Pirkko Arhipan kuusi dekkaria

Kiinnostuin tuotteliaan, vuosikymmeniä dekkareita kirjoittaneen jännityskirjailijan Pirkko Arhipan kirjoista noin vuosi sitten luettuani hänen esseensä naisdekkaristeja käsittelevästä kirjasta Murha pukee naista. Luin vasta viime kuussa ensimmäisen hänen kirjansa ja sen jälkeen nopeassa tahdissa viisi muuta, mistä voi päätellä, että pidän niistä. Vaikka yleensä olen suhteellisen hidas lukija, väsyneenäkin luen yksittäisen Arhipan jännärin yhdessä illassa. Ne ovat minusta rentouttavia, vaikka tuntuukin vähän hassulta sanoa tällaista dekkareista - ehkä tämä johtuu Arhipan kirjoitustyylistä, jossa tutustutaan kirjan ihmisiin kaikessa rauhassa. Kirjoitan tässä yhteisesti kaikista lukemistani Arhipoista.

Arhipan dekkareiden vakituiset tapahtumapaikat, Turku ja Naantali ympäristöineen, poikkeavat mukavasti totutusta. Hänen kirjansa kuvaavat tavallisten suomalaisten tavallista elämää ja tavallisia ongelmia, ja oli vaihteeksi kiva lukea tutuista ja helposti tunnistettavista ihmisistä, ympäristöistä ja tapahtumista. Kahdessa kirjassa on kyllä vietetty paljon aikaa myös Kanarialla ja Kuubassa, mutta silloinkin maat on kuvattu suomalaisen turistin näkökulmasta.

Kirjoissa ei demonisoida murhaajia eikä kuvata heitä yksiselitteisen pahoina ihmisinä (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta), mikä on myös positiivista. Viiden lukemani Arhipan dekkarin sankari, turkulainen komisario Varpu Ahava, sanookin jossakin kirjoista suunnilleen niin, että hänen kokemuksensa mukaan murhia tekevät aivan tavalliset ihmiset, joiden kestokyky on syystä tai toisesta ylittynyt. Varpulla on itsellään ollut elämässä omat tuskalliset tragediansa, joihin kaikissa kirjoissa viitataan, ja hän on ollut alkoholisti, joten hän ei ole kärkäs tuomitsemaan muita eikä hän järkyty helposti.

Vaikeita asioita ja pahoja tapahtumia kirjoissa kyllä on - perheväkivaltaa, henkistä alistamista, alkoholismia, omistushalua, ahneutta, kateutta, mustasukkaisuutta, mielenterveyden ongelmia... Kirjat ovat hyvin ihmissuhdepainotteisia ja usein eräänlaisia perhekuvauksia, mikä on minulle yksi syy niiden kiinnostavuuteen. Koska kirjat ovat dekkareita, niissä on yksi tai useampi murha, mutta väkivallan määrä niissä on hyvin vähäinen, eikä kirjoissa myöskään ole yksitoikkoista johtolankojen keräämistä ja aikataulujen tarkistamista, vaan poliisit tutustuvat tapauksiin keskustelemalla ihmisten kanssa ja keräämällä tietoa murhatun ja hänen läheistensä elämästä. Tämä tapahtuu lähes aina ihmisten kodeissa, ei poliisiasemalla. Vaikka joskus tuntuikin vähän epätoden-näköiseltä, että poliisien haastattelema murhatun läheinen kertoisi heille oma-aloitteisesti runsaasti lapsuudestaan ja siihenastisesta elämästään, yleensä Arhippa saa tiedot nivotuksi saumattomasti kirjan juoneen ja syvennettyä näin henkilöhahmoja. Näin hänen kirjoistaan tulee myös eräänlainen sosiologinen kuvaus nyky-Suomen yhdestä puolesta.

Jotkut Arhipan kirjojen henkilöt esiintyvät myös muissa hänen kirjoissaan, esimerkiksi yhden Varpu Ahava -kirjan melko suuressa osassa oleva henkilö, juristi Pauliina Kivikoski, on toisen kirjan päähenkilö. Sekä Varpu Ahava että Pauliina Kivikoski ovat keski-ikäisiä, 40-50-vuotiaita, yksin asuvia naisia, mikä on minusta Arhipalta omintakeinen ja virkistävä ratkaisu. Heillä on mutkaton suhtautumistapa miehiin: vaikka heidän seurustelusuhteensa eivät olekaan kovin vakituisia, heillä on miesystäviä enemmän tai vähemmän säännöllisesti, eivätkä he tee suhteiden jatkuvuudesta tai jatkumattomuudesta itselleen ongelmaa. Varpun työtoveri ja ystävä, nuori komisario Tiia, on lesbo, eivätkä hänenkään seurustelusuhteensa ole ongelmattomia. Vaikka Varpu on sympaattinen, taitava ja ystävällinen, hän jää kirjoissa melko piirteettömäksi - muita kirjojen henkilöitä kuvataan  enemmän.

Vaikka pidinkin Arhipan dekkareista, jotkin asiat hänen kirjoissaan tuntuivat liian yksinkertaistetuilta. Kolmessa lukemassani kirjassa (ensimmäisenä dekkarissa Yön syli armoton) esiintyy esimerkiksi sivuhenkilönä nuori, kaunis somalinainen Aisha, joka on hyvin älykäs ja lahjakas opiskelija ja jonka odotetaan valmistuvan yliopistosta hyvin arvosanoin ja saavan hyvän työn. Hänen perheestään sanotaan, että muslimiperheeksi se on suhteellisen vapaamielinen, mutta loppujen lopuksi Aishan vapaus tukahdutetaan kokonaan ja hänet pakotetaan vaimoksi ja äidiksi, jonka jokaista askelta miehet vartioivat. Kirjasta saa sen käsityksen, että Aisha ja hänen perheensä edustavat kaikkia maailman 1,6 miljardia muslimia, mikä on yhtä ongelmallista kuin sanoa yhden kristityn, olipa tämä vaikkapa maallistunut ei-uskovainen kristitty tai sitten kreationismiin uskova fundamentalisti, edustavan kaikkia maailman 2,4 miljardia kristittyä.

Jotkut musliminaiset käyttävät huivia, jotkut eivät (eikä huivin käyttö välttämättä tarkoita myös tunteiden, mielipiteiden ja persoonallisuuden peittämistä). Jotkut muslimit juovat alkoholia, jotkut eivät (islam kieltää alkoholin). Jotkut muslimit ovat uskonnollisia, jotkut eivät. Jotkut uskonnolliset muslimit ovat ahdasmielisiä ja tuomitsevia, jotkut uskonnolliset muslimit ovat vapaamielisiä ja suvaitsevaisia. Myös musliminaiset opiskelevat ja käyvät töissä. Melkein kaikki tapaamani musliminaiset ovat näyttäneet liikkuvan yhtä vapaasti kuin muutkin suomalaiset naiset - mikä on tietysti loogista, koska en ole voinut tavata sellaisia naisia, jotka ovat sidottuja kotiinsa, mutta se kertoo kuitenkin siitä, että islamille uskontona ei ole ominaista naisten vapauden rajoittaminen, vaan tällainen on tapauskohtaista, kuten kaikissa muissakin uskonnoissa. Arhipan kirjoissa on toki esimerkkejä myös siitä, miten kantasuomalaisten naisten vapautta ja itsemääräämisoikeutta on rajoitettu, mutta naisten vapauden rajoittamisen ei tästä huolimatta esitetä niissä olevan suomalaisen kulttuurin tai uskonnon ominaispiirre. Muslimit kannattaa nähdä yksilöinä eikä stereotyyppisen ryhmän edustajina, kuten kaikki muutkin ihmiset.

Myös Kihlaava kuolema -kirjan nuori ADHD-nainen Onerva tuntui aika karikatyyrimäiseltä ja liioitellulta.

Vaikka nämä mutinat veivät kirjoituksesta aika paljon tilaa, olen yleensä ottaen pitänyt lukemistani Arhipan dekkareista ja myös niiden maailmankuvasta ja asenteista, ja luen niitä varmasti lisääkin - valinnanvaraa riittää, sillä vuonna 2017 ilmestyi silloin 82-vuotiaan Arhipan 38. kirja. Tässä vielä erään kirjan kansiliepeen luonnehdinta, joka kuvaa kirjoja mielestäni hyvin: Arhipan jännitysromaanien tunnusmerkkejä ovat perinteinen dekkarirakenne, eloisa arjen kuvaus sekä ajankohtaisiin aiheisiin paneutuvat teemat. Olen lukenut Arhipan kirjoja sen mukaan, miten niitä on osunut käsiin kirjaston hyllystä, en ilmestymisjärjestyksessä, mikä on toiminut ihan hyvin.

Arhipan kirjoista löytyy useita bloggauksia, esimerkiksi täältä: Tarukirja, Kirjan pauloissa, Kirjavinkit, Sinimarjan matkassa, Villasukkamurmelin kirjablogi, Tuulevin lukublogi, Kuristava kirsikka, Kirjaviidakko, Kirsin kirjanurkka.

Tässä lukemani Arhipan kirjat lukujärjestyksessä (kaksi olen jo palauttanut kirjastoon, joten niistä ei ole kuvaa). Kirjojen kustantaja on Mäkelä.

Kulki kuolema puistotietä, 2015
Yön syli armoton, 2003
Valkealla varsalla, ruskealla ruunalla, 2005 (kansi: Heli Leino)
Lukinmerkki, 2007 (ei tietoa kannen tekijästä tai se on kirjastotarran alla)
Kyyn punainen maito, 2006 (kansi: Heli Leino)
Kihlaava kuolema, 2012 (ei tietoa kannen tekijästä tai se on kirjastotarran alla)

Edit 14.4.21, 15.4.21, 17.4.21, 12.7.21.