Eino Palola: Eurooppalaisia kasvoja, 1927

Lainasin tämän kirjan saadakseni tietoja kahdesta rauhannobelistista, Austen Chamberlainista ja Aristide Briandista. Päätin kuitenkin lukea heistä kertovien lukujen lisäksi kirjan kokonaan, koska teksti vei hyvin mukanaan. Tämä kertoo Palolan kirjoitustaidosta, koska ihmiset, joista hän kirjassa kirjoittaa, olivat minulle ennestään tuntemattomia eivätkä he sen takia alunperin kiinnostaneet minua. Eino Palola oli sanomalehtimies, ja näin vanhaksi kirjaksi hänen suomensa on varsin sujuvaa ja kevyttä luettavaa, eikä siinä ole sellaista kömpelyyttä kuin joissakin muissa vanhoissa suomalaisissa kirjoissa. Palola tunsi käsittelemänsä aiheet ja Euroopan politiikan hyvin. Hän ymmärsi hyvin ainakin ranskaa ja englantia (hän myös käänsi kaunokirjallisuutta), joten hänen tietonsa perustuvat alkuperäislähteisiin, ja hän oli ehkä itsekin tavannut jotkut kuvaamistaan ihmisistä.

Kirja on kokoelma ranskalaisten, englantilaisten ja yhden itävaltalaisen henkilökuvia; pääosa kuvatuista on poliitikkoja. Kirjassa kerrotaan Georges Clemenceausta, Aristide Briandista, Raymond Poincarésta, Joseph Caillauxista, kreivi Boni de Castellanesta, ruhtinatar Pauline von Metternich-Sandorista, amiraali John eli Jacky Fisheristä, Herbert Kitcheneristä ja Austen Chamberlainista. Kirjan julkaisuaikaan nämä olivat (olleet, osa oli jo kuollut) hyvin tärkeitä tai ainakin kuuluisia (kreivi de Castellane oli taidetta ja ylellisyyttä rakastava playboy, joka meni naimisiin amerikkalaisen perijättären kanssa) henkilöitä Euroopassa, ja kirja antoi minulle hyvin taustatietoja 1900-luvun alun länsieurooppalaisesta politiikasta ja käsityksen siitä, miksi rauhanpalkintoihin liittyvä Locarnon sopimus oli niin tärkeä. Toisaalta kirjan lukeminen tuntui joskus palapelin kokoamiselta, koska Palola tietysti oletti lukijallaan olevan tietoja, joita minulla ei ollut.

Kirja ei pyri olemaan kattava kuvaus ajan politiikasta, vaan Palola on valinnut kirjan henkilöt kuvattavikseen siksi, että pitää heitä kiehtovina, ja hän nostaa heidän elämästään ja persoonallisuudestaan esiin kiinnostavia asioita ja myös hauskoja sattumuksia. Esimerkiksi Ranskan pääministerin Aristide Briandin ulkoasu oli yleensäkin melko huolimaton, ja maatilallaan hän ei välittänyt pukeutumissäännöistä ollenkaan. Kerran hän oli paikkakunnalla liikkuessaan niin huonosti puettu, että maalaispoliisi pidätti hänet epäilyttävänä henkilönä; asia selvisi myöhemmin kaikkien huviksi (89-90). Palola kirjoittaa vakuuttavan tuntuisesti, mutta hänen näkemyksensä on tietysti vain yksi näkemys näistä henkilöistä, ja joku toinen saattaisi esittää heidät toisella tavalla.

Kirjan ihmisiin liittyy yllättäviä skandaaleita: Ranskan valtiovarainministerin ja entisen pääministerin Joseph Caillauxin vaimo Henriette Caillaux ampui vuonna 1914 Le Figaro -lehden toimittajan Gaston Calmetten, koska tämä oli julkaissut lehdessään Caillauxille haitallisen kirjeen, ja Henriette Caillaux pelkäsi uusia julkaisuja. Vaikka hän ei missään vaiheessa kieltänyt syyllisyyttään murhaan, hänen asianajajansa onnistui käsittämättömästi saamaan hänet vapaaksi sillä perusteella, että naiset ovat kykenemättömiä kontrolloimaan tunteitaan ja täysin intohimojensa vietävissä (eli luonnostaan heikkomielisiä). Ruhtinatar Pauline von Metternich taas haastoi herttuatar Anastasia Kielmanseggin kaksintaisteluun miekoilla kukka-asetelmasta johtuvan erimielisyyden takia. Miekkailijat taistelivat yläruumiit paljaina, jotta haavaan joutuva kangas ei aiheuttaisi verenmyrkytystä (taistelua valvovan naislääkärin määräys). Molemmat haavoittivat toisiaan lievästi, minkä jälkeen kaksintaistelun katsottiin päättyneen.

Palolan kirja ei ole mitenkään sensaatiohakuinen, vaan hän kertoo Caillauxin tapauksesta vain hyvin lyhyesti eikä mainitse mitään von Metternichin kaksintaistelusta. Hänen kirjaansa oli mukava lukea sen takia, että hän suhtautuu kuvaamiinsa eriluonteisiin ihmisiin ystävällisesti ja ymmärtäväisesti - hänen kirjoituksensa eivät ole ivallisia, kuten jotkin (uudemmat) tekstit, vaan myötätuntoisia, vaikka hän saattaakin olla eri mieltä kuvattaviensa toiminnan järkevyydestä ja oikeutuksesta.

Minulle tuli kirjaa lukiessa mieleen, että kirjassa kuvattuja englantilaisia sotilaita, Fisheriä ja varsinkin Kitcheneriä, pidettäisiin nykyään ehkä lähes sotarikollisina - heille tuntui olevan tärkeintä Iso-Britannian kunnia ja sotilaallinen valta, ja moraali ja inhimillisyys vaikuttivat olevan tälle asialle toissijaisia.

Kirjan viimeisessä luvussa Tuleeko siitä sota? Palola analysoi viime vuosisadan alun suomalaisten suhtautumista kansainvälisiin tapahtumiin ja kiinnostusta niihin, ja päätyy siihen, että suomalaisia kiinnostavat ulkomailla lähinnä vain veriset selkkaukset ja jännittävät tapahtumat, eivät värittömämmät mutta usein tärkeämmät kansainväliset poliittiset ja taloudelliset sopimukset.

Vielä ruhtinatar Pauline von Metternichin muisto Alexandre Dumas vanhemman (Kolmen muskettisoturin ja Monte Criston kreivin tekijän) kertomataidoista:

Oltiin kutsuilla Itävallan lähetystössä, ja kysyimme Dumas'lta, mikä hänen uusin romaaninsa oli. Sen nimi on ”Luominen ja lunastus”, vastasi Dumas. Hänen läsnäoleva tyttärensä väitti, ettei isä ollut kertonut yhtään mitään sellaisesta teoksesta. Dumas oli kuitenkin valmis heti kertomaan sen sisällön. Ja niin hän kertoikin, ihan kuin kirjasta lukien, ei koskaan pettynyt sanassakaan, ei koskaan toistanut mitään. Hän kertoi kaksi ja puoli tuntia ja juoksutti monimutkaista juonta, kuvaili eri henkilöitä jo liikkeillään merkillisen elävästi. Kertomuksen jälkeen kaikki kiiruhtivat kiittelemään ja kyseltiin milloin romaani ilmestyisi. Silloin Dumas vastasi: ”Ehkei se ilmesty koskaan, sillä sepitin koko romaanin tänä iltana ruhtinattaren kunniaksi, enkä aloittaessani tiennyt sen ensimmäistä sanaakaan. Keksin, sikäli kuin etenin, mutta tunnustan, että eräällä hetkellä oli henkilöitä jo niin paljon että luulin eksyväni tieltä.” (140)

Edit 29.4.22, 21.6.22.

Eino Palola: Eurooppalaisia kasvoja, 1927. K. J. Gummerus Oy. 180 sivua.