Andrew Garve: Leandan sankari, 1960 (A Hero for Leanda, 1959)

Osallistun tällä kirjalla kirjabloggaajien dekkariviikkoon, jota tänä vuonna emännöi Kirsin kirjanurkka.

Olen tätä ennen lukenut kaksi englantilaisen Andrew Garven dekkaria ja aion lukea niitä lisääkin, koska Garven kirjojen juonet ovat kiinnostavia ja erikoisia ja pidän hänen kirjoitustyylistään. SPOILERIVAROITUS: en kerro kirjan loppuratkaisua, mutta kerron kuitenkin melko paljon sen juonesta, koska muuten en voisi kirjoittaa siitä paljon mitään.

Leandan sankarissa yksin viihtyvää valtameripurjehtijaa Mike Conwayta kohtaa heti alkusivuilla katastrofi Ghanan rannikolla, kun hän löytää päivää aiemmin kadonneen rakkaan jahtinsa Taran - ja samalla kotinsa ja kaiken, mitä hän omistaa - korjauskelvottomana meren pohjasta. Hänen rahansa ja vaihtoehtonsa ovat hyvin vähissä, mutta hän saa äkillisesti yllättävän tarjouksen, matkan Eurooppaan keskustelemaan hyvin palkatusta tehtävästä. Seikkailijana hän suostuu ja tapaa upporikkaan Victor Metaxasin. Metaxas on kotoisin Englannin valloittamalta Spyrosin saarelta, joka haluaa itsenäistyä. Hän tahtoo Conwayn purjehtivan Intian valtamerellä olevalle pienelle, syrjäiselle Heureusen saarelle vapauttamaan englantilaisten siellä vankina pitävän Spyrosin vapausliikkeen johtajan Alexander Kastellan.

Conway suostuu lopulta uhkarohkeaan yritykseen, ja koska Metaxasin toimittaman purjeveneen käsittelyyn tarvitaan kaksi, hän saa avukseen spyroslaisen nuoren naisen, Leandan, joka kannattaa palavasti Spyroksen itsenäisyyttä ja ihailee Kastellaa ja tämän jaloja periaatteita ehdoitta. Parivaljakko onnistuu vapauttamaan Kastellan, mutta mitä sankaruus todella tarkoittaa ja mitä siihen vaaditaan? Kuka on loppujen lopuksi sankari? Jännitteet veneessä kolmen ihmisen välillä kasvavat koko ajan suuremmiksi.

Tässä kirjassa oli selkeä intertekstuaalisuuden tuntu, koska Metaxas toi mieleeni Aristoteles Onassiksen. Kirjan juoni taas toi vahvasti mieleen Casablanca-elokuvan, koska siinä on samanlainen henkilöasetelma: antisankari, nainen ja vaarassa oleva vapaustaistelija. Kirja ei kuitenkaan ole jäljitelmä, vaan hyvin kirjoitettu seikkailu (ja varsinkin purjehtijat varmasti pitäisivät tästä, koska suurin osa ajasta oltiin purjeveneessä), ja sen loppu on yllättävä. Se antoi myös ajattelemisen aihetta siitä, mitä hyvien asioiden puolesta taistelu oikeuttaa ja mitä se ei oikeuta. Pidin tässäkin kirjassa siitä, että vaikka Garven kirjoissa pääosassa on mies, myös kirjan nainen on todellisen tuntuinen, vakavasti otettava ihminen, ei vain päälleliimattu koriste.

Aapo on pitänyt myös tästä Garven kirjasta, samoin kuin Juhani K (hänen arviossaan lisää spoilereita).

16.6.24: Aloin miettiä, voiko tätä sanoa dekkariksi. Ehkä tämä on ennemmin seikkailukertomus? Dekkariksi määrittelyn puolesta puhuu kuitenkin julkaisu Sapo-sarjassa, kirjailija Andrew Garve sekä myös osittain kirjan juoni.

Helmet-haaste 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli), tai 13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu. Kuten sanottu, kirjassa vietetään paljon aikaa purjeveneessä.

Edit 16.6.24.

Andrew Garve: Leandan sankari, 1960 (A Hero for Leanda, 1959). WSOY, Sapo-sarja nro 48. Suomennos: Eero Ahmavaara. Kansi: Heikki Ahtiala (ei mainittu). 217 sivua.

Dale Spender: Mothers of the Novel. 100 good women writers before Jane Austen, 1986

Olen aiemmin lukenut australialaisen Dale Spenderin feministisen teoksen Man Made Language ja pidin siitä. Halusin lukea häneltä lisääkin, ja seuraavaksi kirjaksi valikoitui tämä houkuttelevan kuuloinen teos. Sata naiskirjailijaa ennen Jane Austenia? Ja vielä hyviä? Eikö Jane Austen ollutkaan ensimmäinen englanniksi kirjoittava naiskirjailija, joka on huomion arvoinen?

No ei ollut. Vaikka myöhempi kirjallisuudenhistoria on systemaattisesti jättänyt melkein kaikki nämä kirjailijat huomiotta, monet naiset kirjoittivat aktiivisesti, monipuolisesti ja rohkeasti ennen Austenia huolimatta kaikista niistä vaikeuksista, joita heidän tielleen asetettiin: tyttöjen koulutus oli järjestään paljon vähäisempää kuin poikien, jos sitä edes oli, 1600-luvulla ja sen jälkeenkin julkisuudessa olevaa naista pidettiin moraalittomana, oli syy mikä tahansa (kuten kirjan julkaiseminen), naiset eivät saaneet välttämättä edes käydä kirjakaupoissa...

Kaikesta tästä huolimatta naiset raivasivat itselleen tien kirjallisuuteen, niin että he olivat lopulta hyvin näkyvä ja huomattava osa 1700-luvun kirjallista maailmaa. Naiskirjailijat olivat niin suosittuja ja pidettyjä, että jotkut mieskirjailijat jopa julkaisivat kirjansa naisen nimellä saadakseen enemmän lukijoita. Jotkut 1700-luvun lopun tunnetuimmat kirjailijat olivat naisia, ja jotkut mieskirjailijat tukivat ja arvostivat heitä. Naisten kirjoittamia uusia teoksia odotettiin, niistä keskusteltiin ja niihin suhtauduttiin vakavasti - sekä naiset että miehet. Austen ei aloittanut tyhjästä, vaan hänellä oli takanaan pitkä perinne, jolle hän rakensi.

Kun Spender opiskeli kirjallisuutta yliopistossa, näistä varhaisista naiskirjailijoista ei puhuttu hänen kurssikirjoissaan mitään (tai hyvässä tapauksessa mainittiin pari kolme nimeä). Kun hän ryhtyi tutkimaan asiaa, hän ei odottanut löytävänsä juurikaan naiskirjailijoita tuolta ajalta, ja hänen paljon sinnikkyyttä vaatineen tutkimuksensa tulokset yllättivät hänet.

Spender aloittaa kirjansa 1600-luvun ensivuosikymmeniltä Lady Mary Wroathista ja Anne Weamysistä ja jatkaa tästä eteenpäin 1700-luvulle. Joukossa on mm. 1600-luvun Aphra Behn, jonka taitavan näytelmän olen itsekin lukenut. Kirjailijoita käsitellessään - ei kaikkia sataa, Spender on valinnut heistä vain osan tarkemman tarkastelun kohteeksi - Spender kuvaa myös aikakauden muuttuvaa kirjallisuusinstituutiota, suhtautumista kirjoittaviin naisiin sekä asenteita tuolloin ja nykyään. Spender kirjoittaa hyvin, ja kirjaa lukee mielikseen yleensä kirjallisuus- ja kulttuurihistoriana: teos ei ole kuiva faktaluettelo, vaan johdonmukainen, eri osa-alueita käsittelevä kirjallisuushistoria, kulttuurinen analyysi ja useinkin jännittävä elämäkertakirja, jossa nostetaan esiin nykyäänkin melkein näkymättömät ajan naiskirjailijat. Dale yhdistää kirjassaan hauskan kirjoitustyylin, avoimen feministisen asenteen ja hyvät perustelut.

Kirjan nimi ei turhaan ole Mothers of the Novel. Kirja käsittelee romaanikirjailijoita (ei siis esimerkiksi runoilijoita), ja naisilla oli Spenderin mukaan englanninkielisen romaanin synnyssä hyvin tärkeä rooli, määrällisesti ja laadullisesti. They drew on the strengths they had been allowed and transformed their private literary indulgence into a public paid performance, and in the process they gained for themselves a voice and helped to create a new literary form. Women did not imitate the men; it was quite the reverse. And as the women writers produced this novel form, they forged for themselves an occupation which was intellectually stimulating, often lucrative, generally rewarding, and increasingly influential. (4-5) Yhtä lailla tai enemmänkin naisten kuin miesten aikaansaannosta on kirjeromaani, realistinen romaani, goottilainen romaani, omaelämäkerrallinen romaani, poliittinen fiktio sekä idearomaani (novel of ideas).

Kirja saa miettimään, mitä kirjoja sanotaan klassikoiksi ja miksi. Spender löysi ajalta ennen Jane Austenia yli sata naispuolista romaanikirjailijaa ja vain 30 miestä, mutta sanoo, että mieskirjailijoita saattoi olla parikymmentä enemmänkin. Tämän huomioon ottaenkin mieskirjailijoita oli tuolloin paljon vähemmän kuin naisia, mutta englanninkielisen romaanin historiassa tuolta ajanjaksolta nostetaan esiin kuitenkin vain viisi mieskirjailijaa (Daniel Defoe, Henry Fielding, Samuel Richardson, Tobias Smollett ja Lawrence Sterne) ja jätetään nuo yli sata naiskirjailijaa, joista jotkut olivat omana aikanaan hyvin tunnettuja ja suosittuja, huomiotta (5-6). Tätä ei enää voi pitää vahinkona, vaan tahallisena poisjättönä. Tällainen poisjättö on vahingollinen: naiskirjailijoilla on merkitystä tietenkin naisille, jotka saavat heistä kaikupohjaa omille kokemuksilleen, tunteilleen ja ajatuksilleen, mutta myös miehille - yleensä ihmisille.

Asenteen naiskirjailijoihin huomaa myös romanttiselle kirjallisuudelle annetusta leimasta: jos miehet kirjoittivat ihmissuhteista ja tunteista, tätä pidettiin emotionaalisesti ja psykologisesti syväluotaavana vakavasti otettavana kirjallisuutena; jos naiset kirjoittivat näistä, tätä pidettiin romanttisena höttönä.

Nykyään ei kuitenkaan ole mikään pakko noudattaa ennakkoluulojensa vankeina olleiden aikaisempien mieskriitikkojen luomaa kaanonia, vaan jos menneisyydestä löytää hyvän naiskirjailijan, voi olla hyvät perusteet nostaa tämä oman luvin klassikon asemaan, jos tämän pystyy perustelemaan kirjallisilla ansioilla. Ja tätähän on tietysti tehtykin sen lähes 40 vuoden aikana, joka Spenderin kirjan julkaisemisesta on kulunut. Mutta ei kuitenkaan kovin paljon - keitä 1600-1700-luvun naiskirjailijoita osaisit nimetä? Kuinka monen nimen seuraavista tunnistat? Minä tunsin ennen kirjan lukua vain Aphra Behnin, Mary Wollstonecraftin ja Ann Radcliffen nimet.

Tässä lista kirjailijoista, joita Spender käsittelee kirjassaan tarkemmin, koska heitä on aikalaisarvioissa tai myöhemmin (harvoissa naisten kirjoittamissa kirjallisuushistorioissa) pidetty merkittävinä: Lady Mary Wroath, Anne Weamys, Katherine Philips, Anne Clifford, Lucy Hutchinson, Anne Fanshawe, Margaret Cavendish, Aphra Behn, Delarivière Manley, Eliza Haywood, Sarah Fielding, Charlotte Lennox, Elizabeth Inchbald, Charlotte Smith, Ann Radcliffe, Mary Wollstonecraft, Mary Hays, Fanny Burney, Maria Edgeworth, Sydney Owenson (Lady Morgan), Amelia Opie ja Mary Brunton.

Sivuilla 119-137 on lista Spenderin löytämistä sadastakuudesta Jane Austenia aikaisemmin kirjoittaneesta naiskirjailijasta sekä näiden kirjailijoiden 568 romaanista. Spenderin kirja käsittelee romaanin kehitystä nimenomaan angloamerikkalaisella kielialueella, eikä siinä puhuta muusta Euroopasta mitään.

Edit 12.6.24 (lisätty Ann Radcliffen nimi tuttuihin kirjailijoihin).

Dale Spender: Mothers of the Novel. 100 good women writers before Jane Austen, 1986. Pandora Press. 338 sivua + lähdeluettelo (9 sivua) + hakemisto (10 sivua).

Paul Cinquevalli, viime vuosisadan vaihteen huippujonglööri

Edellisen bloggauksen Edna Ferberin kirjassa sanottiin taitavan kirjanpitäjän pystyvän jonglööraamaan numeroita kuin Cinquevalli. Paul Cinquevalli (1859-1918) syntyi saksalaisten vanhempien lapsena nykyisessä Puolassa Paul Kestnerinä tai Emil Otto Paul Braunina. Paul karkasi 12- tai 14-vuotiaana kotoa liittyäkseen sirkuksen akrobaatteihin, mutta putosi jonkin ajan päästä esityksen aikana narulta ja loukkaantui, minkä jälkeen hän ryhtyi harjoittamaan jonglöörausta. Hän kehittyi siinä aivan käsittämättömän taitavaksi jokapäiväisen tuntikausien harjoittelun takia ja saavutti suuren suosion uudessa kotimaassaan Englannissa ja muualla maailmassa.

Hänen jonglöörauksensa oli paljon muutakin kuin pallojen heittelyä, ja hän kehitti aivan omia temppuja: liikutteli kahta päällekkäin olevaa palloa biljardikeppien välissä (kuva yllä), heitteli isoja tynnyreitä, tai piti hampaissaan(!) tuolia, jonka päällä istui hänen pöydän ääressä lehteä lukeva avustajansa - ja tietenkin samalla vielä jonglöörasi kolmella pallolla. (Netin kuvahaussa on lisää kuvia ja esimerkiksi selvempi kuva yllä olevasta. En saanut tähän kuitenkaan kopioitua muita kuvia, koska ne näkyivät jostain syystä vain tyhjinä ruutuina, ja kuvia venkslatessani luulin jo tuhonneeni puolet bloggauksesta, mutta sain sen onneksi palautettua.)

 

Cinquevalli oli aikansa superjulkkis, joka esiintyi omien sanojensa mukaan lähes kaikissa maailman pääkaupungeissa. Hänen suosionsa hiipui kuitenkin Englannissa ensimmäisen maailmansodan syttyessä, koska hän oli saksalaista syntyperää. Monet asiantuntijat pitävät häntä kuitenkin nykyäänkin maailman parhaimpana jonglöörina. Minusta hän on aivan ällistyttävä, ja olen kääntänyt tähän International Jugglers' Associationin sivuilta (tästä ja tästä) löytämäni Cinquevallin oman kirjoituksen ja haastattelun. Tekstit kertovat valtavasta innostuksesta asiaan ja omistautumisesta jonglööraamiselle. Ja ihan uskomattomasta sinnikkyydestä - Cinquevalli harjoitteli erästä temppua lähes kahdeksan vuotta, ennen kuin esitti sen julkisesti.

Ensin käännös australialaisessa lehdessä julkaistusta haastattelusta.

Paul Cinquevalli kirjoittaa: Olen jonglöörannut suunnilleen siitä asti kun opin kävelemään. Ensimmäinen yritykseni oli hoitajan minulle antamalla appelsiinilla. En syönyt sitä, vaan aloin kokeilla temppujen tekemistä sen kanssa; kolme päivää myöhemmin, kun siitä oli tullut liian pehmeä heiteltäväksi, hankkiuduin siitä eroon tavalliseen tapaan.

Menestyäkseen jonglöörillä täytyy olla loputtomasti kärsivällisyyttä. Jotkin temput vaativat niin pitkällistä ja jatkuvaa harjoitusta, että jos ihmisellä ei ole suunnattomasti kärsivällisyyttä ja rajattomasti sinnikkyyttä, hän ei koskaan pystyisi suorittamaan niitä. Otetaan esimerkiksi temppu, jossa tasapainotellaan korkeaa lasia otsan päälle aseteltujen neljän oljen/juomapillin (straws) päällä. Temppu näyttää aika helpolta, mutta minulla meni vuosia, ennen kuin onnistuin tekemään sen. Lasia tasapainotellessani jonglööraan samaan aikaan viittä hattua. En itse asiassa koskaan näe hattuja – avustajani ojentaa ne minulle ja laitan ne sitten liikkeelle, mutta katseeni on koko ajan kiinnittynyt pilleihin, joiden päällä lasi on. Jos siirtäisin katseeni pois pilleistä sekunnin sadasosaksi, niiden tasapaino järkkyisi.

Mutta miten pystyy heittelemään hattuja, jos ei näe niitä, lukija luonnollisesti kysyy. Voin vain sanoa, että tiedän vaistomaisesti, missä ne ovat. Näen ne sisäisesti ja tiedän täsmälleen missä kukin hattu on, kun ojennan käteni tarttuakseni siihen. Olen asteittain saanut itselleni kolmannen näköaistin (a treble sight), jota ilman en voisi suorittaa puoltakaan tempuistani.

Kun esimerkiksi jonglööraan biljardipalloilla [selässäni] en koskaan näe niitä niiden vieriessä selkääni pitkin, mutta tiedän kuitenkin täsmälleen missä ne ovat, ja näen ne mielessäni aivan yhtä selvästi kuin jos katsoisin niitä. Jos arvioisin niiden sijainnin hiuksenkin verran väärin, sotkisin esityksen.

Vaati lähes kahdeksan vuoden harjoittelun, ennen kuin onnistuin tasapainottamaan kaksi biljardipalloa toistensa päällä ja sitten tasapainottelemaan niitä biljardikepin päällä.

Tämä suoritus kiinnosti minua erityisesti, koska minulle sanottiin, että tieteen lakien mukaan se olisi mahdotonta.

Aloin siis harjoitella säännöllisesti tunnin päivässä. Itsekin epäilin tempun mahdollisuutta, mutta parin vuoden harjoittelun jälkeen aloin toivoa, että onnistuisin tekemään tämän näennäisesti mahdottoman tempun. Eräänä yönä heräsin nähtyäni unta, että olin esittänyt tämän tempun, joka oli silloin kunnianhimoni tärkein kohde.

Nousin ylös, ryntäsin alakertaan, aloin harjoitella biljardikepilläni ja kahdella biljardipallolla, ja ensimmäisellä yritykselläni onnistuin pitämään ne tasapainossa. Noin viisi vuotta myöhemmin esitin tämän tempun julkisesti.

On usein väitetty, että käytän painotettua (loaded) biljardikeppiä jonglööratessani kepillä. Jokainen, joka tietää jotain jonglöörauksesta, huomaa tällaisen väitteen selvästi absurdiksi. Se ei auttaisi minua hiventäkään. Koko vaikeus on siinä, että saa oikean tasapainopisteen (the correct point of balance). Se ei olisi yhtään helpompaa painotetulla kuin tavallisellakaan kepillä. Kunhan on löytänyt oikean tasapainopisteen, jonglöörauksesta tulee varsin helppoa.

Olen esiintynyt lähes jokaisessa maailman pääkaupungissa, ja kaupan päälle kaikenlaisissa syrjäisissä paikoissa, mutta luulen että erikoisin paikka, jossa olen koskaan esiintynyt, oli kadunkulmassa Boulder Cityssä. Koko esitys oli improvisoitu. Olin maailmankiertueella ja satuin olemaan Kalgoorliessa. ”Etkö antaisi Boulder Cityn kaivosmiehille tilaisuutta nähdä sinut?”, joku ehdotti, joten lähdin Boulderiin. Varasin pari huonetta kadunkulmassa olevasta hotellista ja järjestin lavan huoneideni ulkopuolelle. Paikat improvisoitiin nopeasti, hintana puolen punnan kultaraha, ja ansaitsin tuona iltapäivänä 200 £. Esityksen aikana puhalsi puhuri, joten oli monta temppua, joita en pystynyt mitenkään tekemään, mutta minulla on aina suuri määrä temppuja varastossa tällaisia hätätilanteita varten, ja olen iloinen voidessani sanoa, että kaivosmiehet olivat niihin erittäin tyytyväisiä.

Eräs jonglöörin elämän huonoista puolista on se, että hän ei voi käytännöllisesti katsoen koskaan pitää lomaa. Jos luopuisin työstä edes viikoksi enkä harjoittelisi ollenkaan sinä aikana, minun pitäisi opiskella viikkoja saadakseni silmäni ja käteni taas toimimaan. Harjoittelen eri temppuja joka päivä noin kolmen tunnin ajan. Useammin kuin kerran ystävä on tavannut minut soittamasta pianoa ja tasapainottelemasta keppiä ja hattua pääni päällä samaan aikaan. Musiikki on harrastukseni ja huvini, ja nautin erilaisten asioiden tekemisestä samaan aikaan. Se pitää taidot vetreinä. Usein esimerkiksi jutellessani ystävän kanssa jonglööraan samaan aikaan viidellä pallolla. Se huvittaa ystävääni ja on minulle harjoitusta.

Ne temput, jotka ovat vaikeimpia tehdä, eivät muuten millään muotoa ole niitä, joita yleisö eniten arvostaa. Yksi suosituimmista tempuistani on esimerkiksi jonglööraus kanuunankuulalla ja sen sieppaaminen niskaani. Tämä ei ole millään tavalla kovin vaikea temppu, mutta vetoaa yleisöön suuresti, uskoakseni osaksi sen takia, että ihmiset uskovat tempun olevan vaikean. Tietysti jos en onnistuisi sieppaamaan kuulaa oikeaan kohtaan se tappaisi minut; mutta ei ole pienintäkään mahdollisuutta, että tekisin virheen.

Olen saanut lääkäreiltä tätä temppua koskevia monia huvittavia kirjeitä, joissa he sanovat että temppu varmasti vie minut hautaan jonakin päivänä. Ensimmäisen kerran kun yritin temppua, käytin puista palloa, joka painoi vain yhden paunan (450 g). Se osui väärään kohtaan ja iski minut tajuttomaksi, mutta jatkoin harjoittelua, kunnes löysin oikean tavan tehdä temppu. Nyt käytän rautakuulaa, joka painaa 60 paunaa (n. 27 kg). Aloitin muuten akrobaattina, en jonglöörina.

Nuorallakävelyesityksessä Pietarissa humalainen avustaja oli tehnyt virheen nuoraa asentaessaan, minkä takia lipesin ja putosin 24 metriä. Kymmenen kuukautta myöhemmin pääsin sairaalasta sellaisessa kunnossa, että ymmärsin akrobaatin urani olevan ohi, ja siirryin vähän myöhemmin jonglööraukseen, joka oli aina kiehtonut minua niin valtavasti. Tuolloin pystyin suorittamaan noin kolme pientä temppua; nyt repertuaarissani on yli 3000 temppua.

Sitten Cinquevallin neuvoja jonglööriksi haluaville.

Kuinka onnistua jonglöörinä

 

Aina välillä ihmiset ovat tulleet pyytämään minua näyttämään heille, kuinka jonglöörataan. ”Se näyttää niin helpolta”, he sanovat aina. Se ei ole ihan niin helppoa kuin miltä näyttää, kuten voi päätellä siitä, että kesti kahdeksan vuotta, ennen opin pitämään kahta biljardipalloa tasapainossa biljardikepin päällä, ja olen käyttänyt kuukausia, joskus vuosia, opetellessani suorittamaan useita muita temppuja repertuaarissani.

 

Jotkut ihmiset pystyvät toki luonnostaan saamaan käden ja silmän toimimaan yhdessä paljon nopeammin ja tarkemmin kuin toiset. Jokin aika sitten annoin muutaman oppitunnin nuorelle naiselle, joka ei tiennyt kertakaikkiaan mitään jonglöörauksesta, ja kuitenkin hän oppi ensimmäisellä tunnillaan pitämään ilmassa viittä palloa. En ole koskaan nähnyt kenenkään pystyvän tähän ensimmäisellä yrityksellään, ja se hämmästytti minua paljon.

 

Jonglööri ei saa koskaan epäillä hiukkaakaan kykyään suorittaa jotakin temppuaan. Jos hänellä on epäilyksiä asiasta, se merkitsee vain sitä, että hän ei ole opetellut suorittamaan temppua kunnolla. Esimerkiksi heittäessäni 27-kiloisen kanuunankuulan ilmaan ja ottaessani sen sitten kiinni niskaani kuolisin välittömästi, jos en saisi sitä osumaan oikeaan paikkaan. Jos arvioni heittäisi kolmekin millimetriä, olisin kuollut mies; olen kuitenkin aivan yhtä varma siitä, että saan kuulan oikein kiinni, kuin siitä, että pystyn kävelemään alakertaan kaatumatta.

Jonglöörin täytyy aivan ensimmäiseksi oppia käyttämään raajojaan, erityisesti käsiään ja käsivarsiaan, huimaavan nopeasti. Tällaisen liikenopeuden saavuttamiseksi on välttämätöntä suorittaa erilaisia harjoituksia joka päivä ja ennen kaikkea pitää huolta siitä, että tekee harjoitukset joka päivä vähän nopeammin kuin päivää aikaisemmin.

Sitten silmä täytyy opettaa toimimaan hyvin nopeasti. Kun kokeilee sellaista yksinkertaista harjoitusta kuin parin tennispallon jonglöörausta, todennäköisesti huomaa, että vaikka harjoitus on helppo, pallo putoaa aina välillä.

 

Miksi? Yksinkertaisesti siksi, että silmä ei aina toimi tarpeeksi nopeasti mahdollistaakseen pallon kiinniottamisen. Pallo ei koskaan odota, se putoaa aina täsmälleen samalla nopeudella ja samalla tavalla. Kun silmä on oppinut toimimaan aina samalla nopeudella, pallo ei enää koskaan jää sieppaamatta.

Kahden pallon heittelystä oppija voi asteittain siirtyä jonglööraamiseen viidellä pallolla. Kun hän pystyy heittelemään täysin varmasti viittä palloa, hänen kätensä ja silmänsä toimivat yhdessä erittäin hyvin ja helposti, ja hän voi edetä vaikeampiin temppuihin.

 

Ehkä vaikeinta jonglöörille on oppia näkemään esineet katsomatta niitä. Tämä saattaa vaikuttaa paradoksaaliselta väitteeltä, mutta se on kuitenkin totta. Kun esimerkiksi tasapainottelen lasia otsallani olkipilli(e)n päällä ja jonglööraan samalla viittä hattua, en koskaan katso hattuja; jos tekisin niin sekunnin sadasosankin ajan, lasi ja pillit putoaisivat, mutta tiedän vaistomaisesti hattujen sijainnin ja pystyn ottamaan ne kiinni ja heittelemään niitä aivan yhtä helposti kuin jos todella katsoisin niitä.

 

Mutta vaatii vuosien harjoittelun, että pystyy saavuttamaan tämän, jota voin kutsua ainoastaan eräänlaiseksi toiseksi näkökyvyksi (double sight).

 

Jatkuva harjoittelu on välttämätöntä jopa kaikkein taitavimmallekin jonglöörille. Jos pitäisin kuukauden loman enkä kertaisi tuona aikana joitakin temppujani, minun pitäisi luultavasti harjoitella vuoden ajan ennen kuin voisin taas esiintyä julkisesti. Harjoittelen itse asiassa joka päivä vähintään kolmen tunnin ajan.

 

Modernin jonglöörin pitää tiedostaa ja ymmärtää eräs seikka, se että hänen täytyy huvittaa yleisöään eikä vain kiinnostaa sitä. Viime vuosina olen aina tuonut esityksiini mukaan huumoria tekemällä asiat huvittavasti, mutta niistä tulee sillä tavalla paljon vaikeampia.

 

Edit 6.6.24, 10.6.24 (korjauksia).

Edna Ferber: Emma McChesney & Co., 1915

Edna Ferber (1885-1968) oli omana aikanaan tunnettu ja suosittu amerikkalainen toimittaja sekä novelli-, romaani- ja näytelmäkirjailija. Hän saattaa olla mutkan kautta tuttu myös nykyihmisille, koska Elizabeth Taylorin, Rock Hudsonin ja James Deanin tähdittämä Jättiläinen sekä musikaali Teatterilaiva perustuvat hänen romaaneihinsa. Hän on saanut Pulitzer-palkinnon romaanista So Big, ja ainakin viisi hänen romaaniaan on käännetty myös suomeksi.

Itse en ollut koskaan kuullutkaan hänestä ja sain tietää äskeiset asiat vasta tätä kirjoittaessani. Uusiin vanhoihin naiskirjailijoihin on kuitenkin aina hauska tutustua, joten kun hänen nimensä tuli muussa yhteydessä esiin, otin sattumanvaraisesti Gutenbergistä luettavakseni yhden hänen romaaninsa. Kirja kertoo liikenaisesta Emma McChesneystä, joka on Buck Featherloom Petticoat Companyn (eli naisten alusasujen?) menestyvä myyntiedustaja ja yrityksen apulaisjohtaja (tai jotain sellaista). Hän on myös eronnut nuorena väkivaltaisesta miehestään, minkä jälkeen hän on kasvattanut ja kouluttanut poikansa Jockin yksin. (Huom! Kirjan julkaisuvuosi on siis 1915.)

Kirjan läpikäyvä teema onkin naisten työnteko ja sitä kautta heidän itsenäisyytensä sekä mahdollisuutensa ja myös tarpeensa käyttää aivojaan, kykyjään ja taitojaan. Kirja koostuu seitsemästä tarinasta, jotka toimivat myös itsenäisinä kertomuksina, joten luvut on varmaan julkaistu alunperin sarjana jossakin lehdessä. Niissä on kuitenkin selkeä ajallinen ja juonellinen jatkumo ja eri lukujen juoniaiheet limittyvät toistensa kanssa, joten tämä käy hyvin myös romaanista.

Kirjan alussa vielä naimaton nelikymppinen Emma lähtee yksin Etelä-Amerikkaan myyntimatkalle firman isältään perineen T. A. Buckin voimakkaasta vastustuksesta huolimatta, ja kokemuksensa ja neuvokkuutensa avulla onnistuu saamaan eteläamerikkalaiset ostajat puolelleen. Palattuaan hän menee naimisiin T. A.:n kanssa, mutta tämä ei loppujen lopuksi tarkoita kotiin jäämistä. Lähes koko aikuisikänsä töitä tehnyt Emma tekee T.A.:n kanssa sopimuksen, että kokeilee varakkaana kotirouvana oloa - shoppailua, aterioiden suunnittelua ja sisustusta - kolmen kuukauden ajan.

"It's a bargain. For three months I shall do nothing more militant than to pick imaginary threads off your coat lapel and pout when you mention business. At the end of those three months we'll go into private session, compare notes, and determine whether the plan shall cease or become permanent. Shake hands on it."   ...   So it was that Emma McChesney, the alert, the capable, the brisk, the business-like, assumed the role of Mrs. T. A. Buck, the leisurely, the languid, the elegant.

Kolmen kuukauden päästä hän kuitenkin jo palaa halusta päästä takaisin töihin, ja myöskin T. A. haluaa hänet taas innokkaasti mukaan firmaan tasa-arvoiseksi kumppanikseen, jonka osaamiseen ja arvostelukykyyn voi aina luottaa.

Kirjassa on myös muita työtätekeviä naisia, kaikki oman alansa päteviä ammattilaisia. Esimerkiksi Buckin firman taitava pikakirjoittaja Hortense menee samoihin aikoihin naimisiin kuin Emma ja irtisanoutuu siksi toimestaan, ja vaikka hän rakastaakin miestään ja uutta kotiaan, hän kaipaa paljon myös työtään, joka antaa merkitystä hänen elämälleen. Emman poika Jock on menossa naimisiin mainostoimistossa jo hienon uran luoneen Gracen kanssa, jota Emma arvostaa kovasti ja joka Hortensen tavoin luopuu työstään naimisiin mennessään: I can't help thinking of what a stunning girl Grace Galt is, and what a brain she has, and how lucky you are to get her. Any girl—with the future that girl had in the advertising field—who'll give up four thousand a year and her independence to marry a man does it for love, let me tell you. 

Kuten näkyy, tuona aikana oletettiin lähes automaattisesti, että kun nainen menee naimisiin, hän lopettaa työnteon. Emman ratkaisu on siis melkoisen radikaali. T. A. on ihanteellinen aviomies: hän arvostaa ja tukee Emmaa aina, sekä naisena että ihmisenä, jolla on ideoita, taitoja ja osaamista. Jos Emma ja T. A. ovat eri mieltä, Emma pitää päänsä, koska luottaa itseensä.

Ferber suhtautuu positiivisesti kaikkiin työtätekeviin naisiin, oli näiden asema mikä tahansa, mutta negatiivisesti rikkaiden naisten "hyväntekeväisyysjärjestöön", joka katsoo asiakseen kertoa työtätekeville naisille (= työläisnaisille, Emmaa he eivät laske tähän joukkoon kuuluvaksi), että näiden ei pitäisi käyttää kauniita vaatteita.

Emma on melkoinen supernainen: energinen, osaava, älykäs, luova (hän suunnittelee ajoittain, innoituksen iskiessä, firmalle myös mullistavia vaatteita), tehokas, lähes lyömätön liikenainen, sisukas sekä myös kaunis, nuorekas, naisellinen ja hyvin pukeutuva, mikä muistetaan mainita suunnilleen joka luvussa. Hän on lisäksi itsepäinen, huumorintajuinen, hauska, ymmärtäväinen, myötätuntoinen ja pidetty. Hänen hahmonsa ei siis ole kovin realistinen, eikä kirjassa käsitellä juuri ollenkaan todella vaikeita tunteita tai asioita, ja kirjan naiset työskentelevät naisille melko "sopivilla" aloilla, mutteivät kuitenkaan ihan tyypillisesti (matkustava myyntiedustaja ja mainosten kirjoittaja).

Kirja on kuitenkin älykkäästi ja viihdyttävästi kirjoitettu, on hyvien asioiden puolella ja onnistuu hyvin puolustamaan naisten oikeutta ja halua työntekoon yli sata vuotta sitten. Ja naisena tuntui tuohon aikaan varmasti hyvältä lukea kirjaa, jossa naiset ovat pääroolissa (Emma on tärkein, mutta kirjassa on paljon muitakin naisia), jossa puhutaan naisia koskevista asioista ja heidän ongelmistaan, ja jossa naiset esitetään älykkäinä, vahvoina ja osaavina olentoina, ei kauniina, avuttomina tyhjäpäinä. Pidin kirjasta (vaikken täysin ihastunut siihen), ja Ferberiltä voisi lukea muutakin. Kirjasta on otettu uusintapainos vuonna 2002, ja se on ilmeisesti kolmas Emma McChesney -teos.

Ferberillä on hauska tapa viitata aikansa julkkiksiin (muutaman kerran, ei liian usein). Tässä kirjasta löytyneitä uusia tuttavuuksia.

Ida Tarbell (1857-1944), yksi ensimmäisistä tutkivista journalisteista. "Hmm! What Ida Tarbell calls 'Restless women.' Money, and always have had it. Those hats were born in one of those exclusive little shops off the Avenue. Rich but somber. They think they're advanced, but they still resent the triumph of the motor-car over the horse. That girl can't call her soul her own. Good eyes, but too sad. He probably didn't suit mother."

Ida B. Wellsiä (1862-1931), yhdysvaltalaista toimittajaa ja kansalaisoikeusaktivistia, kirjassa ei mainittu, mutta hän tuli mieleeni Ida Tarbellista.

Kuvissa on sama henkilö. Teatteri- ja elokuvanäyttelijä Julian Eltingeä (1881-1941) on sanottu suurimmaksi naisosia esittäneeksi miesnäyttelijäksi teatterihistoriassa (Britannica). Emman suunnittelemalle hameelle ei ollut muotinäytöksessä mannekiinia: Spalding clapped a desperate hand to his bald head. "If only I had Julian Eltinge's shape, I'd wear it to the show for you myself."

Liikenaista ja sijoitusneroa Hetty Greeniä (1834-1916) sanottiin "Wall Streetin noidaksi". Hän oli aikansa rikkain nainen ja yleensäkin varmasti rikkaimpia amerikkalaisia - hänen omaisuutensa arvo hänen kuollessaan oli nykyrahassa yli kymmenen miljardia euroa. T. A.:n mielipide vastasyntyneestä Emman pojantyttärestä: "Yes, and think of the brain she'll have," Buck reminded her excitedly. "Great Scott! With a grandmother who has made the T. A. Buck Featherloom Petticoat a household word, and a mother who was the cleverest woman advertising copy-writer in New York, this young lady ought to be a composite Hetty Green, Madame de Stael, Hypatia, and Emma McChesney Buck. She'll be a lady wizard of finance or a——" "She'll be nothing of the kind," Emma disputed calmly. "That child will be a throwback. The third generation generally is. With a militant mother and a grandmother such as that child has, she'll just naturally be a clinging vine. She'll be a reversion to type. She'll be the kind who'll make eyes and wear pale blue and be crazy about new embroidery-stitches. Just mark my words, T. A."

Kirjassa puhutaan myös jonglööri Cinquevallista, mutta hänestä kirjoitan ihan oman bloggauksensa. Pop Henderson had been head bookkeeper for years. But the pen in his trembling hand made queer spidery marks in the ledgers now, and his figure seven was very likely to look like a drunken letter "z." The great bulk of his work was done by the capable, comely Miss Kelly who could juggle figures like a Cinquevalli.

Helmet-haaste 41. Kirjassa syntyy lapsi (Emman pojan Jockin ja Gracen lapsi). 

Edit 7.6.24, 10.6.24.

Edna Ferber: Emma McChesney & Co., 1915 [julkaisuvuosi netistä, ei Gutenbergissä]. Kustantaja: ?. Sivumäärä: ?.
Luettavissa Gutenbergissä.

Jim Ottaviani & Maris Wicks: Astronauts. Women on the Final Frontier (sarjakuva, 2020)

Kirjaimia-blogissa luetut houkuttelevat sarjakuvat innostivat minutkin tarttumaan kirjastossa naisastronauteista kertovaan sarjakuvaromaaniin. Teoksen kertoja (vaan ei tekijä) on biologiksi kouluttautunut Mary Cleave, josta tuli myös astronautti. Hän kuvailee astronautiksi halunneiden naisten kivistä tietä USA:ssa - vaikka naiset selvisivät kaikista astronauteille vaadituista lääketieteellisistä ja fyysisistä testeistä (joita oli todella monta), vaikka painavampien miesten korvaaminen kevyemmillä naisilla olisi säästänyt satojatuhansia dollareita (yhden kilon lähettäminen avaruuteen maksoi 10 000 dollaria, s. 53) ja vaikka naisilla muutenkin oli oikein hyvät perustelut vaatimuksilleen ja vaikuttavat tutkinnot, useimmat Nasan silmäätekevät ja myös muut, esimerkiksi lehtimiehet, olivat jääräpäisiä konservatiiveja eivätkä pystyneet kuvittelemaan naisia avaruuteen. Osasyynä tai tekosyynä tähän oli se, että astronauttien odotettiin olevan hävittäjälentäjiä.

Ensimmäinen nainen avaruudessa ei siis ollut amerikkalainen, vaan neuvostoliittolainen Valentina Tereshkova. Hänen äitinsä ei pitänyt edes siitä, että hän harrasti laskuvarjohyppyjä, joten hän ei ennen avaruusmatkaansa kertonut äidilleen olevansa lähdössä avaruuteen ja tämä sai tietää sen muistaakseni televisiosta.

Astronauteiksi haluavat naiset löysivät USA:ssa kuitenkin myös puolustajia sekä Nasasta että sen ulkopuolelta (esim. Wernher von Braun suhtautui positiivisesti naisiin astronautteina) ja saivat sinnikkyydellään lopulta tahtonsa läpi. Tämänkään jälkeen asiat eivät kuitenkaan sujuneet täysin ongelmitta (mikäpä sujuisi?), mutta miesastronauttien kanssa naisilla ei ole kirjan mukaan ollut vaikeuksia.

Kirja on mukavasti kerrottu historiikki eräästä naisille pitkään suljettuna olleesta ammatista. Joskus se kyllä tuntui vähän tylsältä - halusin nuorena astronautiksi, mutten enää, koska mietin avaruudessa olevia roskia ja avaruuslentojen ilmakehään päästämää todennäköisesti aivan järkyttävää hiilidioksidimäärää, ja minusta meidän kannattaisi käyttää rahat asioiden hoitamiseen kuntoon maapallolla ennen kuin mietitään muita planeettoja tai tehdään huvimatkoja avaruuteen, vaikka tietysti on upeaa että olemme päässeet käymään Kuussa - mutta kirja on hyvin kirjoitettu ja piirretty ja antaa oman varmastikin perinpohjaisesti tutkitun osansa naishistoriaan. (Ja joo, tiedän että edellinen virke on todella pitkä ja sekava.)

Helmet-haaste 13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu (suurin osa kirjasta tapahtuu maapallolla, mutten voi vastustaa tätä kohtaa, koska on vaikea keksiä rajatumpaa tapahtumapaikkaa kuin avaruusalus) tai 30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja (mikä on tietysti sarjakuville tyypillistä, mutta teki lukemisen rytmittämisestä hankalaa).

Edit 4.6.24 (lisätty linkki Mary Cleaveen).

Jim Ottaviani (teksti) & Maris Wicks (piirrokset): Astronauts. Women on the Final Frontier, 2020. First Second. 170 sivua.

Vastusta kirjan arvonlisäveron korotusta, vielä muutama päivä jäljellä

Allekirjoitin muutama kuukausi sitten kansalaisaloitteen kirjan arvonlisäveron nostamista vastaan. Ajattelin kirjoittaa asiasta silloin myös blogiini, mutta unohdin sen. Tässä kuitenkin nyt viime hetken bloggaus asiasta - kansalaisaloitteeseen kerätään kannatusilmoituksia 11.6. (tai 12.6.?) asti.

Petteri Orpon hallitus aikoo korottaa kirjan arvonlisäveroa 10 prosentista 14 prosenttiin, jolloin se käytännössä haluaa huonontaa ihmisten lukemismahdollisuuksia. Arvonlisäveron korotus merkitsisi vähemmän kirjoja kirjastoihin, koulukirjastoihin ja kouluihin (veron korotus koskisi oletettavasti myös oppikirjoja) sekä koteihin, varsinkin pienituloisiin.

Arvonlisäveron korottamisesta voisi muutenkin olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Ihmiset ostavat kirjoja todennäköisesti vähemmän, jos ne ovat kalliimpia, ja kysynnän 5 prosentin väheneminen nollaisi veron korotuksesta saatavat tulot (noin 15 miljoonaa euroa). Kirjojen kallistuminen kuitenkin kaventaisi kirjakauppojen elinmahdollisuuksia, jolloin niitä jouduttaisiin ehkä sulkemaan, sekä vähentäisi kirjailijoiden ja kääntäjien nykyiselläänkin pieniä tuloja.

Jos kirjojen arvonlisävero nousisi 14 prosenttiin, Suomesta tulisi kirjojen superverottaja Euroopassa. Kirjojen arvonlisäveron keskitaso Euroopassa on 6 prosenttia; Norjassa ja Isossa-Britanniassa kirjoja ei veroteta ollenkaan. Suomi ja etenkin nykyinen hallitus antaisi näin itsestään kummallisen viestin muualle maailmaan.

Vaikka Suomi on pieni kielialue, Suomessa julkaistaan hyvin tehtyjä, laadukkaita kirjoja, sekä alkukielisinä että käännöksinä. Tätä pitää tukea, ei rangaista. Lukutaidolla ja lukemisella on merkitystä demokratialle ja sivistykselle. Kirja tuottaa lukijalleen iloa, oppia ja hyötyä, ja sen lisäksi työllistää ihmisiä suoraan ja välillisesti. Itse luen ja ostan vain vähän uusia kirjoja, mutta minusta on silti hienoa, että Suomessa tehdään hyviä kirjoja ja että kirjastoissa on runsaasti valinnanvaraa.

Jos kiinnostuit etkä ole vielä allekirjoittanut aloitetta, käy tutustumassa kansalaisaloitteeseen. Siinä on nyt 14 679 kannatusilmoitusta, joten se ei ikävä kyllä tule varmasti kymmenessä päivässä pääsemään 50 000 allekirjoitukseen, mutta jokainen kannatusilmoitus on viesti päättäjille kirjojen puolesta. Jos kansalaisaloitteen tukeminen on mielestäsi yhtä tyhjän kanssa (keskustelua asiasta Gregoriuksen bloggauksen kommenteissa), on kuitenkin hyvä tietää, miten nykyhallituksemme suhtautuu kirjoihin ja lukemiseen ja miettiä mihin se tällä päätöksellä pyrkii (vai onko se edes ajatellut asiaa) ja mitä seurauksia päätöksellä on.

Vertailukohtana rahamäärissä on esimerkiksi se, että tänä vuonna valtio tukee turkisalaa noin 50 miljoonalla eurolla (Animalia 2/2024, s. 11) ja että vuosina 2021-2026 valtio ja kaupungit tukevat maakuntalentoja ainakin 96 miljoonalla eurolla (Suomen Luonto 10/2023, s. 37) eli noin 16 miljoonalla eurolla vuosittain.

Kirjoituksen tiedot (edellistä kappaletta lukuun ottamatta) ovat peräisin kansalaisaloitteen perusteluista.

Edit 3.6.24, 7.6.24 (muutettu turkisalan tuki vuoden alun 30 miljoonasta uudemman tiedon mukaiseksi).