Otteita Ferdinand Buissonin teoksesta

Tässä vielä joitakin kääntämiäni otteita rauhannobelisti Ferdinand Buissonin teoksesta Fritänkeri och liberal protestantism (1904). Katkelmat valaisevat mielestäni hyvin hänen ajattelutapaansa (ainakin sitä, miten olen sen ymmärtänyt) eli sitä, että ihmisen pitää suhtautua avoimesti eri ajattelutapoihin ja saada vapaasti ajatella itse ja muodostaa oma mielipiteensä, sekä sitä, että kaikkien uskontojen ytimessä on pyrkimys tehdä hyvää - Buisson oli sosiaalinen uudistaja ja piti tärkeänä yhteiskunnallisten olojen parantamista.

On useita syitä siihen, miksi niiden protestanttien, jotka ovat vapauttaneet itsensä kaikista kirkollisista siteistä, tulee ojentaa kätensä vapaa-ajattelijoille.

Tärkein näistä syistä on puhtaasti looginen, kuten olen yllä pyrkinyt osoittamaan.

Protestantismilla ei ole mitään merkitystä ihmiskunnan historiassa, ellei sitä ymmärretä ”ihmisoikeuksien julistuksena” uskonnon alalla eli sekä dogmin että kultin vastaisena, ja myöskin näistä molemmista elävien papillisuuden vastaisena.

Miten epäjohdonmukaista ja millainen sen omien periaatteiden rajoitus se sitten olisikaan, jos se täysin mielivaltaisesti asettaisi itselleen rajan vasemmalle, kiellon kulkea pidemmälle tähän suuntaan, a priori -kieltäytymisen tutkia, keskustella, epäillä ja, jos syytä on, kieltää jonkin asian paikkansapitävyys? Se merkitsisi paluuta klerikalismiin.

Klerikalismia ei mitata sen vankilan suuremmalla tai pienemmällä koolla, johon se sulkee ihmishengen, vaan sen merkitys on siinä, että se pitää tämän vankina. Olkoonpa ihminen katolinen, protestantti tai juutalainen, tulee hänestä klerikaalinen samassa silmänräpäyksessä kun hän taivuttaa järkensä ja omantuntonsa sellaisen ulkopuolisen viranomaisen alaiseksi, joka työntyy esiin ja jolle ihminen myöntää jumalallisen auktoriteetin. Jos ihminen tämän viranomaisen edessä luopuu oikeudesta itse tutkia ja päättää kysymyksistä, jotka liittyvät messuun tai Raamattuun, pyhän neitsyen taivaaseenastumiseen tai Kristuksen ylösnousemukseen, ihmetekoihin Vanhassa tai Uudessa testamentissa tai Lourdesissa ja la Salettessa, paavin erehtymättömyyteen tai Jumalan olemassaoloon henkilönä, ovat nämä vain aste-eroja eivätkä lajieroja. Jokainen, joka hyväksyy credon joko kahtenakymmenenä tai yhtenä kohtana, luopuu olemassaolosta vapaasti ajattelevana ihmisenä ollakseen uskonnollinen, eli ihminen, joka valmistaa meidät siihen, että hän tiettynä hetkenä lakkaa hyödyntämästä järkeään ja sen sijaan tukeutuu muilta vastaanotettuun totuuteen, jonka sisällystä hänen ei ole lupa tutkia.

Valitkaa siis, protestanttiset ystäväni! Jos Teillä on tämä salainen side, tai jos Te, vaikkei Teillä kehityksenne alussa vielä olekaan sitä, aiotte antaa myöhemmin sitoa itsenne sillä, älkää epäröikö; Te kuulutte kirkolle – roomalaiselle, kalvinistiselle, luterilaiselle tai jollekin muulle – palatkaa sen helmaan, Te olette uskonnollisia eikä teillä ole mitään saatavaa ei-uskonnollisilta ihmisiltä.

Mutta jos ette halua tällä tavalla avoimesti kieltää reformaation perusajatusta, jos ette halua itsellenne credoa tai katekismusta, paavia tai synodia, jos ette usko jonkin ihmisen tai jonkin kirjan erehtymättömyyteen, ette jonkin opin tai jonkin instituution muuttumattomuuteen, osoittakaa silloin myös rohkeutta ja kutsukaa itseänne oikealla nimellänne, sillä Te olette vapaa-ajattelijoita. Saatatte olla uskonnollisia vapaa-ajattelijoita. Vain katolisille korville nämä sanat ovat toistensa vastakohtia. Kuulutte aivan yksinkertaisesti siihen suureen seurakuntaan, jota Sainte-Beuve nimitti terveen järjen suureksi seurakunnaksi. Olkaa loogisia ja myöntäkää tämä! (s. 35-36)

On olemassa vain yksi uskonto, koskaan ei ole ollut olemassa enempää kuin yksi uskonto niiden kaikkien lukemattomien muotojen alla, jotka ovat toinen toisensa jälkeen vastanneet ihmissivilisaation eri ajanjaksoja. Tämä on hyvien uskonto. Tai jos halutaan mennä analyysissa jonkin verran pidemmälle, tämä on se uskonto, joka on ihmishengen pyrkimys täyttää omat tehtävänsä, tietää totuus, rakastaa kaunista, tehdä hyvää, joista viimeisen voidaan sanoa sisältävän molemmat muut. Tämä on ihmissielun ponnistus toteuttaa omaa lakiaan elääkseen normaalia elämäänsä ja saavuttaakseen luonnollisen tavoitteensa – uskonto, joka ei ole muuta kuin ihmisyyden spontaani vaisto ja toimeenpaneva voima, kun se täyttää oman tehtävänsä, uskonto jonka ihminen hakee oman sisimpänsä syvyyksistä ja jonka hän ajattelee tulevan itselleen taivaan korkeudesta, koska se kutsuu luokseen ja käskee suvereenilla auktoriteetilla, koska se tuntuu hänestä olevan maailmankaikkeuden korkein laki.

Ihminen tarvitsee pidemmän tai lyhyemmän ajan vapauttaakseen tämän uskonnon koko puhtaudessaan ja yksinkertaisuudessaan, tullakseen täysin tietoiseksi siitä, että se on hänen oman omatuntonsa ääni ja että koko sen majesteettisuus riippuu juuri siitä, että se on itse luonto, ihmisen oma luonto, kaikki sisimmäinen ja salaperäisin hänen olemuksessaan. (44)

Myöskin [protestanttinen periaate] sai minut myöhemmin Sveitsissä hyökkäämään vallitsevaa puhdasoppisuutta vastaan ja vaatimaan liberaalille kristillisyydelle oikeutta järkeen perustuen rakentaa lopullisesti uskonnon ilman dogmeja ja ihmeitä, kirkon ilman pappeja, moraalisesti toimivien yhdistyksen, joka haki ohjeensa Raamatun evankeliumista mutta myös kaikista muista ihmisrakkauden evankeliumeista ja oli täysin avoinna inhimillisen ajattelun mitä erilaisimmille muodoille. (68)