Kukapa voisi vastustaa näytelmässä genremääritelmää "salapoliisi-ivailu"? Minä en ainakaan, joten otin tämän näytelmän mukaan kirjaston varastosta.
Näytelmän esittämisen aikaan englantilaiset salapoliisikertomukset olivat lukijoille ilmeisesti jo hyvin tuttuja, koska juonessa hyödynnetään tätä. Entinen suutari, sotakeinotteluilla rikastunut nousukas Optius Hamsteri haluaa jäljitellä lukemiensa dekkareiden perusteella englantilaisten kartanonomistajien elämää ja siksi hän on myös palkannut Hasalan hoviinsa hovimestariksi Jaakko Kaartisen, entisen rengin. Näytelmän alussa Hamsteri huomaa, että kaikki hänen rahansa ja osakkeensa on varastettu kassaholvista, jolloin paikalle tulee juuri sopivasti Vilhelmi Kyttäri eli Tiikeri-Ville, yksityissalapoliisi. Juonessa on mukana myös ulvonnallaan ja satunnaisilla ilmestymisillään ihmisiä pelotteleva Hasalan hovin haamu, Hamsterin sisarenpoika Kalle Vilkas, emännöitsijä Manta Mukkonen ja Benito Alvardo Kakahotti, joka opettaa Hamsterille "hienoja kieliä".
KYTTÄRI. ... Huusin heti majatalon isännälle: 'Hei, isäntä, auto kuntoon heti!' Samalla ahdoin taskuihini kaikki tarvittavat välineet, vedin ulsterin niskaani ja juoksin majatalon edessä olevaan autoon. Kuljettajalle sanoin: 'Kymppi triksua, jos ajatte Hasalan hoviin kuin rasvattu salama!' 'Oooo keii!' sanoi kuljettaja lisäten häkää. Matkalla pohdin tapausta ja olin tyytyväinen siitä, että kerrankin saan tarjota apuani oikealle gentlemannille. ...
Kyttäri on suurennuslaseineen ja asuineen hyvin sherlockmainen, muttei silti taidoissaan: hän epäilee vuorollaan kaikkia, eikä tappelultakaan vältytä. Lopussa hän kuitenkin sananmukaisesti nuuskii roiston esiin. Näytelmään jäi minulle vähän epäselviä kohtia (kuka kutsui Kyttärin paikalle ja miksi?). Kyllähän tämä meni kevyenä farssina, mutta nykyään näytelmän ksenofobia Kakahottin suhteen häiritsee. Ehkäpä Benito-nimiset italialaiset eivät toisen maailmansodan jälkeen olleet kovin suosittuja, vaikka 1930-luvun alussa heitä saatettiin Suomessakin arvostaa (kuten Etelka hurjistuu -kirjasta voi huomata).
Kirjailija antaa alussa tarkat (4 sivua!) "Esitysohjeet seuranäyttelijöille" lavastuksesta sekä henkilöiden ulkonäöstä ja vaatetuksesta. Lavastuksessa voidaan tosin tarpeen mukaan joustaa resurssien mukaan. Nämä Kariston seuranäytelmät on ilmeisestikin tarkoitettu harrastajanäyttelijöille, sillä Erho sanoo esitysohjeiden lopussa näin: Jokaisen näyttelijän tulee osata osansa hyvin ulkoa, ja menojen ja tulojen pitää käydä sukkelaan, muutenkin on pidettävä yllä joustavuutta kaikessa lavalla liikkumisessa, niin näytelmästä muodostuu hupaisa ohjelman pääte minkälaiseen tilaisuuteen tahansa. Väliverho on esityksen päättyessä suljettava nopeasti.
Kaarlo Erho: Hasalan hovin haamu. 1-näytöksinen salapoliisi-ivailu, 1948. Kariston seuranäytelmiä, nro 493. 43 sivua.
"Salapoliisi-ivailu" kuulostaa kyllä aika valloittavalta luonnehdinnalta.
VastaaPoistaNuo täsmälliset ohjeet tuntuvat tosiaan aika rasittavilta. Joillakin on "tarkka" kuvaus siitä montako ovea ja ikkunaa lavasteissa on ja ovatko ne vasemmalla vai oikealla. Tuntuu kuitenkin siltä, ettei sillä vasemmalla ja oikealla ole mitään merkitystä itse tapahtumien kannalta. Sitä paitsi nykyään näytelmiin ei usein edes rakenneta sisustusta. Riittää kun näyttämöllä on jokin arkku tai palli jolle voi tarvittaessa istuutua. Jossain määrin taustalla näkyvällä maisemalla voi olla merkitystä, mutta lieneeköhän sekään kovin välttämätön. Kehnosti onnistunut lavastus voi olla pahempi tunnelman tappaja kuin ettei ole lavastusta ollenkaan.
Riippuu vähän näytelmästä. Moniin nykynäytelmiin sopii minimalistinen lavastus, mutta jossain Tsehovin näytelmässä odottaisi aika realistista ympäristöä ja musikaaleihin kuuluu usein myös hieno lavastus. Tietysti samankin näytelmän voi esittää monella tavalla, ja jos tietynlainen lavastus sopii näytelmän ohjauksen kokonaisideaan ja vahvistaa sitä, se on hyvä, oli se millainen tahansa. Itse pidän siitä, että myös lavastuksen eteen on nähty vaivaa ja täytyy myöntää, että joissakin näytelmissä komeat lavasteet ovat vaikuttavia, vaikka silloin kun näytelmän tapahtumat vievät mukanaan, lavastuksella ei ole niin väliä. Liian pikkutarkat ohjeet tuntuvat tosiaan turhilta, jos niillä ei ole merkitystä näytelmän tapahtumille.
PoistaMinusta Suomessa lavastus ja puvustus saattavat hyvinkin johdattaa katselijan kiinnittämään huomionsa näytelmätekstin ulkopuolisiin seikkoihin Tsehovin näytelmien osalta.
PoistaHmm, enpä tiedä... En käy kovin usein teatterissa, joten en ole mikään asiantuntija. Viimeksi olen nähnyt Tsehovin näytelmistä Lokin kesäteatterissa, ja lavastuksena oli muistaakseni vain muutama tuoli ja lipasto tai vastaavaa, mikä sopi hyvin kesäteatteriin. Puvut olivat ajanmukaiset, mutta melko yksinkertaiset. Minusta tuntuu, että jos lavastus olisi tosi symbolinen ja näyttelijät olisivat vaikka nykyvaatteissa, nimenomaan se veisi huomiota näytelmätekstiltä, koska Tsehovin näytelmät ovat kuitenkin realistisia 1800-luvun näytelmiä, ja katsojana miettisi, mitä oudolla lavastuksella ja puvustuksella tahdotaan sanoa. Mutta jos niissä liioittelee ja puvut ja lavastus ovat silmiinpistävän upeita, se kyllä varmasti vaikuttaa häiritsevästi itse näytelmään.
PoistaSinulla taitaa olla kokemusta huonoista lavastuksista, itse en muista että lavastus olisi missään näytelmässä pahemmin häirinnyt minua tai tuntunut epäsopivalta näytelmään.
Ja itse asiassa nyt tuli mieleen, että olen nähnyt yhden Ibsenin näytelmän (Hedda Gablerin) esityksen, jossa lavasteet olivat silmiinpistävän moderneja (pöytänä oli esimerkiksi alastonta naista esittävä lasikuitu(?)tekele) ja ihmiset olivat nykyvaatteissa, mutta se sopi näytelmän ohjaustyyliin hyvin. Esitys tuntui aika rajulta Ibsenin näytelmäksi.