Bell oli itse lääkäri, ja tämän romaanin sankareina ovatkin samassa sairaalassa työskentelevät röntgenkuvaaja Jane ja lääkäri Tim. Kirja sijoittuu 1960-luvun alun Lontooseen, ja ajankuvaa siihen tuovat sivuhenkilöinä mukana olevat pitkätukkaiset, huonosti pukeutuneet taiteilijaluonteet, jotka herättävät epäluuloa ja pahennusta säntillisten ihmisten keskuudessa. Kirjassa on mukana myös huumeita, pornoa (kirjan suhtautuminen pornoon oli nykyaikaan verrattuna todella tuomitsevaa) sekä murhia kaihtamaton tunnoton rikollisjoukko, eli tämä ei ole ollenkaan niin leppoisa kuin esimerkiksi Christien dekkarit, joiden maailma on murhista huolimatta säännöllinen, ennustettava ja jotenkin kotoinen.
Tim pelastaa kirjan alussa hyisessä Thamesissa ajelehtivan nuoren naisen, joka osoittautuu Janen vanhaksi tuttavaksi Sheilaksi. Sheila otetaan hoitoon sairaalaan, mutta vaikka hän on peloissaan, hän ei suostu kertomaan mitään siitä, miten joutui jokeen, eikä suostu ottamaan yhteyttä vanhempiinsa. Hänen mielialansa myös ailahtelevat kummallisesti, mutta perusteita psykiatriselle pakkohoidolle ei ole, joten hänet päästetään muutaman päivän päästä pois sairaalasta. Sitten tapahtuu jotain, ja Jane, jonka haltuun on vahingossa jäänyt Sheilan asunnossa ollut filmirulla, ryhtyy Timin kanssa selvittämään juttua vaaroista huolimatta. Poliisitkin ovat tässä vaiheessa mukana, samoin valkoiset muovihelmet, jotka eivät ole sitä miltä näyttävät.
Kirja oli nopeatempoinen ja sujuvasti kirjoitettu ja sen miljööt tuntuivat uskottavilta, varsinkin sairaalaan sijoittuvat kuvaukset. Kirjan junakohtaus oli minusta tosin epärealistinen. Kirja kuvasi aikansa yhteiskuntaa ja sen ongelmia ja ihmistyyppejä hyvin ja oli ihan kelpo luettava, mutta jäi minulle kuitenkin aika ulkokohtaiseksi. Ehkä syynä oli se, että kirja oli liiankin vauhdikas ja henkilökuvaus kirjassa oli melko pinnallista, ja koska Bell kuvasi lähinnä henkilöidensä toimia ja reaktioita, he eivät olleet kovin mieleenjääviä. Tai ei, kyllä hän kertoi heidän ajatuksistaankin, mutta enimmäkseen kirja keskittyi toimintaan. Tim oli minusta karskiudessaan lähinnä ärsyttävä, ja vaikka Jane oli sympaattinen ja aktiivinen hahmo, hänkään ei tuntunut todelliselta ihmiseltä. Bellin kirjoja voisi tästä huolimatta lukea enemmänkin, jos niitä tulee vastaan.
Salamasarja-blogissa on lyhyt kirjoitus tästä ja muista Bellin suomennetuista kirjoista.
Edit 8.6.22, 9.6.22.
Josephine Bell: Sähköloukku, 1966 (No Escape, 1965). Gummerus, Salamasarja 144. Suomennos: Leif Forsblom. Kannen tekijää ei kerrottu. 228 sivua.
Oletpa löytänyt taas tuntemattomaksi jääneen dekkarikirjailijan, ja onpa hän ollutkin tuottelias kirjoittaja! Jos teos on kovin toimintapitoinen ja henkilökuvaus jää ohueksi, sellainen ei kyllä saa minun kiinnostustani heräämään. Toki plussaa tulee siitä, että teksti on sujuvaa.
VastaaPoistaAnnoin vähän väärän kuvan tästä, ei tämä sentään pelkkä toimintarymistely ollut vaikka toimintaan painottuikin, ja Jane oli mukava henkilö. Ajankuva oli tässä myös plussaa, Bell kuvaa 1960-luvun Lontoon nuorten aikuisten elämää värikkäästi. Hän kirjoitti tosiaan hämmästyttävän paljon, mutta nämä tuntemattomammat dekkaristit ovat jääneet aiemmin muutaman suuren varjoon, kuten tuon edellisen postauksen kommenteissa sanottiin.
PoistaDekkariviikosta on sekin ilo, että näkyy aivan tuntemattomia dekkarikirjailijoita! Itse luen aika vähän dekkareita, vaikka nyt olenkin aktiivinen.
VastaaPoistaBlogeissa esitellään dekkarikirjailijoita nyt kyllä monipuolisesti. Minulla on (aika hitaasti etenevä) projekti, jossa luen vanhoja naisdekkaristeja, joten jos kirpparilta tai kirjastosta löytyy joku tällainen kirja, otan sen luettavaksi. Minä taas luen aika vähän varsinaisia romaaneja ja enemmän genrekirjallisuutta.
Poista