Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen, 1984 (To Kill a Mockingbird, 1960)

Tämä kirja on ollut meillä lapsuudestani asti, mutta jostain syystä se on aina tuntunut minusta vaikealta eikä mitenkään kutsuvalta kirjalta, joten se on vain kärsivällisesti odottanut äidin tai minun hyllyssäni. En ole kuitenkaan luopunut kirjasta, koska se on klassikko ja olen ajatellut, että joskus se pitäisi kyllä lukea. Nyt vihdoinkin ryhdistäydyin, ja kirjan aloitettuani lukeminen ei ollutkaan yhtään vaikeaa.

Vierastamiseni saattaa johtua siitä, etten ole koskaan oikein pitänyt lapsikertojista aikuisten kirjoissa, vaikka epäloogisesti pidänkin lasten- ja nuortenkirjoista. Aikuisen on mielestäni hankala mennä lapsen nahkoihin ja esittää hänen ajatuksensa ja kokemuksensa uskottavan tuntuisesti (paitsi, höm, lasten- ja nuortenkirjoissa), ja aikuisten elämä on minusta myös yleensä kiinnostavampaa kuin lasten elämä. Tämän kirjan minäkertojana on 8-vuotias tyttö Scout, ja vaikken usko, että todellinen 8-vuotias pystyisi kertomaan elämästään tällä tavalla, tässä kirjassa kertojan ääni ja kerrontatapa ei kuitenkaan häirinnyt, vaan tuntui luontevalta. (Ja ehkä minun pitää korjata käsityksiäni, tämä on nyt kolmas parin kolmen vuoden sisällä lukemani aikuisten kirja, jossa on ollut lapsikertoja ja josta olen pitänyt.)

Scout asuu Maycombin pikkukaupungissa Alabamassa 1930-luvun puolivälissä isänsä, asianajaja Atticus Finchin, ja 12-vuotiaan veljensä Jemin kanssa. Perheeseen kuuluu myös afroamerikkalainen taloudenhoitaja Calpurnia eli Cal. Lasten äiti on kuollut jo silloin, kun Scout oli 2-vuotias, minkä jälkeen Atticus on kasvattanut lapset Calin avulla parhaansa mukaan. Poikatyttö Scout leikkii pihalla ja naapurustossa yhdessä veljensä Jemin ja naapurin pojan Dillin kanssa, ja kirjan alkupuolella hän aloittaa myös koulun. Jännitystä elämään tuo lähitalossa asuva pelottava erakko Boo Radley.

Pitkän aikaa kirja on naapuruston ihmisten, koulun ja kotielämän kuvausta lapsen näkökulmasta. Scoutilla ja Jemillä on läheinen suhde isäänsä, joka on lempeä, humaani, oikeudentuntoinen ja viisas ja jolla on aina aikaa lapsilleen. Hän puhuu lapsilleen kuin älykkäille, vastuuntuntoisille ihmisille, vaikka ymmärtää myös näiden puutteita. Pidin Atticuksesta henkilönä kovasti, ja kirjassa on minusta yhtenä teemana vanhemmuus: Atticus haluaa elää niin suoraselkäisesti ja oikein, että hän pystyy sanomaan lapsilleen, miten pitäisi elää - hän ei siis odota, että isän asema antaa ihmiselle suoraan oikeuden komennella lapsiaan. Hän ei myöskään vaadi näitä toimimaan vastoin omaa luontoaan. Lapset sanovat isäänsä Atticukseksi, ja sana isä mainitaan kirjassa vain muutaman kerran.

Maycomb on Finchin sisaruksille turvallinen ja leppeä kasvuympäristö, vaikka he eivät kaikista sen asukkaista aina pidäkään. Se alkaa kuitenkin vähitellen näyttää heille myös rumemman puolensa isän uuden asiakkaan takia: tuomari on määrännyt Atticuksen puolustamaan mustaa Tom Robinsonia, jota syytetään köyhän nuoren valkoisen naisen raiskauksesta, mistä on rangaistuksena kuolemantuomio. Tämä ei aiheuttaisi ongelmia, ellei Atticus olisi päättänyt hoitaa tehtävää parhaan kykynsä mukaan ja todella taistella asiakkaansa puolesta sen sijaan että hoitaisi asian vain näön vuoksi. Scoutia ja Jemiä aletaan haukkua koulussa, ja muuta paljon uhkaavampaakin tapahtuu oikeusprosessin hitaasti edetessä. Kirjan loppupuolella on noin 70 sivun pituinen oikeudenkäynnin kuvaus.

- Tulehan tänne, Scout, sanoi Atticus. Minä ryömin hänen syliinsä ja työnsin pääni hänen leukansa alle. Hän kietoi käsivartensa minun ympärilleni ja keinutti minua hiljaa. - Se on eri juttu tällä kertaa, hän sanoi. - Tällä kertaa me emme taistele jenkkejä vastaan, me taistelemme ystäviämme vastaan. Mutta muista se, että miten katkeriksi asiat tulevatkin, he ovat yhä ystäviämme ja tämä on meidän kotimme. (104)

Kirjan tempo on rauhallinen, mutta sen tapahtumat ovat kiinnostavia ja jännite ja mielenkiinto säilyy koko ajan. Irrallisiltakin tuntuvat tapahtumat, henkilöt ja asiat nivoutuvat yhteen kirjan lopussa, eikä kirjassa tunnu olevan turhia kohtauksia, vaikka siinä on oikeudenkäynnin lisäksi muitakin teemoja. Kaikki kirjan tapahtumat liittyvät eräänlaiseen muotokuvan rakentamiseen Maycombista, jossa ainakin jotkut lapset näkevät ihmiset ihmisinä näiden ihonväristä riippumatta ja haluavat ja uskovat oikeuden tapahtuvan, kun taas aikuisten asenteet ovat joitakin harvoja ihmisiä lukuun ottamatta luutuneet ja kovettuneet.

Kirjassa oli erikoista se, että vaikka siinä puolustettiin ehdottomasti oikeudenmukaisuutta ja kaikkien ihmisten tasa-arvoista kohtelua lain edessä, siinä ei mielestäni asetettu kuitenkaan kyseenalaiseksi koko sitä yhteiskuntajärjestelmää, jossa valkoiset ja mustat asuvat erillään, jossa heillä on erilaiset oikeudet, jossa heihin asennoidutaan aivan eri tavalla ja jossa valkoisilla on paljon parempi asema kuin mustilla. Esimerkiksi Atticus, jonka kohteliaisuutta kaikille kirjassa korostetaan ja joka teitittelee kaikkia valkoisia, sinuttelee oikeudessa Tom Robinsonia ja puhuttelee tätä vain etunimellä Tomiksi, vaikka hän suhtautuukin hyvin vakavasti tämän puolustamiseen. Ilmeisesti kirjan kirjoitusajankohta näkyy tässä, samoin siinä, että kirjassa käytetään paljon nykyään loukkaavaa sanaa tummaihoisista, vaikka kirjan kirjoitus- ja varmaan suomentamisaikanakin se oli neutraali termi.

Kirjassa on myös pari kiinnostavaa sivuteemaa, ensinnäkin koulu: Scoutin aloittaessa koulun hän osaa jo lukea ja kirjoittaa. Hänen opettajansa paheksuu tätä, koska se sekoittaa opettajan uuden opetusmetodin, ja hän suunnilleen kieltää Scoutia lukemasta tai kirjoittamasta koulussa tai kotona. Toisena sivuteemana on naiseksi kasvaminen tai paremminkin naiseksi kasvattaminen (kuten Simone de Beauvoir sanoi, naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan): Scout käyttää housuja, turvautuu helposti nyrkkeihinsä koulussa tuntiessaan tulleensa kohdelluksi väärin, pitää poikien leikeistä, haluaa oppia ampumaan ilmakiväärillä ja pitää rauhallista, suhteellisen vanhaa isäänsä melkoisena nynnynä. Hänen tätinsä Alexandra käyttää hänestä hänen ristimänimeään Jean Louisea, ja hänen mielestään Scoutin pitäisi käyttää hametta, olla tappelematta ja tehdä tyttöjen juttuja, ja muutenkin tuntuu siltä, että yhteiskunnan odotukset ovat sulkeutumassa yhä tiiviimmin Scoutin ympärille ja muovaamassa häntä odotustensa mukaiseksi.

Kirja ei ole vakavasta aiheestaan huolimatta synkkä, vaan siinä on paljon lempeää huumoria. Oli myös virkistävää lukea Atticuksesta, joka kieltäytyi pitämästä eri tavalla ajattelevia ja vihamielisesti toimivia ihmisiä vihollisinaan ja uskoi, että ihmisen pitää toimia omantuntonsa mukaan ja mahdollisimman oikein. Suomennos töksähteli minusta varsinkin alussa jonkin verran, mutta kirjan edetessä se ei enää häirinnyt. Hyvä, että sain tämän vihdoin luettua.

Kirjasta on paljon innostuneita bloggauksia, esimerkiksi täällä: Kirsin Book Club, Annelin kirjoissa, Vinkki, Kirjavinkit, Nannan kirjakimara, Koulukirjastonhoitajat, Reader, why did I marry him?, Sallan lukupäiväkirja, Kirjan pauloissa, Mitä luimme kerran... Mm. Mummo matkalla on lukenut tämän kirjan eräänlaisen jatko-osan (joka kirjoitettiin ennen tätä ja julkaistiin vasta 2010-luvulla), Kaikki taivaan linnut.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen, 1984 (To Kill a Mockingbird, 1960). Koko kansan kirjakerho. Suomennos: Maija Westerlund. Kansi: Seppo Polameri. 374 sivua.