Minulla on suurimman osan elämääni ollut 1800-luvusta sellainen käsitys, että se oli - Darwinista huolimatta - tylsää, harmaata aikaa, jolloin naisia ja työläisiä sorrettiin, ihmiset elivät jäykkien, rajoittavien käyttäytymissääntöjen (ja vaatteiden) puristuksessa ja viktoriaaninen tekosiveys saattoi saada ihmiset pitämään paljaita flyygelinjalkojakin säädyttöminä. Tämä kaikki pitää tietysti paikkansa, mutta kun blogiaikana ja aikaisemminkin olen lukenut 1800-luvulla kirjoitettuja tekstejä, olen huomannut, että ihmiset ajattelivat myös silloin aktiivisesti ja rohkeasti ja kyseenalaistivat annettuja normeja ja ajattelutapoja: 1800-luvulta löytyy esimerkiksi anteeksipyytelemätöntä, energistä ja hauskaa feminismiä, feminististä satiiria, kapitalismin ja kommunismin kritiikkiä, sodanvastaisuutta ja rauhantyötä, materialistisen elämänasenteen arvostelua sekä kiinnostavia naisdekkaristeja. Ja tietysti Darwin. 1800-luku on alkanut vaikuttaa paljon moniarvoisemmalta ja mielenkiintoisemmalta kuin ennen.
Tämä kirja toi taas uuden lisän käsitykseeni tästä vuosisadasta. Se myös osoitti kannattavaksi periaatteeni ainakin yrittää lukea saatavilla olevia rauhannobelisteihin liittyviä kirjoja. Minulla ei ollut kovin suuria odotuksia tämän kirjan suhteen ja oletin lukevani siitä vain vähän alkua, mutta se osoittautuikin yllättävän radikaaliksi uskonnonkritiikiksi ja vapaan ajattelun puolustukseksi, joka nykyäänkin tuntuisi rohkealta. Myös reaktio tähän uskonnonkritiikkiin oli hämmästyttävän avoin.
Wikipedian mukaan vapaa-ajattelu on uskonnosta vapaata ajattelua, joka suhtautuu kriittisesti kirkkoon ja sen yhteiskunnalliseen vaikutukseen. Ranskalainen Ferdinand Buisson ei kuitenkaan pelkästään puolusta vapaa-ajattelua, vaan haluaa osoittaa sen ja liberaalin protestantismin olevan pohjimmiltaan samoja. Hän lukee yllättävästi myös itsensä protestantiksi, mutta kieltää Raamatun erikoisaseman, muistaakseni myös Jeesuksen jumaluuden sekä persoonallisen Jumalan olemassaolon (tässä hänen ajatuksensa muistuttavat aiemmin lukemaani Spinozan käsitystä Jumalasta).
Koska Buisson haluaa poistaa kristinuskosta sellaiset asiat, jotka siihen yleensä liitetään sekä omien sanojensa mukaan kaiken mystiikan ja myyttisyyden, ihmetyttää, mitä siitä jää oikein jäljelle. Buissonin mukaan jäljellä on kuitenkin uskonnon ja samalla ihmisyyden ydin, joka on pyrkimys moraaliin ja hyvään, oikeaan, toteen ja kauniiseen. Hänen mukaansa tiede, taide sekä hänen käsityksensä mukainen uskonto pyrkivät kaikki samaan päämäärään - ihmisen vapauttamiseen, hyvyyteen ja totuuden löytämiseen. Uskonnon ei siis pidä rajoittaa ihmisten vapaata ajattelua, vaan kannustaa siihen.
Buisson puhuu kirjassaan nimenomaan protestanttisesta kristillisyydestä, joka hänen mielestään kannustaa lähtökohtaisesti ajattelemaan omilla aivoillaan, lukemaan itse Raamattua ja etsimään totuutta itse, toisin kuin katolilaisuus, jossa papit ovat uskonnollisia auktoriteetteja ja ehdoton ylimmäinen auktoriteetti on paavi, jonka käsitykset kaikki katoliset joutuvat kyseenalaistamatta hyväksymään. Buisson oli ilmeisesti itse saanut puhdasoppisen ja ehkä ankarankin katolisen kasvatuksen, mutta oli jo nuorena (hän lainaa vähän omia tekstejään jo 1860-luvulta!) kiinnostunut protestantismista.
Charles Wagnerin esipuheessa kerrotaan kirjan syntyhistoriasta, joka on minusta hämmästyttävä. Le Protestant -lehti oli talvella 1902-1903 usein kirjoittanut lukijoilleen varmaankin melko tutusta Buissonista ja hänen asenteestaan "vapaa-ajattelijoiden viimeisimpiin mielenilmauksiin". Buisson vastasi näihin artikkeleihin neljällä pitkällä kirjeellä (kirjassa yhteensä 68 sivua), joita ei ymmärrettävästi voitu julkaista lehdessä. Lehden toimittajat päättivät kuitenkin julkaista Buissonin kirjeet tällaisena erillisenä kirjana ja liittivät mukaan Charles Wagnerin ilmeisesti perinteisempää ajattelua edustavat vastineet näihin kirjeisiin (en jaksanut lukea enää Wagnerin osuutta kirjasta, koska teksti oli tyyliltään ja vanhahtavan ruotsinsa takia vähän hankalalukuista eikä aihe kuitenkaan kiinnostanut minua niin paljon, mutta Buisson puhui Wagnerista eräässä kohdassa arvostavasti).
Sen sijaan, että toimittajat olisivat peitelleet Buissonin ajatuksia ja halunneet lakaista ne maton alle, he lähettivät tämän pienehkön kirjan Le Protestant -lehden jokaiselle tilaajalle (!) sekä asettivat sen myyntiin. Minusta tämä oli todella avoin, ennakkoluuloton ja rohkea tapa suhtautua kriittisiin ajatuksiin. Nykyäänkin voitaisiin ottaa oppia tällaisesta - omista käsityksistä poikkeavia ajatuksia (vaikken lukenutkaan Wagnerin osuutta, en usko, että Le Protestant -lehti oli useinkaan samaa mieltä Buissonin kanssa) ei pelkästään suvaita, vaan ne tuodaan aktiivisesti esille ja keskustellaan niiden kanssa.
Vapaa-ajattelu ja uskonnonkritiikki oli Ranskassa tuolloin varmastikin aika voimakasta, koska 1900-luvun alussa kirkko ja valtio erotettiin siellä toisistaan (mikä on tietysti hyvä periaate ja mihin muuten pyritään myös nyky-Irakissa, Geo 1/2019, s. 64). Tehtävä lankesi silloiselle opetusministerille, toiselle rauhannobelistille Aristide Briandille, joka pyrki tekemään ratkaisun hyväksyttäväksi niin valtiolle kuin katoliselle kirkollekin: "En tahdo julistaa sotaa kirkolle. En vastusta uskontoa, vaan olen uskonnoton ja kunnioitan kirkon vapautta uskonnollisella alalla. Mutta opetusministerinä en tunne paavin paimenkirjeitä. Kun erolaki on toteutettu, on paavi hallituksen silmissä vain kunnioitettava yksityishenkilö." (Palola, s. 78)
Uskonnolla ja uskonnollisuudella on mielestäni kaksi puolta. Tiedän (esimerkiksi kirjojen kautta) tai tunnen uskovaisia, avarakatseisia ihmisiä, joista pidän ja joita arvostan ja joiden elämässä uskonto (kristinusko, islam tai hindulaisuus ja varmaan muutkin uskonnot, joista minulla ei ole kokemusta) on positiivinen voima. Monesta kirjasta on huomannut, että uskonto saattaa antaa voimaa ja rohkeutta vaikeassa elämäntilanteessa eläville ihmisille (esimerkiksi Abegail Ntlekon ja Melba Pattillo Bealsin kirjoista), ja mm. Suomessa kirkko tekee paljon hyvää. Sitten on se uskonnon toinen puoli, jossa korostetaan syntiä ja jonka painopiste tuntuu olevan tuomitsemisessa ja järjettömissä säännöissä, joita pitää vain kyselemättä noudattaa, ja jonka yleiseen ahdaskatseisuuteen liittyy helposti se, että oman uskonnon tai sen variantin ajatellaan olevan ainoa oikea, mikä viimeistään saa ajattelemaan, että kyse on vain uskonnoksi naamioidusta vallankäytöstä ja suvaitsemattomuudesta.
Siksi tuntui virkistävältä ja hauskalta lukea tällainen 120 vuotta vanha kirja, jossa uskovainen ihminen ajattelee, että ihmisen pitää ajatella itse, muodostaa omat käsityksensä ja samalla koko ajan pyrkiä hyvään. Vaikka Buissonin mielipiteistä voi helposti löytää puutteita ja kritisoitavaa, on kuitenkin helppo yhtyä siihen ajatukseen, että uskontojen ydin on juuri tämä pyrkimys hyvään ja että ihmisen pitää muodostaa omat mielipiteensä eikä uskoa kyselemättä kaikkia ylhäältä annettuja tai perinteen sanelemia opinkappaleita.
Katolisuuden suhteen Buisson ei ollut vapaamielinen, vaan suhtautui siihen kielteisesti (ehkä tämä johtui henkilöhistoriasta sekä katolisuuden ylivertaisesta asemasta ja mahdollisesti toimintatavoista 1800-luvun Ranskassa). Hän kyllä myönsi, että protestanttisuuskin saattaa olla sääntöjen tiukasti sitomaa ja ahdasmielistä, mutta erotti tällaisen protestanttisuuden liberaalista protestantismista. Hän jätti kuitenkin huomiotta sen, että katolisuuskaan ei ole monoliittinen puhdasoppisuuden linnake, vaan siinä oli varmasti jo tuolloin monia erilaisia suuntauksia. Itse pidän (siitä minkä näistä tiedän, mikä ei ole kovin paljon) etenkin Fransiskus Assisilaisen ajatuksista sekä 1960-luvulla alkunsa saaneesta, myös kriittisestä Latinalaisen Amerikan vapautuksen teologiasta: Kristillisen teologian ja lähetyksen täytyy aina lähteä “alhaalta”, köyhien kärsimyksestä ja ahdingosta. Liikkeen toinen perusteema on, että se tarkastelee kriittisesti kirkollisia ja yhteiskunnallisia käytäntöjä.
Wikipedian mukaan Ferdinand Buisson (1841-1932) oli vapaa-ajattelijoiden yhdistyksen puheenjohtaja ja opetushallinnon virkamies, joka taisteli ilmaisen ja maallisen opetuksen puolesta Ranskassa. Hän kehitti yleisen perusopetuksen, joka avasi ovet suurelle ryhmälle lapsia ja kansalaisia, jotka olivat olleet opetuksen ulkopuolella, eli vammaisille ja kehitysvammaisille. Hän toimitti ja osaksi myös kirjoitti ensyklopedisen opetusalan teoksen Dictionnaire de pédagogie et d’instruction primaire. Kansanedustajana ollessaan hän pyrki voimakkaasti saamaan naisille äänioikeuden. Hän oli pasifisti ja pohti esimerkiksi sitä, miten kasvatuksen avulla voidaan vastustaa sotia. Hän puhui 1920-luvulla nuoren Kansainliiton puolesta ja toimi Saksan ja Ranskan suhteiden parantamiseksi, kutsui saksalaisia pasifisteja Pariisiin ja vieraili itse Berliinissä. Hän saikin vuonna 1927 Nobelin rauhanpalkinnon "avusta Saksan ja Ranskan väliseen sovintoon" 86-vuotiaana, iäkkäimpänä kaikista rauhannobelisteista, yhdessä saksalaisen professorin ja pasifistin Ludwig Quidden (1858-1941) kanssa.
Lisäys 30.9.22: Buissonin negatiivinen asenne katolilaisuutta kohtaan saattoi johtua mm. siitä, että katolinen kirkko poisti vasta vuonna 1835 kiellettyjen kirjojensa listoilta Nikolaus Kopernikuksen 1500-luvulla kirjoittaman, aurinkokeskistä maailmankuvaa puolustavan teoksen (lähde: Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology, 1964, s. 70). Tällaisen kirjan pitkäaikainen kieltäminen tuntui tiedettä arvostavan ihmisen mielestä varmasti hyvin tiedevihamieliseltä ja tosiasioista piittaamattomalta.
Edit 24.6.22, 26.6.22, 30.9.22.
Ferdinand Buisson ja Charles Wagner: Fritänkeri och liberal protestantism, 1904. P. A Norstedt & Söners Förlag. Käännös ranskasta ruotsiin: K. 151 sivua (Ferdinand Buisson s. 3-70 ja Charles Wagner s. 73-151).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti