Eino Palola: Eurooppalaisia kasvoja, 1927

Lainasin tämän kirjan saadakseni tietoja kahdesta rauhannobelistista, Austen Chamberlainista ja Aristide Briandista. Päätin kuitenkin lukea heistä kertovien lukujen lisäksi kirjan kokonaan, koska teksti vei hyvin mukanaan. Tämä kertoo Palolan kirjoitustaidosta, koska ihmiset, joista hän kirjassa kirjoittaa, olivat minulle ennestään tuntemattomia eivätkä he sen takia alunperin kiinnostaneet minua. Eino Palola oli sanomalehtimies, ja näin vanhaksi kirjaksi hänen suomensa on varsin sujuvaa ja kevyttä luettavaa, eikä siinä ole sellaista kömpelyyttä kuin joissakin muissa vanhoissa suomalaisissa kirjoissa. Palola tunsi käsittelemänsä aiheet ja Euroopan politiikan hyvin. Hän ymmärsi hyvin ainakin ranskaa ja englantia (hän myös käänsi kaunokirjallisuutta), joten hänen tietonsa perustuvat alkuperäislähteisiin, ja hän oli ehkä itsekin tavannut jotkut kuvaamistaan ihmisistä.

Kirja on kokoelma ranskalaisten, englantilaisten ja yhden itävaltalaisen henkilökuvia; pääosa kuvatuista on poliitikkoja. Kirjassa kerrotaan Georges Clemenceausta, Aristide Briandista, Raymond Poincarésta, Joseph Caillauxista, kreivi Boni de Castellanesta, ruhtinatar Pauline von Metternich-Sandorista, amiraali John eli Jacky Fisheristä, Herbert Kitcheneristä ja Austen Chamberlainista. Kirjan julkaisuaikaan nämä olivat (olleet, osa oli jo kuollut) hyvin tärkeitä tai ainakin kuuluisia (kreivi de Castellane oli taidetta ja ylellisyyttä rakastava playboy, joka meni naimisiin amerikkalaisen perijättären kanssa) henkilöitä Euroopassa, ja kirja antoi minulle hyvin taustatietoja 1900-luvun alun länsieurooppalaisesta politiikasta ja käsityksen siitä, miksi rauhanpalkintoihin liittyvä Locarnon sopimus oli niin tärkeä. Toisaalta kirjan lukeminen tuntui joskus palapelin kokoamiselta, koska Palola tietysti oletti lukijallaan olevan tietoja, joita minulla ei ollut.

Kirja ei pyri olemaan kattava kuvaus ajan politiikasta, vaan Palola on valinnut kirjan henkilöt kuvattavikseen siksi, että pitää heitä kiehtovina, ja hän nostaa heidän elämästään ja persoonallisuudestaan esiin kiinnostavia asioita ja myös hauskoja sattumuksia. Esimerkiksi Ranskan pääministerin Aristide Briandin ulkoasu oli yleensäkin melko huolimaton, ja maatilallaan hän ei välittänyt pukeutumissäännöistä ollenkaan. Kerran hän oli paikkakunnalla liikkuessaan niin huonosti puettu, että maalaispoliisi pidätti hänet epäilyttävänä henkilönä; asia selvisi myöhemmin kaikkien huviksi (89-90). Palola kirjoittaa vakuuttavan tuntuisesti, mutta hänen näkemyksensä on tietysti vain yksi näkemys näistä henkilöistä, ja joku toinen saattaisi esittää heidät toisella tavalla.

Kirjan ihmisiin liittyy yllättäviä skandaaleita: Ranskan valtiovarainministerin ja entisen pääministerin Joseph Caillauxin vaimo Henriette Caillaux ampui vuonna 1914 Le Figaro -lehden toimittajan Gaston Calmetten, koska tämä oli julkaissut lehdessään Caillauxille haitallisen kirjeen, ja Henriette Caillaux pelkäsi uusia julkaisuja. Vaikka hän ei missään vaiheessa kieltänyt syyllisyyttään murhaan, hänen asianajajansa onnistui käsittämättömästi saamaan hänet vapaaksi sillä perusteella, että naiset ovat kykenemättömiä kontrolloimaan tunteitaan ja täysin intohimojensa vietävissä (eli luonnostaan heikkomielisiä). Ruhtinatar Pauline von Metternich taas haastoi herttuatar Anastasia Kielmanseggin kaksintaisteluun miekoilla kukka-asetelmasta johtuvan erimielisyyden takia. Miekkailijat taistelivat yläruumiit paljaina, jotta haavaan joutuva kangas ei aiheuttaisi verenmyrkytystä (taistelua valvovan naislääkärin määräys). Molemmat haavoittivat toisiaan lievästi, minkä jälkeen kaksintaistelun katsottiin päättyneen.

Palolan kirja ei ole mitenkään sensaatiohakuinen, vaan hän kertoo Caillauxin tapauksesta vain hyvin lyhyesti eikä mainitse mitään von Metternichin kaksintaistelusta. Hänen kirjaansa oli mukava lukea sen takia, että hän suhtautuu kuvaamiinsa eriluonteisiin ihmisiin ystävällisesti ja ymmärtäväisesti - hänen kirjoituksensa eivät ole ivallisia, kuten jotkin (uudemmat) tekstit, vaan myötätuntoisia, vaikka hän saattaakin olla eri mieltä kuvattaviensa toiminnan järkevyydestä ja oikeutuksesta.

Minulle tuli kirjaa lukiessa mieleen, että kirjassa kuvattuja englantilaisia sotilaita, Fisheriä ja varsinkin Kitcheneriä, pidettäisiin nykyään ehkä lähes sotarikollisina - heille tuntui olevan tärkeintä Iso-Britannian kunnia ja sotilaallinen valta, ja moraali ja inhimillisyys vaikuttivat olevan tälle asialle toissijaisia.

Kirjan viimeisessä luvussa Tuleeko siitä sota? Palola analysoi viime vuosisadan alun suomalaisten suhtautumista kansainvälisiin tapahtumiin ja kiinnostusta niihin, ja päätyy siihen, että suomalaisia kiinnostavat ulkomailla lähinnä vain veriset selkkaukset ja jännittävät tapahtumat, eivät värittömämmät mutta usein tärkeämmät kansainväliset poliittiset ja taloudelliset sopimukset.

Vielä ruhtinatar Pauline von Metternichin muisto Alexandre Dumas vanhemman (Kolmen muskettisoturin ja Monte Criston kreivin tekijän) kertomataidoista:

Oltiin kutsuilla Itävallan lähetystössä, ja kysyimme Dumas'lta, mikä hänen uusin romaaninsa oli. Sen nimi on ”Luominen ja lunastus”, vastasi Dumas. Hänen läsnäoleva tyttärensä väitti, ettei isä ollut kertonut yhtään mitään sellaisesta teoksesta. Dumas oli kuitenkin valmis heti kertomaan sen sisällön. Ja niin hän kertoikin, ihan kuin kirjasta lukien, ei koskaan pettynyt sanassakaan, ei koskaan toistanut mitään. Hän kertoi kaksi ja puoli tuntia ja juoksutti monimutkaista juonta, kuvaili eri henkilöitä jo liikkeillään merkillisen elävästi. Kertomuksen jälkeen kaikki kiiruhtivat kiittelemään ja kyseltiin milloin romaani ilmestyisi. Silloin Dumas vastasi: ”Ehkei se ilmesty koskaan, sillä sepitin koko romaanin tänä iltana ruhtinattaren kunniaksi, enkä aloittaessani tiennyt sen ensimmäistä sanaakaan. Keksin, sikäli kuin etenin, mutta tunnustan, että eräällä hetkellä oli henkilöitä jo niin paljon että luulin eksyväni tieltä.” (140)

Edit 29.4.22, 21.6.22.

Eino Palola: Eurooppalaisia kasvoja, 1927. K. J. Gummerus Oy. 180 sivua.

Minna Säävälä: Perheet muuttoliikkeessä. Perustietoa maahan muuttaneiden kohtaamiseen, 2011

En ehkä ole ainoa, jonka mielestä "Väestöliiton katsaus" kuulostaa suunnilleen tylsimmältä, mitä voi kuvitella. Tämä ohut teos päätyi kuitenkin puolivahingossa käsiini ja se saattoi ennakkoasenteeni häpeään olemalla kiinnostava ja hyvin kirjoitettu. Se antaa hyvän yleiskatsauksen maahan muuttaneista, joista suurin osa on venäläisiä ja virolaisia, ei niitä joita ehkä ajattelee tyypillisinä maahanmuuttajina, ja joukossa on esimerkiksi opiskelijoita, suomalaisen kanssa naimisiin menneitä sekä suomalaisia paluumuuttajia. Kirja kertoo myös monipuolisesti maahan muuttaneiden perheen eri puolista: avioliitosta, parisuhteesta ja naiseudesta, seksuaalisuudesta, lastenhankinnasta ja lasten määrästä, vanhemmuudesta sekä perheen roolista ja asemasta yhteiskunnassa. Perhe on maahan muuttaneelle usein rikkaus ja voiman lähde, vaikka siinä saattaa olla huonojakin puolia.

Säävälä on itse Väestöliiton tutkija, ja kirjan tiedot perustuvat mahdollisuuksien mukaan tutkimuksiin. Aina tämä ei ole ollut mahdollista, koska montaa aiheeseen liittyvää asiaa ei ole tutkittu kovinkaan paljon, ainakaan Suomessa. Kirja on esitystavaltaan tasapainoinen ja neutraali, mikä on iso plussa: siinä ei peitellä ongelmia, muttei myöskään kauhistella eikä suurennella asioita. Asiat ovat tietysti muuttuneet 2010-luvulla joissakin suhteissa, mutta tätä ohutta opusta voi minusta edelleen suositella ihmisille, jotka ovat tekemisissä maahan muuttaneiden nuorten tai yleensä maahan muuttaneiden kanssa, tai niille jotka ovat yleisesti kiinnostuneita aiheesta. Säävälän kirjoitustyyli on sujuvaa ja helppolukuista, ei akateemisen kuivaa.

Käytän bloggauksessa Säävälän tapaan termiä 'maahan muuttanut', koska olen samaa mieltä siitä, että on epäjohdonmukaista sanoa 'maahanmuuttajaksi' ihmistä, joka on saattanut asua Suomessa jo parikymmentäkin vuotta. Itselleni maahanmuuttaja on kuitenkin tutumpi ja siksi helpompi termi.

Pidin Säävälän kirjoitustavasta ja asiantuntemuksesta niin paljon, että ajattelin ehkä jossain vaiheessa lukea myös hänen uuden kirjansa Minne menet ihminen? Mitä jokaisen tulisi tietää väestöilmiöistä (2021) ja mahdollisesti myös kirjan Muukalainen tuli kylään (2016).

Minna Säävälä: Perheet muuttoliikkeessä. Perustietoa maahan muuttaneiden kohtaamiseen, 2011. Väestöliitto. Ei kannen tekijän tietoja. 78 sivua.

Elizabeth Smart: By Grand Central Station I Sat Down and Wept, 1991 (1945)

Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran joskus 1990-luvulla, ja siitä asti on ollut mielessä, että se pitäisi lukea joskus uudelleen. Tämä on hyvin poikkeuksellinen kirja - en ole lukenut varmaan yhtään samanlaista - ja se on kirjoitettu vereslihalla ja samalla hyvin kauniisti. Teksti on runollista proosaa, toisiinsa sulautuvien kuvien ja metaforien ketju, jonka seuraavat kappaleet kasvavat edellisistä. Sen lähes jokaiseen sanaan pitää keskittyä eikä tarinaa saa ilmaiseksi, vaan lauseita ja tarinaa pitää miettiä ja tulkita. Tämä kuitenkin palkitsee, koska teksti ei tunnu sanahelinältä, imelältä ja teennäiseltä, vaan siltä että tunteet on onnistuttu välittämään harvinaisen elävinä ja todellisina.

Kirja kertoo kanadalaisen Elizabeth Smartin rakkaussuhteesta naimisissa olevaan runoilija George Barkeriin toisen maailmansodan aikana. Vaikkei heidän rakkautensa koskaan olekaan ongelmatonta, Smartille rakkaus Barkeriin on kaikki ja sen vaihtoehto on kuolema. Vaikka hän näkee ja huomioi ympärillä olevan yhteiskunnan ja muut ihmiset (ja myös Barkerin vaimo on hänen ystävänsä, eikä hän koe tämän pettämistä helppona) ja ne ovat häiritsevinä olemassa, ne ovat taustalla. Lukija ei saa tietää myöskään hänen rakastetustaan juuri mitään, vaikka tämä onkin hänen elämänsä tärkein asia - ja toisaalta tuntuu, että miten tällaisen suunnattoman rakkauden kohdetta, todellista ihmistä, voisikaan kuvata ilman että lukija kokisi hänet pettymyksenä?

Kirjan luvut ovat kuin puhtaiksi suodatettuja intensiivisiä tunteita, ja tekstiä täytyy ihailla. Kirja antaa myös käsityksen siitä, että vaikka ulkopuolisten on helppo arvostella muita ja sanoa mitä heidän pitäisi tehdä, heillä ei välttämättä ole aavistustakaan siitä, mitä ihminen itse tuntee.

Then she leans over in the pool and her damp dark hair falls like sorrow, like mercy, like the mourning-weeds of pity. Sitting nymphlike in the pool in the late afternoon her pathetic slenderness is covered over with a love as gentle as trusting as tenacious as the birds who rebuild their continually violated nests. When she clasps her hands happily at a tune she likes, it is more moving than I can bear. She is the innocent who is always the offering. She is the goddess of all things which the vigour of living destroys. Why are her arms so empty? (24)

The overflow drenches all my implements of trivial intercourse. I stare incomprehension at the simplest question from a stranger, standing as if bewitched, half-smiling, like an idiot, feeling this fiery fluid spill out of my eyes.
        I am possessed by love and have no options.
        When the Ford rattles up to the door, five minutes (five years) late, and he walks across the lawn under the pepper-trees, I stand behind the gauze curtains, unable to move to meet him, or to speak, as I turn to liquid to invade his every orifice when he opens the door. More single-purposed than the new bird, all mouth with his one want, I close my eyes and tremble, anticipating the heaven of actual touch. (39-40)

Remember also that I said, Though this is all there is, though it is the one and vulnerable, mortal to all attack, a poverty-stricken word against the highly-financed world, yet it is not meagre, it is enough. I do not accept it sadly or ruefully or wistfully or in despair. I accept it without tomorrows and without any lilies of promise. It is the enough, the now, and though it comes without anything, it gives me everything. ...
        Only remember: I am not the ease, but the end.
        I am not to blind you but to find you. (65, 69)

Historiallisena yksityiskohtana voi mainita, että kirjan mukaan samassa autossa matkustavat Smart ja Barker pidätettiin Arizonan rajalla, koska he eivät olleet naimisissa ja heidän epäiltiin harrastavan seksiä keskenään, ja heitä kuulusteltiin tämän takia kymmenen tuntia ja pidettiin vangittuina kaksi päivää.

What relation is this man to you? (My beloved is mine and I am his: he feedeth among the lilies.)
        How long have you known him? ( I am my beloved's and my beloved is mine: he feedeth among the lilies.)
        Did you sleep in the same room? (Behold thou art fair, my love, behold thou art fair: thou hast dove's eyes.) ... (47)

Angela Carter sanoo tätä kannen sitaatissa "salamaniskemäksi Rouva Bovaryksi". 'Salamaniskemän' ymmärrän, 'rouva Bovarya' en - minusta tällä ei ole ainakaan juonellisesti mitään yhteistä sen kanssa. Englanninkielisessä maailmassa tätä pidetään varmaan klassikkona, esimerkiksi kirjailija Beryl Bainbridge sanoi ryhtyneensä kirjoittamaan osaksi tämän kirjan lukemisen takia.

Tässä vielä kirjaa hyvin kuvaava arvio: 'Constructed as a single, sustained climax, it is like a cry of ecstasy which, without changing volume or pitch, becomes a cry of agony.' (Spectator)

Edit 22.4.22 (vaihdettu toinen sitaatti ym. isompia muutoksia), 23.4.22 (mm. lisätty sitaatti ja otettu toinen pois), 10.12.23 (sanan korjaus).

Elizabeth Smart: By Grand Central Station I Sat Down and Wept, 1991 (1945). Foreword by Brigid Brophy. Paladin. Kannen kuva: Janet Woolley. 112 sivua.

Herald Eelma: Kalevalan kuvat, 1987

Jatkoin vähittäistä tutustumistani Kalevalan maailmaan. Kalevala on käännetty jo 60 kielelle, joskus useammankin kerran samalle kielelle, ja sellaisena se on käännetyin suomalainen teos. Käännökset on monesti myös kuvitettu. Vuonna 1985 Virossa käännettiin Kalevala uudestaan, ja Kalevalan kuvat -kirjaan on koottu tunnetun virolaisen taiteilijan Herald Eelman tähän vironnokseen(?) piirtämät kuvat.

Maailman synty sotkanmunasta.

Eelma perehtyi aiheeseensa perusteellisesti ja myös luki Kalevalan läpi 3-4 kertaa (s. 10). Hän löysi oman lähestymistapansa aiheeseen ja teki yksityiskohtaisia lyijykynäpiirroksia kiinnittäen tarkasti huomiota siihen, että puvut ja esineet olivat ajanmukaiset. Aiheiden valinnan ongelman hän ratkaisi niin, että teki yhden kuvan jokaiseen Kalevalan 50 runosta; kirjassa kuvien teksteinä on käytetty kuvaan liittyviä Kalevalan säkeitä.

Väinämöinen.

Oma Kalevala-kuvani on niin Gallen-Kallelan kuvien suodattama (ja Eelmankin oli vaikea irrottautua hänen Kalevala-kuvistaan), että toisenlaisia kuvia voi olla vaikea hyväksyä, mutta pidin näistä kyllä: kuvat ovat taitavasti tehtyjä, hyvin sommiteltuja ja joskus kauniitakin, vaikka värillisinä ne voisivat olla vielä kiinnostavampia.

Lemminkäinen ja Pohjan neito.

Virolaisilla on oma Kalevipoeg-eepoksensa, mutten tiedä siitä mitään. Pitäisi joskus ottaa selvää, onko sillä yhtäläisyyksiä Kalevalan kanssa vai onko se ihan oma tarinansa, ehkä jälkimmäistä.

Väinämöinen ja Antero Vipunen.

Herald Eelma: Kalevalan kuvat, 1987. Taiteilijan esittely ja haastattelu: Tauno Lähteenkorva. Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen. 119 sivua.

Kaksi nuortendekkaria

Löysin kirpparilta kaksi 1980-luvulla kirjoitettua nuortendekkaria. Toisesta pidin, toisesta en.

Olov Svedelidin kirja Korttelijengi ja petkuttaja kertoo Tingalundassa, eräällä Tukholman ankealla ja huonokuntoisella esikaupunkialueella, asuvasta viidestä nuoresta - Tordista, Nettanista, Ismetistä, Klattasista ja Gilbertistä - jotka ratkovat arvoituksia. Nuoret näyttävät kannen kuvassa ehkä 15-vuotiailta ja heidän toimintansakin sopisi tämänikäisille, mutta sarjan ensimmäisessä osassa (jonka luin tämän jälkeen) heidän sanotaan olevan 12-vuotiaita. Ehkä he ovat vanhenneet sarjan myötä, tämä on jo kahdeksas osa.

Kirja oli mukava sen takia, että vaikka siinä oli ongelmia, se ei ollut ongelmalähtöinen - yleensä jos kuvataan köyhemmillä alueilla asuvia nuoria, pienituloisuuden oletetaan leimaavan heidän elämäänsä erilaisten vaikeuksien muodossa. Kirjan nuoret ovat kuitenkin yleensä ottaen tyytyväisiä elämäänsä ja perheeseensä, ja heidän kaveriporukkansa (ruotsiksi suomen "Korttelijengiä" paljon värikkäämpi "Betoniruusut"), jossa aitous on ulkoisia seikkoja paljon tärkeämpää, on heille hyvin tärkeä. Kaikki ovat Korttelijengissä tasa-arvoisia.

Kirjan nuoret ovat erilaisia: mukana on esimerkiksi pullea Klattas, jonka häpeämätön herkuista nautiskelu ja ylpeys omasta lihavasta kehosta tuntui nykyään oikein virkistävältä - kirjoista on yleensä vaikea löytää lihavaa henkilöä, jolle paino ei ole ongelma ja joka ei yritä laihtua - ja aiemmin lukihäiriönsä takia koulukiusattu ja tyhmänä pidetty Gilbert, jonka isä oli ensimmäisessä kirjassa alkoholisti mutta raitistui sarjan edetessä. Kirjassa on myös turkkilainen Ismet, ja pelkäsin hänen hahmonsa kirjassa olevan hoonoa rootsia vääntävä stereotyyppinen maahanmuuttaja (koska takakannen nuorten yhteiskuvassa hän esittelee itsensä sanomalla "Minä olla Ismet"), mutta älykäs Ismet suunnitteleekin lääkärin uraa ja vain jotkin idiomit ja harvinaisemmat sanat tuottavat hänelle enää ruotsin kielessä vaikeuksia.

Nuoret joutuvat kohtaamaan kirjassa ennakkoluuloja ja epämiellyttäviä ihmisiä ja joutuvat aina välillä hyvinkin vaarallisiin tilanteisiin, mutta selviävät niistä neuvokkuutensa, rohkeutensa, toistensa ja (ainakin sarjan ensimmäisessä osassa) myös puhtaan onnen avulla. Joskus kirjan tapahtumat ovat jopa hauskoja. Eli: realistinen, vauhdikas, ajoittain hauskakin ja erilaiset ihmiset hyväksyvä kirja, jonka henkilöt tuntuvat todellisilta.

Kirjan käännös on vähän outo, koska ruotsinkieliset sanonnat on siinä käännetty suoraan: Sieluni muuttuu vihreäksi ajatellessani, kuinka kelvoton rosvo mässäilee hulvattomasti teidän kovalla työllä ansaitsemillanne rahoilla (29); Ennemmin tosin tulee viikkoon seitsemän torstaita (38); Rauhoitu? Voiko ihminen rauhoittua, kun sosiaalialalla työskentelee mokomia keittojuureksia (75)... Yleensä ajatellaan, että sanonnoille pitäisi kääntäessä löytää omakielinen vastine, mutta nämä ruotsista käännetyt sanonnat tuntuivat lukiessa useimmiten piristäviltä, eivät häiritseviltä. Tai voihan olla, että nämä ovat kirjan henkilöiden omia puheenparsia eivätkä ruotsalaisia sanontoja. Tekstiä elävöittämässä kirjassa on mukana kuvia.

Toinen löytämäni kirja, Dale Carlsonin Arvoitukselliset ansat, taas ei vakuuttanut. Tapahtumapaikka, Kansas Yhdysvalloissa, oli siinä mukavan erilainen kuin yleensä (Kansasissa on kirjan mukaan metsiä ja kukkuloita eikä vain tasaista peltomaisemaa, kuten olen jostain syystä kuvitellut), kirja oli sujuvasti kirjoitettu ja nuori sankaritar Jenny Dean oli aktiivinen, rohkea ja osaava. Sen tapahtumissa ei kuitenkaan ollut oikein mitään järkeä, ne tuntuivat tekemällä tehdyiltä, eivätkä henkilöt vaikuttaneet todellisilta. Melko ennalta-arvattava juoni hyppeli irrallisesta tapahtumasta toiseen ja perustui pseudotieteen (geenimanipulaation ja kloonaamisen - kirjan versiona nämä olivat pseudotiedettä) lisäksi yliluonnollisiin kykyihin, esimerkiksi muiden ihmisten ajatusten ja tekojen hallintaan sekä painovoiman voittamiseen ajatuksen voimalla.

Edit 9.4.22.

Olov Svedelid: Korttelijengi ja petkuttaja, 1994 (Betong-Rosorna och bedragaren, 1988, sarjan kahdeksas osa). Karisto. Suomentaja: Helinä Heikkonen. Päällys ja kuvitus: Eino Tepponen. 249 sivua.

Dale Carlson: Arvoitukselliset ansat, 1984 (The Mystery of the Hidden Trap, 1983). Jenny Dean -sarja 2. Otava. Suomentaja: Juhani Lindholm. Ei kannen tekijän nimeä. 128 sivua.

Renata Pepicelli: Islamin huntu, 2014 (Il velo nell'Islam - Storia, politica, estetica)

Tämä italialaisen tutkijan kirja käsittelee nimensä mukaisesti huntua islamissa. En olisi uskonut, että aiheesta voitaisiin kirjoittaa kokonainen kirja, mutta Pepicelli valottaa asiaa niin monelta kannalta (italiankielisen alaotsikkonsa mukaan niin hunnun historiaa, politiikkaa kuin estetiikkaakin), että niistä riittää hyvin sisältöä kirjaan.

Tätä kirjaa oli mukava lukea, koska Pepicelli tuntee aiheensa erinomaisesti, hän käsittelee sitä hyvin tasapuolisesti ja ottaa huomioon argumentit hunnun puolesta ja sitä vastaan. Joskus tämä turhauttikin, koska juuri kun ajatteli, että näin asia varmaan on, kirjassa esitettiin vastakkainen näkökanta. Pepicelli ei myöskään tarkastele aihettaan vain ulkopuolelta: vaikka hän itse ei (kai) olekaan muslimi, hän tuntee musliminaisia ja on haastatellut heitä paljon.

Ehkä tärkein asia kirjassa on minusta muistutus mielipiteiden kirjosta islamissa. Ei ole olemassa vain yhtä huntua tai yhtä tyypillistä musliminaista eikä myöskään yhtä islamia, vaan huntutyypit ja niiden käyttötavat vaihtelevat paljon, samoin syyt, miksi musliminaiset käyttävät tai ovat käyttämättä huntua. Asiasta pitäisi kysyä naisilta itseltään eikä automaattisesti olettaa, että kyse on alistavasta miesten tai uskonnon sanelemasta käytännöstä (tai että kyse ei ole tästä). Kaikki musliminaiset eivät myöskään käytä huntua, vaikka länsimediassa musliminaiset esitetään yleensä nimenomaan hunnutettuina. Hunnun kannattajien ohella on todella olemassa niitäkin, jotka eivät hyväksy hunnun käyttöä missään muodossa, koska he kiistävät Koraanin määränneen sen käytön tai koska heidän mielestään 600-luvulla kirjoitettu teos ei voi säädellä 2000-luvun muslimien elämää. (32-33) Itse tapaamani musliminaiset tosiaan käyttävät erilaisia huntuja eri tavoilla - eräs nainen esimerkiksi peitti tukkansa eräänlaisilla kauniilla turbaaneilla - tai eivät käytä ollenkaan huntua.

Muslimit ovat siis eri mieltä siitä, määrääkö Koraani naiset käyttämään huntua. Eri muslimimaissa (tunnetuimpana tietysti Turkki) on ollut myös liikkeitä hunnun käytön lopettamiseksi, etenkin 1900-luvun alkupuolella; viime vuosikymmeninä hunnun käyttö on taas lisääntynyt. Kirjassa on kiinnostava luku siitä, miten huntua on länsimaiden historiassa käytetty muslimikulttuurien eksotisointiin ja näin kolonialismin puolustamiseen ja siirtomaavalloitusten oikeuttamiseen, ja se sai ajattelemaan, miksi hunnulla on niin voimakas symboliarvo. Miksei sitä voi pitää pelkästään vaatteena?

Kirjassa kerrotaan myös islamilaisesta feminismistä (laaja, hyvin järjestäytynyt liike), josta ainakaan minä en ole juuri kuullut, vaikka se järjestää esimerkiksi myös kansainvälisiä kongresseja (141). Liike vaatii naisille oikeuksia vedoten siihen uskonnolliseen lähtökohtaan, etteivät Koraani, sunna eivätkä hadithit vaadi naisten alistamista vaan päinvastoin takaavat heidän vapautensa ja oikeutensa sekä perheessä että yhteiskunnassa (139). Länsimaisesta näkökulmasta yllättävästi osa islamilaisista feministeistä puolustaa hunnun käyttöä, syynä se, että se vapauttaa naisen länsimaisen kauneusvaatimuksen orjuudesta - nainen saa olla oma itsensä ilman että hänen täytyy noudattaa muodin vaatimuksia tai hoikkuusihanteita. Toiset islamilaiset feministit taas eivät käytä huivia.

Koska kirja on italialaisen kirjoittajan teos ja vastaus länsimaissa velloneelle huntukeskustelulle ja esimerkiksi kysymykselle hunnun ja muiden uskonnollisten symbolien kieltämisestä Ranskan kouluissa, sen näkökulma on suurelta osin länsimainen ja eurooppalainen. Hunnun käyttöä perinteisissä muslimimaissa käsitellään ehkä eniten historiallisissa yhteyksissä. (Esimerkiksi Iranissa ja Saudi-Arabiassahan kansalaisten hunnun käytöstä määrätään lailla, joten näissä maissa ei voi puhua vapaasta valinnasta.)

Kirja on monipuolinen, tasapuolinen ja kiihkoton esittely aiheesta, ja Pepicelli siteeraa siinä monia muslimikirjoittajia ja -tutkijoita, pääasiassa naisia. Kirja kannattaa lukea, jos on kiinnostunut ei vain hunnusta, vaan yleensä islamista. Oli myös hienoa lukea vaihteeksi italialaisen tutkijan eteläeurooppalaisesta näkökulmasta kirjoittama teos, eikä aina vain englantilaisia tai amerikkalaisia kirjoja, kiitokset siis Vastapainolle kirjan julkaisemisesta. Lena Talvion käännös on hyvä.

Muutkin ovat pitäneet kirjaa hyödyllisenä ja monipuolisena: Maailman Kuvalehti, Tietysti.fi, Kirjastolehti, Lukupino, Kirjavinkit, Uskonnontutkijan arvio. Teetain kirjoituksessa on myös kriittisiä näkökohtia. Seuran artikkelissa on paljon huivin ja hunnun käytöstä mm. Suomessa.

Kirjan luvut: Johdanto: Kysymys hunnusta, 1 Huntu ja Koraani, 2 Siirtomaiden hunnut - Pohjois-Afrikka ja Lähi-itä 1700-luvulta 1900-luvulle, 3 Hunnutettu vallankumous, 4 Jälkikoloniaaliset hunnut: Eurooppa 2000-luvulla, 5 Kehon estetiikka pyhyyden ja muodin välissä.

Edit 5.4.22.

Renata Pepicelli: Islamin huntu, 2014 (Il velo nell'Islam - Storia, politica, estetica, 2012). Vastapaino. Kääntäjä: Lena Talvio. Kansi: Saana Nyqvist (en löytänyt tietoa kirjasta, mutta sain nimen eräästä arviosta). 228 tekstisivua.