiaan huomaavaisesti ja ystävällisesti, kunnes äiti saa tiedon poikansa kuolemasta. Hyvin surullinen sodan järjettömyydestä kertova novelli, jonka eräs kappale on erittäin sodanvastainen. (Ranska, 1850-1893, 4 s.)

Ernest Hemingway: In Another Country. Amerikkalainen minäkertoja on Italiassa kuntoutettavana sotilassairaalassa italialaisten kanssa ja tutustuu lääkäriin, joka opettaa hänelle italian kielioppia. (USA, 1899-1961, 3 s.)

Ernest Hemingway: The Killers. Baariin tulee kaksi miestä, jotka paljastavat baarimikolle, kokille ja asiakas Nick Adamsille pian aseensa ja jäävät odottamaan miestä, jonka haluavat tappaa. (5 s.)

Ivan Bunin: The Gentleman from San Francisco. Amerikkalainen poroporvarillinen liikemies päättää rahan ansaitsemiseen käytettyjen vuosien jälkeen vihdoin kuusikymppisenä nauttia elämästä ja lähtee kahden vuoden matkalle Eurooppaan vaimonsa ja naimattoman tyttärensä kanssa. Matka kuitenkin päättyy odotettua aikaisemmin Italiaan. (Venäjä, 1870-1953, 12 s.)

* Katherine Anne Porter: Noon Wine. Pienelle teksasilaiselle farmille, jossa asuvat Royal Earle Thompson, hänen sairaalloinen vaimonsa Ellie ja heidän kaksi pientä poikaansa, saapuu työtä etsivä hiljainen mies, ruotsalainen Olaf Helton. Huuliharppuja soittava Helton osoittautuu lähes kymmenen vuoden tilalla oleskelunsa aikana kullanarvoiseksi ja luotettavaksi työntekijäksi, mutta pysyy vaiteliaana ja jää arvoitukseksi. Menneisyys löytää hänet vihdoin, mikä muuttaa kaikkien elämän. (USA, 1890-1980, 25 s.)

F. Scott Fitzgerald: The Rich Boy. Fitzgeraldin mukaan erittäin rikkaille ihmisille lapsuudesta lähtien itsestään selvä varakkuus tekee heistä oman lajinsa, vaikka kaikki ovatkin keskenään erilaisia. Rikas nuorukainen Anson Hunter, joka auttaa kaikkia tuttujaan ja ystäviään, rakastuu Paula Legendreen ja saa suhteen vaikeuksista huolimatta vastarakkautta. Ansonin luonne kuitenkin estää häntä saamasta sitä, mitä hän todella haluaa. En ole lukenut Fitzgeraldin Kultahattua, mutta olen lukenut siitä sen verran, että tämä toi sen mieleen: kertoja tarkkailee rikasta ystäväänsä ulkopuolisena ja kertoo tämän ihmissuhteista. Nuorten, kauniiden ja rikkaiden ihmisten kevyttä muttei välttämättä onnellista elämää. (USA, 1896-1940, 20 s.)

Isaac Babel: Kronkin's Prisoner. Minäkertoja, bolshevikkikomissaari, listii kumppaniensa kanssa puolalaisia ja saa vangikseen kunniantuntoisen kenraalin. Ahdistava lyhyt tarina, jossa ihmiset tappavat toisiaan ajattelematta asiaa sen kummemmin. (Venäjä, 1894-1940, 2 s.)

Giovanni Verga: La Lupa. Palavasilmäinen, susimainen La Lupa tuhoaa kylänsä miehiä ja poikia punaisilla huulillaan, kunnes rakastuu itse Nanniin. Nanni ei kuitenkaan halua La Lupaa, vaan tämän tyttären Maricchian, jonka La Lupa pakottaa naimisiin Nannin kanssa saadakseen olla lähellä rakastettuaan. (Italia, 1840-1922, 3 s.)

John Updike: Tomorrow and Tomorrow and So Forth. Kuvaus eräästä high schoolin englannin tunnista ja muutamasta luokan oppilaasta opettaja Mark Prosserin silmin. Prosser saa rakkaudentunnustuksen kauniilta oppilaaltaan. (USA, 1932-2009, 5 s.)

George Milburn: The Apostate. Mies kertoo ystävälleen syistä, miksi hän ei enää käy ennen niin rakkaan ja tärkeän Lions-järjestön kokouksissa. Asiaan ovat vaikuttaneet yliopistossa opiskeleva poika ja tämän opiskelutoverit. (USA, 1906-1966, 3 s.)

James Purdy: Daddy Wolf. Hyvin itsekeskeinen mies kertoo puhelinkioskin luona vieraalle miehelle eräänlaisesta auttavasta puhelimesta, johon hänen vaimollaan Mabelillä oli tapana soittaa ja jossa "Daddy Wolf" antoi hurskaita neuvoja. Samalla paljastuu vähitellen myös köyhän perheen elämä uudessa tylyssä kaupungissa New Yorkissa sekä se, miten huono isä ja aviomies kertoja oli. (USA, 1914-2009, 4 s.)

* Joseph Conrad: The Lagoon. Valkoinen mies menee Kaakkois-Aasiassa (Malakan niemimaalla?) tapaamaan vanhaa ystäväänsä Arsatia, joka elää viidakossa laguunin rannalla kahdestaan vaimonsa kanssa. Vaimo on kuolemaisillaan, ja Arsat kertoo miehelle, miten hän, hänen vaimonsa ja hänen veljensä vaaransivat hovissa kaiken rakkauden vuoksi. Novellin kerrontatapa on seremoniallinen ja juhlallinen, ja sen aasialaisissa päähenkilöissä on arvokkuutta ja rohkeutta. (Puola/Englanti, 1857-1924, 7 s.)

Andrew Nelson Lytle: Jerico, Jerico, Jerico. Vanha ja tarmokas nainen makaa kuolinvuoteellaan, mutta pitää edelleen suuren tilansa ohjia käsissään. Rakas aviopuoliso elää edelleen hänen ajatuksissaan ja hänellä on lämmin suhde lapsenlapseensa, joka on tullut tapaamaan häntä. Mies on kuitenkin tuonut mukanaan morsiamensa, josta isoäiti ei pidä. Vanhus pelkää tilansa puolesta, jota hän on puolustanut kynsin hampain koko elämänsä ajan. (USA, 1902-1995, 6 s.)

John Cheever: O Youth and Beauty! Esikaupungissa asuva keski-ikäinen Cash Bentley ei menesty liiketoimissaan kovin hyvin, riitelee säännöllisesti vaimonsa kanssa ja tekee sitten sovinnon. Cash on entinen juoksijatähti. Kaikki on ongelmista huolimatta hyvin niin kauan kuin Cash pystyy naapurien juhlissa suorittamaan urheilijalahjakkuudelle sopivan taitotemppunsa. (USA, 1912-1982, 5 s.)

Delmore Schwartz: In Dreams Begin Responsibilities. Nuori mies näkee vanhempiensa sunnuntain vieton ulkona huvittelemassa vuonna 1909 ennen näiden avioliittoa kuin istuisi mykkäelokuvissa katsomassa tapahtumia, ja kuvailee tätä yksityiskohtaisesti preesensissä. Pelko kasvaa koko ajan hänen sisällään, mutta hän ei pysty estämään tulevaa avioliittoa. (USA, 1913-1966, 4 s.)

Thomas Mann: Disorder and Early Sorrow. Professori Corneliuksella on lähes 20-vuotiaat lapset Ingrid ja Bert. Tutkinnon jälkeen tytär aikoo näyttelijäksi, poika tanssijaksi, kabareenäyttelijäksi tai tanssijaksi. Bert on olemukseltaan hyvin samanlainen kuin samanikäinen omapäinen palvelija Xaver Kleinsgutl. Raukea vaimo ei selviydy taloudenpidosta jättimäisen inflaation ja koko ympäröivän yhteiskunnan huonojen aikojen keskellä. Perheessä on myös kolmas sukupolvi, Ellie ja Snapper. Nuoret kutsuvat ystävänsä kylään. Preesensissä kerrottuja tarkkoja muotokuvia ihmisistä ja sukupolvien erilaisuudesta. (Saksa, 1875-1955, 17 s.)

Peter Taylor: A Wife of Nashville. Tennesseeläisen perheen vanha kokki Sarah on eronnut työstään lamakauden aikana, mikä saa perheen äidin Helen Ruthin miettimään perheessä vuosien varrella olleita afroamerikkalaisia palvelijoita ja samalla omaa elämäänsä ja avioliittoaan. (USA, 1917-1994, 13 s.)

Edit 17.5.25.

Cleanth Brooks, John Thibaut Purser ja Robert Penn Warren (eds.): An Approach to Literature, Fourth Edition, 1964 (ensimmäinen painos 1936). Appleton-Century-Crofts (Meredith Publishing Company). 925 sivua, novelliosuus 276 sivua.

Maija Åkerman-Tudeer: Vaalea ihanteeni, 1951 (Det blonda idealet, 1925)

Stiina on Viipurin ruotsinkielisessä yhteiskoulussa opiskeleva, kirjan alussa 17-vuotias, ylioppilaslakkia tavoitteleva, iloinen, omapäinen ja elämässään hyvin viihtyvä neitokainen, joka kertoo päiväkirjassa elämänsä tapahtumista. Isä on asianajaja ja muuttaa myöhemmin perheensä kanssa Helsinkiin oikeusneuvoksen työn takia ja äiti on vain harvoin kotona, koska hän osallistuu niin aktiivisesti kaikenlaisiin toimikuntiin ym.

Stiinan päiväkirjassa vilahtelee jatkuvasti enemmän tai vähemmän Kurre eli Kurt, joka on 10 kuukautta Stiinaa nuorempi ja on ollut hänen ystävänsä ja koulukaverinsa lapsesta asti. Vaikka Stiinalla on myös hyviä tyttökavereita, Kurre on Stiinan paras kaveri: he puhuvat kaikesta, tekevät asioita yhdessä ja nauravat paljon. Kun ylioppilastutkinto on suoritettu Viipurissa, Stiina ja Kurre muuttavat Helsinkiin opiskelemaan yliopistossa (Stiina kieliä, ainakin latinaa, mutta laiskasti, Kurre isänsä tavoin lääketiedettä, ahkerasti) ja huomaavat vihdoin rakastavansa toisiaan (lukija on odottanut tätä kirjan alusta asti, koska Stiina puhuu Kurresta jatkuvasti ja on onneton, jos ei tapaa tätä).

Stiina on ”perinaisellinen” ja vähän tyhjäpäinen, mutta aikoo kyllä hankkia itselleen koulutuksen ja ammatin opettajana, Kurre taas ”miehekkään” omanarvontuntoinen, ahkera, rohkea ja fiksu. Tumma Kurt ei ole Stiinan ”vaalea ihanne”, unelma jota hän ei vielä tunne mutta josta hän haaveilee, mutta kuten sanottu, ei ole yllätys, että Stiina ja Kurt päätyvät kirjan loppupuolella yhteen - lukija on koko ajan odottanut, milloin Stiina tajuaa asian itse.

Kirjan lopussa on yllätys, joka muuttaa sen aivan toisenlaiseksi (maalaa teksti hiirellä näkyviin, jos haluat lukea ison juonipaljastuksen): vain kolmen(?) kuukauden kihlausajan jälkeen Kurt kuolee umpisuolentulehdukseen. Tämä on kirjassa todellinen järkytys, koska se on niin odottamatonta ja tulee myös lukijalle iskuna: Stiina ja Kurt ovat tuntuneet niin onnellisilta ja he sopivat niin hyvin yhteen. Stiina ei pitkään aikaan halua enää elää, ajattelee elämänsä olevan ohi ja pitävän enää sisällään vain tyhjää opetustyötä. Hän alkaa vasta hyvin hitaasti herätä henkiin, ja kirjan loppu on onneksi valoisa. Kirja kuvaa Stiinan murhetta vähäeleisesti, mutta aidosti ja koskettavasti.

Kirja on keveästi, elävästi ja sujuvasti kirjoitettu - myös suomenkielisenä - mutta minusta se oli varsinkin alussa vähän tylsän ja tyhjänpäiväisen tuntuinen, ja minun oli aina välillä vaikea ymmärtää kirjan hauskaksi tarkoitettua dialogia tai tarinointia. Kirjassa puhuttiin muutaman kerran kasveista niiden tieteellisillä nimillä, mikä on aika erikoista nuortenkirjassa (esim. ”Kurre antoi minulle Primula vulgariksen”, ei todellinen esimerkki mutta jotain tuollaista) ja kirjassa oli myös kohtalaisen paljon sitaatteja, mitä Stiina itsekin kommentoi: Olen aina ollut huomaavinani, että on vaarallista ilmaista [äidinkielen aineissa] omia ajatuksiaan (s. 85).

Kirja oli sukupuoliasenteiltaan harmillisen konservatiivinen: siinä ärsyttivät varsin paljon sen lukuisat viittaukset siihen, että naiset ovat tavalla tai toisella tyhmempiä tai huonompia kuin miehet. Esimerkkejä: Yksi kirjallisuushistorian kirjassa mainituista kirjailijoista oli nainen, mutta mitäpä hänestä, koska naisia ei ollut teoksessa mainittu useampia: Dalin sivuutetaan, "Sureva turturikyyhkynen", rouva Nordenflycht samoin, sillä "yks' tyttö poikain pariss' on kuin vanha varis". (46) Nainen on heikko. Päiväkirjani, sen tunnet jo omasta kokemuksestasi! (166) Kirjassa oli kuitenkin hyviäkin puolia: se antoi kuvan lukio-opiskelusta ja vähän yliopisto-opinnoistakin sata vuotta sitten, Stiinan ja Kurren lapsuudesta asti kestänyt ystävyys oli kirjassa mukava piirre, kirja ei ole tekopyhä tai hurskasteleva, ja Viipuri ja perheen kesäpaikka Antrea kirjan alkupuolen ympäristöinä olivat kivoja ja erikoisia. Loppua kohti kirja myös parani.

Polttareita vietettiin sata vuotta sitten aika eri tavalla kuin nykyään:

Eilen me vietimme, toisin sanoen ne luokan tytöt, jotka sattuivat olemaan kaupungissa, Elsan polterabendia meillä. Vihkiäisethän ovat vasta huomenna, mutta kun luutnantin polterabend vietettiin jo eilen, ”ettei hän olisi liian väsynyt häissä”, niinkuin joku on kielinyt Kurrelle, täytyi meidänkin viettää se samaan aikaan. Meidän juhlimisemme oli hyvin siivoa. Ainoa viittaus, joka tehtiin, oli, että siihen ihanaan, punaiseen ruusuun, joka pantiin Elsan lautasen viereen, olimme asettaneet kaksi pientä kapalovauvanukkea. Primavera piti puheen toivottaen nuorelle parille Herran siunausta, ja sitten me lauloimme, ja meillä oli oikein kodikas hetki. Itse asiassa kaikki oli hiukkasen haikeamielistä: menetänhän parhaan ystävättäreni. (s. 123-124)

Pikkujouluissa meno oli villimpää:

Täällä tädin luona vietimme eilen pikkujoulua ja sitten valvoimme koko yön valmistaaksemme joululahjoja, mutta sen laita oli vähän niin ja näin, sillä enimmäkseen me juttelimme ja joimme kahvia – kolme kertaa! Ja sitten minä esitin alushameisillani ja sukkasillani plastillisen tanssin Maggie Gripenbergin malliin muitten hyräillessä Chopinin surumarssia, kunnes he olivat pakahtua. Sohvi suoritti galoppadin, ja sitten me teimme pilaa Posliinimaalauksesta [nuori nainen, joka opetteli posliininmaalausta], jonka eräs teknillisen korkeakoulun ylioppilas oli viikkoa aikaisemmin kutsunut tanssiaisiin, ja ylioppilaan piti tulla hakemaan hänet ja Posliinimaalaus istui kaikessa prameudessaan odottamassa ritaria, joka ei milloinkaan saapunut! Posliinimaalaus ei muistanut hänen nimeään eikä ollut aivan varma, oliko hän maininnut tälle edes osoitettaan. Lohdutimme häntä sillä, että ”miehiä täys, paha kyllä, on maa”. (152-153)

Kirjassa ei mainita suomentajan nimeä (eikä kyllä sitäkään, että alkuteos oli ruotsinkielinen). Ajattelin tämän ensin johtuvan välinpitämättömyydestä, mutta ehkä kääntäjä oli Maija Åkerman-Tudeer itse, koska suomentajat on yleensä merkitty vanhoihinkin kirjoihin (toisin kuin kansikuvien tekijät) ja koska Åkerman-Tudeer kirjoitti Wikipedian mukaan myös suomeksi. Stiinan ylioppilaslakki(?) on kirjan kannessa nykynäkökulmasta jännittävästi musta.

Maija Åkerman-Tudeer: Vaalea ihanteeni, 1951 (toinen painos, ensimmäinen painos 1926, alkuteos Det blonda idealet, 1925 - tiedot netistä). Otava, Tyttöjen kirjasto -sarja. Suomentajan nimeä ei kerrottu (Maija Åkerman-Tudeer?). Kansikuvan tekijää ei kerrottu. 244 sivua.

Olli Järvinen ja Kaarina Miettinen: Sammuuko suuri suku? Luonnon puolustamisen biologiaa, 1987

Löysin antikvariaatista oikein mielenkiintoisen sukupuuttoja käsittelevän kirjan, joka on ikävä kyllä nyt aiheeltaan vielä paljon ajankohtaisempi kuin julkaisuajankohtanaan. Kirjassa ei puhuta ilmastonmuutoksesta sukupuuttojen aiheuttajana vielä mitään (vaikka tuolloin kasvihuoneilmiöstä jo tiedettiinkin - ihmiskunta on hukannut vuosikymmeniä asian kanssa jahkaillessaan), mutta muuten sukupuuttoja käsitellään hyvin monelta kannalta ja kirjassa yhdistellään monia biologian aloja. Kannattaa muistaa, että vaikka ilmastonmuutos on nykyään todella iso ongelma, muutkaan sukupuuttoja aiheuttavat tekijät, joita tässä kirjassa käsitellään, eivät ole kadonneet mihinkään ja myös niihin pitää edelleen kiinnittää huomiota.

Kirja on ihanan asiantunteva, kriittinen ja luotettavan tuntuinen. Pääperiaatteenamme on ollut, että ristiriitaisista tiedoista luotamme eniten niihin, jotka ovat tuoreimpia ja mahdollisimman tiukat tieteelliset kriteerit täyttävissä julkaisuissa painettuja (10). Kirjan tiedot eivät tietenkään enää ole tuoreita, mutta tuntuvat suurimmaksi osaksi kuitenkin näin ei-asiantuntijan mielestä edelleen vakuuttavilta ja järkeviltä, vaikka nykybiologilla olisikin asiaan varmasti paljon lisättävää. Tasapainoisena suomalaisena kokonaisesityksenä aiheestaan kirja puolustaa mielestäni edelleen paikkaansa. Se on hyvin ja kiinnostavasti kirjoitettu, siinä punnitaan eri teorioita, siinä on paljon käytännön esimerkkejä ja runsas kuvitus ja se oli myös asiasta kiinnostuneelle maallikolle täysin ymmärrettävää tekstiä.

Kirja pyrkii järkevien ja toimivien luonnonsuojelukeinojen löytämiseen tieteellisen tiedon avulla. Monien vaikkapa metsähakkuista päättävien ihmisten olisi hyvä lukea tämä kirja nykyään, kun esimerkiksi ennen yleiset hömötiaisetkin ovat uhkaavasti vähenemässä metsien pirstoutumisen ja vanhojen metsien hakkaamisen takia (varsinkin luku 7, Elämää luonnonsirpaleiden saaristossa, liittyy tähän). Ylen artikkeli 28.4.25: Hausjärvi sai vanhaa metsää miljoonaperintönä, nyt suunnitellaan avohakkuuta.

Suurin osa kirjasta käsittelee sukupuuttojen syitä nykyaikana, mutta kirjan alussa pohditaan myös aikaisempien sukupuuttoaaltojen sekä jääkauden aikaisten isojen eläinten katoamisen syitä. Sen jälkeen kirjassa käsitellään mm. sukupuuttojen syitä yleensä, pienten populaatioiden (eli eläin- tai kasviryhmien) alttiutta sattumalle, eläinten koon vaikutusta sukupuuton uhkaan, saarien populaatioiden haavoittuvuutta, suojelualueiden mahdollisimman järkevää perustamista, uhanalaisten lajien ja elinympäristöjen arvoa sekä tarhausta viimeisenä "teho-osastokeinona" suojella uhanalaisia eläimiä. Kirjan tieto on hyvin perusteltua.

Kirjan sisällysluetteloon on merkitty lukujen kuvaavat alaotsikot, joten siitä saa teoksen sisällöstä hyvän käsityksen.

Mutta luonnon kasvot ovat tyynet
                                               maailman loppuun asti.
Kevätpäivät tuoksuvat epätarkoilta muistoilta,
käden, kiihtyneen hengityksen.
Metsä on akatemia jonka barbaarit hävittivät.
Tuulessa kuuluu
sukupuuttoon kuolleiden lintujen laulu.

Pentti Saarikoski

 

 

 
Edit 9.5.25 (muutama pieni muutos).

Olli Järvinen ja Kaarina Miettinen: Sammuuko suuri suku? Luonnon puolustamisen biologiaa, 1987. Suomen Luonnonsuojelun Tuki Oy. Kannen kuva sekä taitto: Tapio Vapaasalo. 256 sivua.          Saarikosken runo kirjasta Päivistä parhaimmat. Runo vuoden jokaiselle päivälle.

Minna Canth: Papin perhe (selkomukautus, alkuteos 1891)

Luin Minna Canthin tunnetun näytelmän Papin perhe Saraleena Aarnitaipaleen selkokielisenä proosaversiona. Teos - tai ainakin sen selkomukautus - osoittautui paljon vetävämmäksi ja kiinnostavammaksi kuin mitä odotin. Kirjassa nuori sukupolvi ja sen arvot asettuvat vastakkain edellisen sukupolven arvojen kanssa.

Jälkimmäistä edustaa kirjassa jäykkä, ankara ja tuomitseva pastori Henrik Valtari, joka haluaa perustaa vanhoillisen, tiukan kristillisen sanomalehden ja tahtoo poikansa työskentelemään kanssaan siihen, nuorempaa sukupolvea taas hänen kolme lastaan. Maiju haaveilee näyttelijän urasta ja Hanna haluaa käydä koulunsa loppuun ja valmistua opettajaksi vuoden päästä. Isä haluaa kuitenkin käyttää rahansa ajatustensa levittämiseen uuden lehtensä avulla ja aikoo siksi ottaa Hannan pois koulusta. Poika Jussi puolestaan haluaa työskennellä vapaamielisessä sanomalehdessä Nuoressa Suomessa, ei isänsä lehdessä, koska hän uskoo ihmisiin, haluaa nuorten ajattelevan itsenäisesti ja haluaa kaikille samat oikeudet, myös työläisille ja naisille. Tätä hänen isänsä taas pitää hulluutena ja kristinuskon vastaisena syntinä (s. 69-73). Äiti Elisabet on lastensa puolella ja yrittää toimia välittäjänä näiden ja miehensä välillä.

Teos ei ehkä ole ainakaan loppupuolellaan psykologisesti kovin uskottava, mutta se antoi mielenkiintoisen kuvan 1800-luvun lopun ajattelusta ja tilanteesta Suomessa. Minua on viime aikoina alkanut häiritä se, miten vähän tiedän 1800-luvun suomalaisesta kaunokirjallisuudesta ja kirjailijoista (Canth, Topelius, Kivi, Lönnrot, Johan Ludvig Runeberg ja Fredrika Runeberg, keitä muita?), joten teki hyvää tutustua suomalaiseen klassikkoon.

Aarnitaipaleen selkokieli on oikein sujuvaa ja helppoa luettavaa eikä siitä olisi mitään valittamista, ellei siinä olisi käytetty afrikkalaisista ihmisistä nykyään loukkaavaa sanaa. Alkuteoksessa tämä sana on kirjoitusajankohdan vuoksi ymmärrettävä, mutta sen jättäminen selkokieliseen tekstiin särähti korvaan. Sille ei ole myöskään mitään syytä, koska kirjan sanastoa muutetaan muutenkin paljon selkokielistä versiota kirjoitettaessa, joten tämä lienee selkotekstiin epähuomiossa jäänyt harmillinen virhe. Lisäksi kiitokset ulkoasusta, teoksen kansi on kaunis.

Minna Canth: Papin perhe (alkuteos 1891). Saraleena Aarnitaipaleen selkomukautus 2008. BTJ Kustannus. Kannen tekijää ei kerrottu. 128 sivua.

Frances Hodgson Burnett: Kadonnut prinssi, 1954 (The Lost Prince, 1915)

Lapsena Frances Hodgson Burnettin kirjat Pikku prinsessa ja Salainen puutarha olivat minusta ihania, ja siksi ajattelin lukea myös tämän kirpparilta löytyneen kirjan. (Bloggauksessa on juonipaljastuksia.)

Kadonnut prinssi on varmasti syystä vähemmän tunnettu kuin Burnettin muut kirjat. Sen juonta ei voi sanoa uskottavaksi. Kirjan sankari on 12-vuotias Marko Loristan, joka on koko elämänsä ajan kiertänyt Eurooppaa isänsä ja tämän vanhan soturipalvelijan Lasaruksen kanssa. Eräs esimerkki epäuskottavuudesta on se, että Euroopassa kulkiessaan Marko on oppinut puhumaan saksaa, venäjää, ranskaa ja englantia kuin syntyperäinen huolimatta siitä, että hän ei ole voinut käydä virallisia kouluja eikä ole myöskään saanut perheen salailevan elämäntavan ja yhä uusien muuttojen takia missään maassa pidempiaikaisia ystäviä, vaan on viettänyt aikaa lähinnä isänsä ja Lasaruksen kanssa. Hän on siis oppinut puhumaan eri kieliä erinomaisesti tapaamatta näitä kieliä puhuvia ihmisiä tai saamatta opetusta.

Tapahtumien taustalla kulkee pienen, kauniin ja huonojen hallitsijoiden takia onnettoman Samavian maan kohtalo; maassa riehuu verinen ja tuhoisa valtataistelu. Samavialaiset kertovat tarinaa kulta-ajan satoja vuosia sitten kadonneesta prinssistä, jonka odotetaan tulevan joskus takaisin ja palauttavan Samaviaan rauhan ja onnen. Vaikka Marko ja hänen isänsä ovat erittäin köyhiä, Markon jalot kasvonpiirteet ja kaunis käytös herättävät kaikkien huomiota, ja samoin hänen lempeä, älykäs ja ystävällinen isänsä tuntuu syntyneen hallitsemaan. Keitäköhän nuo kadonneen Samavian prinssin jälkeläiset mahtavat olla? Kun asia vihdoin "paljastui" lopussa, se ei ollut minulle järin suuri yllätys.

Marko ystävystyy Lontoossa kainalosauvoilla kulkevan samanikäisen Rotan, alkoholisti-isän katkeran pojan kanssa, joka on ihan kiinnostava hahmo. Rotta on muodostanut kulmakunnan poikien kanssa sotilastyyppisen kerhon, jossa hän äkseeraa muita poikia. Marko ja Rotta päätyvät kiertämään Eurooppaa kahdestaan ja välittämään salaisia viestejä.

Vaikka kirjan epäuskottavuutta saattaisi katsoa läpi sormien, sen asenteetkin ovat kummallisia, ja kirja on siinä varmaan aikansa lapsi. Siinä ihannoidaan sotilaskuria ja sotilaallisuutta, ja lisäksi kirjassa on myös outo käsitys kunnollisista ja jaloista sukulinjoista - on olemassa "roskasakkia" ja sitten luonnostaan parempia ihmisiä, ja ihmisten välistä hierarkiaa pidetään normaalina. (Tämä siitä huolimatta, että Burnettin on täytynyt juonen takia sijoittaa myös samavialaisten prinssien sukulinjaan yksi mätämuna - mutta vain yksi, muut ovat ihanneihmisiä.)

Kirjan alkupuolella toistellaan juonielementtejä paljon ja sen tempo nopeutuu ja se muuttuu kiinnostavammaksi vasta kun Marko joutuu ensin vaaraan Lontoossa ja kun pojat sitten seikkailevat Euroopassa. Kirjan muuttuessa toiminnallisemmaksi myös henkilöiden luonteet terävöityvät ja tulevat mielenkiintoisemmiksi; Marko esimerkiksi osoittautuu rohkeaksi, viisaaksi ja levolliseksi ja Rotta älykkääksi, kekseliääksi, lojaaliksi ja mielikuvituksekkaaksi. Eli kyllähän tämän luki ja tässä oli hyviäkin kohtia, mutta kokonaisuutena tämä ei ollut kovin hyvä. Myös suomennoksessa oli ongelmia - Rotan ystävien sanotaan esimerkiksi "kirkuvan" innostuksesta, ja tätä verbiä käytetään muutenkin paljon.

Yllättävä piirre näin vanhalle kirjalle oli se, että Markon isä oli matkustanut nuorempana Intiaan tapaamaan vanhaa buddhalaista erakkoa ja Marko käytti buddhalaista filosofiaa apuna päästäkseen vapaaksi vankeudesta. Erikoisesti palasivat Markon mieleen nämä sanat: "Kutsu mieleesi, poikani, vain se mielikuva, jonka toivoisit todeksi muuttuvan. Ajattele yksinomaan sydämesi toivoa, tutkisteltuasi ensin, ettei se vahingoita ketään ihmistä eikä ole halpamainen. Silloin se saa maallisen muodon ja lähestyy sinua. Tämä on Sen laki, joka luo." (126)

Muita kirjoituksia: Kirjaimia ja Jokken kirjanurkka.

Frances Hodgson Burnett: Kadonnut prinssi, 1954 (The Lost Prince, 1915). Kolmas painos. WSOY. Suomennos: Toini Swan. Kannen tekijää ei kerrottu. 266 sivua.

Emily Rodda: Föräldrafritt! (The Julia Tapes, 1999)

Kirja alkaa siitä, kun minäkertoja Julia lepää sairaalassa toipumassa ilman vanhempia vietetyn viikon jälkiseuraamuksista. Psykologi on pyytänyt Juliaa äänittämään tapahtumista kertomuksen kasetille ja Julia tekee työtä käskettyä.

Ehkä 15-vuotias Julia lähtee matkalle ystäviensä Franin ja Claudinen kanssa Australian takamaille, koska heille on luvattu mahdollisuus asua viikko Franin isovanhempien ison talon alakerrassa ilman aikuisten kontrollia. Kaikki vaikuttaa suunniteltuna loistavalta, mutta suunnilleen kaikki mahdollinen menee lomalla kuitenkin pieleen. Termiitit ovat syöneet heidän asuntonsa lattian, Franin isovanhemmat ovat ikivanhoja eikä heistä ole tytöille mitään apua, yksinäinen ympäristö ei ole ollenkaan sellainen kuin tytöt ovat odottaneet eikä terveyskirjan oppien mukaan kokkaaminen onnistu. Ainoan naapuritalon pihassa asuu häirikkökukko (kaikki kirjan kannen kuvat liittyvät läheisesti juoneen), talossa asuva pariskunta riitelee äänekkäästi, nainen katoaa, mies heiluu yöllä pihalla kirveen kanssa, tytöt alkavat pelätä henkensä puolesta ja Julia lähtee rohkealle pelastusretkelle. Kuulin korvissani Psykon musiikin, kun luin tästä.

Kirja oli oikein hauska (vaikken alussa odottanut siltä hauskuutta) ja nauroin usein sitä lukiessani. Hauskuus syntyy siitä, että Julia on persoonallinen - hänellä on omintakeisia ja osuvia huomioita - mutta myös täysin epäluotettava kertoja. Hänen mielikuvituksensa saa hänet tulkitsemaan asiat helposti väärin ja vaikka hän sanoo ottaneensa opikseen, hän kehittää sairaalan sängyssä maatessaan pienten vihjeiden perusteella myös onnettoman romanssin häntä hoitavan sairaanhoitajan ja lääkärin välille. Romanssi on itsevarman Julian mielestä täysin looginen ja uskottava, mutta lukija näkee asian toisin. Lomaretken tapahtumat menevät jossakin vaiheessa sen verran absurdeiksi, että ne ylittävät uskottavuuden rajan, mutta lukijana ei tiedä tarkkaan, missä tämä raja kulkee, koska kaikki vaikuttaa epätodennäköisyydestään huolimatta kuitenkin jollain tavalla mahdolliselta.

Kirja on myös kirjallisesti mielenkiintoinen: sen kerrontamuoto, äänitetty puhe, on ainakin minun lukemissani kirjoissa uniikki ja mahdollistaa kerronnallisia ratkaisuja, jotka eivät muuten onnistuisi. Koska kirja on Julian puhetta nauhalle, lomatarinan tai muun kerronnan pystyy täysin loogisesti keskeyttämään - <KLICK> - jännittävään kohtaan silloin, kun Julialle tuodaan sairaalassa ruokaa tai lääkkeitä, ja puhe voi siirtyä täysin toiseen asiaan. Rodda pystyy näin kuljettamaan kirjassa loma- ja sairaalatarinaa rinnakkain ja nämä vertautuvat huvittavasti toisiinsa. Kerronta ei varmasti ilman "äänitysgenreä" pystyisi näin perustellusti olemaan näin hyppelehtivää, koska esimerkiksi kirjeromaanilta tai päiväkirjaltakin odottaisi enemmän loogisuutta.

Roddalta löytyi kirjastoista 8-osainen Deltoran taikavyö -fantasiasarja ja jotakin muuta lasten fantasiakirjallisuutta, mutta ikävä kyllä ei toista samantyyppistä kirjaa kuin tämä (eikä tätäkään kirjaa kyllä ollut kirjastoissa, joten ilmeisesti tätä ei ole suomennettu).

Emily Rodda: Föräldrafritt! (The Julia Tapes, 1999). Richters. Ruotsinnos: Katarina Falk. Ei kannen tekijän nimeä. 124 sivua.

Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista. Alaskan intiaanien legenda petoksesta, rohkeudesta ja selviytymisestä (Two Old Women, 1993)

Alkuperäiskansaan kuuluva Velma Wallis kuuli tämän tarinan kahdesta Alaskan Gwich'in-heimon vanhasta naisesta äidiltään; kertomus oli kulkenut heimossa sukupolvelta toiselle. Kirjan tarina on sama kuin Wallisin äidin kertoma, vaikka Wallis onkin käyttänyt sen kertomisessa myös omaa mielikuvitustaan.

Kertomus alkaa siitä, kun Alaskan arktisella alueella asuva nälän heikentämä heimo jättää ankarana pakkastalvena metsän keskelle kuolemaan kaksi vanhustaan, 75-vuotiaan perheettömän Sa'n ja 80-vuotiaan Ch'idzigyaakin, koska pitää näitä avuttomina ja hyödyttöminä. Ch'idzigyaakilla on tytär ja tyttärenpoika, jotka eivät kuitenkaan uskalla nousta puolustamaan naisia heimoa vastaan, mutta onnistuvat kuitenkin jättämään naisille hirvennahkaa ja kirveen. Heimonsa pettämät vanhat naiset aikovat ensin jäädä lumeen kuolemaan, mutta päättävät sitten olla antamatta periksi. "He unohtavat, että mekin olemme ansainneet oikeuden elää! Joten jos meidän pitää kuolla, ystäväni, kamppaillaan kuolemaa vastaan, sen sijaan että vain istuisimme tässä."

Naiset muistavat joen, josta heimo on joskus kauan sitten saanut paljon lohta. He lähtevät tuskallisen pitkälle vaellukselle joelle ja taivaltavat lumessa monta päivää. He tukevat ja rohkaisevat toisiaan, kun heihin iskee epätoivo - yksin kumpikaan ei olisi selvinnyt matkasta - ja tutustuvat toisiinsa paremmin kuin koskaan heimonsa parissa viettäminä vuosina. He kertovat toisilleen elämäntarinansa. Sa' on ollut poikkeuksellinen tyttö ja nainen, oppinut nuoruudessaan metsästämään ja elänyt yhdessä rakastamansa miehen kanssa, ja nyt hänen taitojaan tarvitaan paljon.

Tämä pieni ja helppolukuinen kirja on ihana, kannattaa lukea. Alaotsikkonsa mukaisesti se kertoo rohkeudesta ja selviytymisestä sekä lisäksi omien voimavarojen löytämisestä sen sijaan että valittaisi, sinnikkyydestä, ystävyydestä, viisaudesta ja lopulta anteeksiannosta. Kirjoissa on myös harvinaista, että niiden päähenkilöitä ja sankareita ovat iäkkäät naiset. Velma Wallis kirjoittaa: Minä opin tästä tarinasta sen, ettei ihmisen kyvyillä ole rajaa - ainakaan ikä ei ole sellainen - joka estäisi meitä pystymästä siihen mihin on pakko. Tämän laajan ja monimutkaisen maailman kaikissa ihmisissä elää hämmästyttävä suuruuden mahdollisuus. Mutta vain harvoin kohtalo tuo esiin nämä salatut lahjat. (11)

Muualla: Sheferijm, Iltatähden syttyessä, Kirja vieköön, Mummo matkalla, Ullan luetut kirjat.

Edit 27.5.25 (poistettu kirjan lopusta kertova kappale).

Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista. Alaskan intiaanien legenda petoksesta, rohkeudesta ja selviytymisestä (Two Old Women, 1993). Like. Suomennos: Tuomas Kilpi. Kannen tekijää ei kerrottu. 113 sivua (lopussa 3 sivua Alaskan Athabaskan-kansan Gwich'in-heimosta).

Dale Spender: Women of Ideas (And What Men Have Done to Them). From Aphra Behn to Adrienne Rich (1982)

Dale Spenderiin voi aina luottaa. Hänen kirjansa ovat kriittisiä, hauskoja, älykkäitä ja asiantuntevia, ja ne perustuvat laajaan tutkimukseen. Ne ovat myös puolueellisia, mutta hänen puolueellisuutensa perustuu faktoihin (hän ei mielestäni keksi asioita), hän tuo puolueellisuutensa selvästi esille sekä esittää syyt siihen - toisin kuin monet (mies)kirjoittajat. Lähes kaikki kommentoijat, varsinkin miehet, olivat kirjan kirjoitusaikaan asti etsineet aiemmista naisajattelijoista lähinnä vikoja, tulkinneet heidän ajatuksensa, tekonsa, ulkonäkönsä, aviosäätynsä ja perhetilanteensa mahdollisimman negatiivisesti sekä useimmiten kritisoineet tai vaienneet heidät kuoliaiksi. (Jos jälkimmäiset - ulkonäkö, aviosääty ja perhetilanne - eivät tunnu liittyvän ihmisen ajatusten arviointiin, eivät ne liitykään, mutta tämä ei silti ole estänyt mieskriitikkoja pitämästä näitä hyvinkin tärkeinä asioina naisista puhuttaessa.) Spender tekee kirjassaan päinvastoin. Hän jättää tietoisesti mainitsematta käsittelemiinsä naisiin mahdollisesti liittyvät negatiiviset seikat, koska näitä on käsitelty jo ihan tarpeeksi, ja tulkitsee heidän ajatuksensa ja tekonsa lähinnä positiivisesti.

Spender tuo kirjassaan esiin feministisiä naisajattelijoita, pääasiassa brittejä, 1600-luvun Aphra Behnistä 1900-luvun alun suffragetteihin ja johinkin suffragettien jälkeisiin naisiin 1950-1960-luvulle asti. Näin hän kirjoittaa historiaa uudelleen, koska vallitsevaa yhteiskunnallista tilannetta muuttamaan pyrkineitä naisia on kritisoitu omana aikanaan armotta ja pyritty sen jälkeen painamaan heidät unohduksiin. Tämän takia 1700-luvun hienoa Mary Wollstonecraftia pidetään vieläkin usein ensimmäisenä feministinä (jopa nykyfeministi Caroline Criado-Perez sanoo näin kirjassaan Do it like a woman), mutta tämä ei pidä paikkaansa: feministisiä ajattelijoita oli ennen Wollstonecraftia sekä jatkuvasti hänen jälkeensä.

Vaikka feministisiä ajattelijoita oli ollut jatkuvana ketjuna jo noin 300 vuoden ajan ennen Spenderiä, Spender ja muut ihmiset eivät tienneet useimmista heistä mitään. Varhaisten ajattelijoiden unohduksiin painamisen takia naisten oikeuksien puolustajat joutuivat aina aloittamaan alusta ja tekemään samat analyysit uudelleen, vaikka samanlaisia ajatuksia oli saatettu esittää jo sata tai parisataa vuotta ennen heitä, mikä hidasti naisliikettä ja hyödytti naisajattelijat näkymättömäksi tehnyttä patriarkaattia.

Spender esittää kirjassaan syitä unohdukseen, mutta ennen kaikkea hän nostaa esiin unohdettuja naisfilosofeja, naissosiologeja ja naistaloustieteilijöitä sekä näiden analyysejä naisista ja naisten asemasta. Jotkin heidän ajatuksensa tuntuvat nykyäänkin radikaaleilta. Ajatukset ovat kirjan tärkein osa; tämä ei ole varsinainen elämäkertakirja, koska Spender kertoo naisten elämästä useimmiten vain siinä määrin kuin tällä on merkitystä heidän ajatustensa kehittymiselle. Naisia on kymmeniä ja useimmat olivat minulle tuntemattomia, mutta esimerkiksi mainiot Elizabeth Cady Stantonin ja Susan B. Anthonyn toki tunsin jo ennestään.

Kuten nykyinenkin, myös varhaisempi naisliike ulottui kaikille naisten ja yleensä ihmisten elämän aloille: vaikka 1800-luvun ja 1900-luvun alun naisliike muistetaan vahvimmin pyrkimyksistä saada naisille äänioikeus, siinä oli kyse naisten oikeuksista paljon tätä laajemmin ja kokonaisvaltaisemmin.

Spender esittää kiinnostavan tulkinnan siitä, miksi militantit brittisuffragetit toimivat niin kuin toimivat: he pakottivat toiminnallaan miehet reagoimaan ja paljastamaan oikean karvansa. Suffragetit olivat myös väkivallattoman vastarinnan edelläkävijöitä. He vahingoittivat omaisuutta joskus hyvin rajuillakin tavoilla, mutta eivät koskaan ihmisiä.

Kirjan pääteesit ovat mielestäni nämä: 1) You're damn if you do, you're damn if you don't, so you may as well do. Jos naiset hyväksyivät miesten antaman kuvan itsestään koristeellisina, aivottomina ja avuttomina olentoina, tämä tarkoitti että heidän piti olla hiljaa kaikista tärkeistä asioista. Jos he osoittivat olevansa jotain muuta, toivat esiin omia ajatuksiaan ja omia tulkintojaan yhteiskunnasta ja esittivät vaatimuksia, heitä moitittiin ja heidät yritettiin hiljentää. Molemmat vaihtoehdot olivat huonoja, mutta jälkimmäinen oli kuitenkin paljon edellistä parempi. 2) Jos naiset eivät tee yhteistyötä patriarkaatin kanssa, se ei voi toimia tai jatkua. Patriarkaatin edellytys on se, että naiset eivät pistä hanttiin, että naiset hyväksyvät miesten virheelliset tulkinnat naisista. Kun tämä loppuu, patriarkaattikin loppuu. Vielä kirjan teema Dale Spenderin omin sanoin: The major theme of this book is that males have ordered and controlled knowledge in their own interest and that women's ways of classifying and analysing the world have been repeatedly erased (s. 787).

Kirja antoi minulle laajemman näkökulman anglosaksisten maiden historiaan ja länsimaiseen ajatteluun sekä entistäkin vahvemman tunteen siitä, että naisten historia on pitkä, rikas ja omaehtoinen, myös yhteiskunnallisen ja filosofisen ajattelun osalta.

 

Kirjan kannen kuvat kertovat naisliikkeen historiasta. Erään kirjassa esitellyn naisen, Frances Wrightin, kuva on Elizabeth Cady Stantonin, Susan B. Anthonyn, Matilda Joslyn Gagen ja Ida Husted Harperin kuusiosaisen teoksen History of Woman Suffrage (julkaisuvuodet 1881-1922) ensimmäisen osan alkulehdellä. Tämä naisliikkeen historiikki oli tärkeä suurteos, joka nosti esiin naisten oikeuksien puolesta taistelleita ja taistelevia naisia ja esti näin sen, ettei jälkipolville olisi jäänyt heistä mitään tietoa.

Brittiläiset suffragetit menivät vankilassa yleensä nälkälakkoon, minkä takia lääkärit pakkosyöttivät heitä väkivaltaisesti pitkällä letkulla kerta toisensa jälkeen, mutta tämäkään ei saanut suffragetteja lopettamaan nälkälakkoja (englanninkielinen artikkeli asiasta).

"Kissa ja hiiri" -lain oli tarkoitus tehdä nälkälakot tehottomiksi päästämällä nälkälakon heikentämät naiset vapaiksi siksi aikaa, että he vahvistuisivat tarpeeksi joutuakseen uudelleen vankilaan (julisteeseen liittyvissä tiedoissa Spenderin kirjassa oli mielestäni virhe), mutta tämäkään ei saanut englantilaisia suffragetteja luovuttamaan. WSPU on Women's Social and Political Union.

Dale Spender: Women of Ideas (And What Men Have Done to Them). From Aphra Behn to Adrienne Rich, 1983 (1982). Ark Paperbacks. 738 sivua + liite Life in Prison (otteet Sylvia Pankhurstin ja Antonia Raeburnin kirjoista, joissa kuvataan suffragettien vankilakokemuksia, 18 s.) + kronologinen luettelo kirjan naisista (2 s.) + lähdeluettelo (28 s.) + asiahakemisto (8 s.) + nimihakemisto (7 s.).

Ella Airaksinen ja Ari Sainio: Sukella selkokirjaan. Selkokirjallisuus pintaa syvemmältä, 2024

Kirjastossa sattui silmään selkokielisen fiktion kirjoittamisesta kertova kirja. Ihan ensin pitää sanoa, että kirjoittajat käyttävät termiä "selkokirja" viittaamaan nimenomaan selkokielisiin romaaneihin, novelleihin, runoihin ja näytelmiin, ei tietokirjoihin (käytäntö tulee selvästi ilmi esimerkiksi sivuilla 51, 112 ja 236). He eivät perustele asiaa eivätkä selitä sitä mitenkään, vaikka minusta tämä ei ole mitenkään itsestään selvää. Minusta "selkokirja" tarkoittaa kaikkia selkokielisiä kirjoja - romaaneja, novellikokoelmia, runokirjoja ja myös tietokirjoja - joten asiasta olisi kannattanut ainakin mainita alussa. "Selkokirja" on toki näppärämpi termi kuin "selkokielinen kaunokirjallinen teos", mutta esimerkiksi "selkofiktio" (tai "selkokauno" tai "selkokaunokirja") olisi ollut kuvaavampi termi.

Muuten kirja on asiantunteva ja monipuolinen ja - kuten voi odottaakin - helppolukuinen ja selkeästi kirjoitettu. Kirja ei ole kirjoitusopas siinä mielessä, että siinä annettaisiin ohjeita vaikkapa juonenkehittelyyn tai kiinnostavien henkilöiden luomiseen, vaan se käsittelee sitä, mitä pitää ottaa huomioon kirjoitettaessa selkokielistä kaunokirjallisuutta joko suoraan selkokielelle tai muunnettaessa yleiskielistä fiktiota selkokieliseksi. Monet kirjan neuvoista olivat minulle tuttuja selkokielen kirjoitusohjeista yleensä (esim. kirjasta Selkoviestintä asiakastyössä), mutta niiden lisäksi kirjassa käsitellään hauskasti nimenomaan kaunokirjallisuuteen kuuluvia seikkoja.

Miten vaikkapa Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, Shakespearen näytelmä tai Kalevala muunnetaan selkokielelle? Kuinka paljon selkofiktiossa pitää tai saa selittää (opettavaisuuteen ei fiktiossa pidä mennä) ja minkä verran tekstiin voi jättää aukkoja? Entä fantasian, kauhun tai scifin kirjoittaminen - näissähän on jo määritelmän mukaan arkikokemukselle vieraita asioita? Miten juonesta voi tehdä helposti ymmärrettävän? Myös selkokielisissä kirjoissa voi leikitellä kielellä ja käyttää huumoria ja selkokielellä voi kirjoittaa runojakin.

Kirjassa on paljon käsiteltävään teemaan liittyviä esimerkkejä selkofiktiosta sekä siitä, miten yleiskielistä kaunokirjallista tekstiä on muutettu selkokielelle. Nämä esimerkit elävöittivät ja havainnollistivat kirjaa mainiosti. Muun tekstin lomassa olevat lyhyet Näkökulma-artikkelit tuovat kirjaan myös muiden selkofiktion kanssa tekemisissä olevien ihmisten käsityksiä ja kirjassa on lisäksi sitaatteja selkofiktion lukijoilta. Lukujen lopussa on hyödylliset tiivistelmät.

Selkofiktion kirjo on monipuolistunut paljon viime vuosina niin että nykyään varmasti löytyy jo jokaiselle jotakin. Selkokirjat mahdollistavat kirjoista nauttimisen myös niille, joille se ei eri syistä johtuen muuten onnistuisi, mikä on hienoa - selkokieltä tarvitaan. Selkokielisten kirjojen lukeminen voi esimerkiksi suomen kielen opiskelijoilla toimia myös siltana yleiskielisiin teksteihin (kirjoittajat vertaavat selkokirjoja uimarenkaaseen uimaan oppijoilla). Vai voiko? Tämä asia mietitytti minua kirjaa lukiessa paljon.

Selkokielen säännöt ovat selvät. Sanaston pitää olla helppoa ja sanojen tavallisia, lyhyitä ja konkreettisia eikä samaan sanaan pidä kasata monia eri taivutuspäätteitä, tunnuksia ja liitteitä (korv-i-ssa-mme-kin) (s. 84). Virkkeiden ja lauseiden pitää olla lyhyitä, passiivia (kirjoitetaan) ja nollapersoonaa (runoja voi kirjoittaa) saa käyttää vain vähän, lauseenvastikkeita (mennessään, tulevan, sanottuani, ajattelematta) ei pidä käyttää, konditionaalin (sanoisin) käyttöä pitää mahdollisuuksien mukaan välttää ja vaikeita partisiippeja (soittava, kirjoittama, lähtenyt, kuultu) ei pidä käyttää. Harvinaisia sijamuotoja kuten instruktiivia (puhtain käsin), abessiivia (äänettä) ja komitatiivia (punaisine pyörineen) ei saa käyttää. (s. 63)

Ongelma on kuitenkin siinä, että yleiskielessä käytetään paljon epätavallisia ja abstrakteja sanoja, hankalampia kielioppirakenteita ja pitkiä virkkeitä, ja esimerkiksi passiivi on suomen kielessä hyvin yleinen muoto. Jos lukijan on tarkoitus oppia lukemaan yleiskieltä (kaikilla selkokielen lukijoillahan ei näin ole, mutta esimerkiksi suomen opiskelijoilla tai nuorilla yleensä ottaen kyllä) ja selkokielessä johdonmukaisesti vältetään tällaisia sanoja ja rakenteita, miten lukijan kielitaito voi kehittyä niiden avulla pidemmälle?

Vaikkapa englannin, saksan, venäjän tai ranskan opiskelijoille on tarjolla helppolukuisia kirjoja, jotka on jaettu muistaakseni neljään ryhmään helpommista vaikeampiin. Helpoimmissa käytetään vaikkapa 500 yleisintä sanaa, vaikeimmissa jo 2000 tai 3000 sanaa, ja kielioppi- ja lauserakenteiden vaikeus lisääntyy samassa tahdissa. Kun olen itse opiskellut kieliä, tämä helppolukuisten kirjojen asteittainen vaikeutuminen on ollut minusta oikein hyödyllistä, ja toivoisin, että myös selkokirjojen vaikeustaso vaihtelisi ja tämä taso merkittäisiin kirjoihin. Jotain tällaista on jo kolmitasoisena kokeiltu (s. 12), mutta helppo taso on erittäin helppo ja vaikeimman tason käytöstä on ilmeisesti luovuttu, koska se on niin lähellä selkeää kieltä. Kirjassa väläytetään (s. 282) myös mahdollisuutta tulevaisuudessa vaihdella digitaalisten kirjojen vaikeustasoa lukijan toiveiden mukaan, mutta tässäkin pitäisi eri tasoja olla tarjolla.

Asiaa kommentoidaan kirjassa lyhyesti. Suomessa tasojen kehitystyö ei ole vielä niin pitkällä, että tasoja voisi helposti soveltaa kaunokirjallisuuteen tai merkitä kirjoihin, vaikka sitä on toivottu toisinaan ja vaikka Ruotsissa tällaisia tasoja on käytössä, vaikkeivät ne olekaan keskenään verrannollisia (s. 19). Asiasta sanotaan myös näin: Toisinaan kirjoittajat ja esimerkiksi opettajat pohtivat, eikö selkokirjoissa voisi käyttää rikasta ja monipuolista sanastoa, jotta esimerkiksi heikosti lukevat nuoret tai suomen kielen opiskelijat saisivat tilaisuuden oppia uutta. Kirjan tekijöiden mielestä tärkeämpää on kuitenkin se, että lukijat pääsevät lukemaan nyt, ei vasta myöhemmin (s. 83).

Heti lukemaan pääseminen onnistuisi kuitenkin myös sillä tavalla, että selkokielisille kirjoille määriteltäisiin vaikeustasot, jolloin lukija voisi valita haluamansa tasoisen kirjan. Ja selkokielisten kirjojen vaikeustasot vaihtelevat kuitenkin joka tapauksessa jonkin verran, joten lukijan olisi hyvä saada tietää kirjan taso. Olisiko tässä selkokielen seuraava kehittämiskohde? Näin selkokirjat todella toimisivat siltana yleiskieleen.

(Voi myös kyseenalaistaa sen selkokielen päämäärän, että lukijan pitäisi pystyä ymmärtämään kaikki. Vieraita kieliä opiskelleet tietävät, että kaikkea ei tarvitse ymmärtää saadakseen selvää tekstistä ja pystyäkseen myös nauttimaan siitä. Minulla tulee esimerkiksi vielä englannissakin joskus vastaan vieraita sanoja, vaikka se on vahvin vieras kieleni, saati sitten muissa kielissä - ja joskus jopa suomessa! - mutta läheskään kaikkia tekstin sanoja ei tarvitse ymmärtää. Ymmärtämisen määrän tarve vaihtelee lukemisen tarkoituksen mukaan. Sama pätee kielioppirakenteisiin - tekstiä voi ymmärtää, vaikkei tunnistaisikaan kaikkia sen kielioppirakenteita. Ja kun tällaisia vieraampia sanoja tai rakenteita kohtaa tekstissä, niitä alkaa usein vähitellen ymmärtää.)

Kirjoittajat ovat selvästi hyvin innostuneita selkokirjoista ja luottavat niiden voimaan, ja kirjaa oli mukava lukea. Myös kirjan taitto on selkeä ja silmälle miellyttävä ja kansikuva herättää kiinnostusta ja houkuttelee lukemaan.

Muualla: Tuijata, Ketju-lehti (pitkä artikkeli) ja Kehitysvammaliitto (kirjoittajien oma teksti).

Ella Airaksinen ja Ari Sainio: Sukella selkokirjaan. Selkokirjallisuus pintaa syvemmältä, 2024. Opike. Ulkoasu, taitto ja kansi: Sole Lätti. 300 sivua.