Luin varhaisen naisnobelistin, italialaisen Grazia Deleddan (1871-1936) romaanin, joka sijoittuu Italiaan Sardinian saarelle Deleddan kotiseudulle. Romaanissa seurataan Portolun perhettä, jonka kolmas aikuinen poika, Elias Portolu, tulee kirjan alussa kotiin kärsittyään vankilatuomionsa. Kirjassa ei muistaakseni kerrota, miksi Elias on ollut vankilassa, sanotaan hänen vain joutuneen huonoon seuraan. Elias ei vaikuta pahantekijältä: hän on hiljainen, herkkä, ajatteleva, tunteikas sekä pitkäaikaisen vankeuden jäljiltä kalpea, väsynyt eikä kovin vahva. Sekä äiti Annedda että isä Berte ovat ikionnellisia saatuaan kolmannen poikansa taas kotiin. Pietro-veli viljelee maata, ja hieman yksinkertainen Mattia-veli paimentaa isän kanssa lampaita, mihin työhön myös Elias kotiuduttuaan ryhtyy.
Pietro on kihloissa kauniin Maria Maddalenan kanssa. Elias tapaa Maddalenan, vaihtaa tämän kanssa muutaman sanan ja he katsovat toisiaan. Vähitellen he eivät voi enää lakata ajattelemasta toisiaan ja heidän välisensä vetovoima kasvaa yhä suuremmaksi, vaikka kaikki tapahtuu lähes ilman sanoja; harvat heidän välisensä keskustelut ovat kauan aikaa sisällöltään merkityksettömiä. Elias taistelee rakkauttaan vastaan kaikin voimin: jos hän kertoisi asiasta Pietrolle, tämä saattaisi tappaa hänet, uskonto sanoo aviorikoksen olevan kuolemansynti, eikä hän halua tuottaa vanhemmilleen pettymystä. Hän saa neuvoja iloluontoiselta mutta myötätuntoiselta pappi Porcheddulta, joka neuvoo häntä unohtamaan Maddalenan ja ryhtyvän papiksi, sekä metsän viisaalta vanhukselta, ukko Martinu Monnelta, joka neuvoo aivan päinvastaista - kertomaan asiasta Pietrolle ennen tämän avioliittoa vaikka kirjeitse, jos ei muuten, ja menemään Maddalenan kanssa naimisiin tämän sijasta.
Eliaksen ja Maddalenan suhde ja sen vivahdukset ja asteittainen kehitys ovat kirjan pääsisältö, samoin Eliaksen jatkuva taistelu rakkautensa kanssa ja sen hänelle aikaansaama jatkuva kärsimys. Elias haluaa koko ajan päinvastaisia asioita: tavata Maddalenan ja olla koskaan enää tapaamatta häntä, olla erossa hänestä ja katsoa häntä koko ajan. Kirjassa on kreikkalaisen tragedian vääjäämättömyyttä ja kohtalonomaisuutta: Eliasta liikuttavat vahvemmat voimat kuin mitkä hän pystyy tahdollaan voittamaan.
En ole moneen vuoteen tai vuosikymmeneen lukenut tällaista kirjaa, jonka kerronta on näin suoraviivaista ja yksinkertaista. Elias tuntee voimakkaasti ja ajattelee tunteitaan koko ajan, mutta kirjassa ei ole sellaista itsereflektiota, mihin on nykyään tottunut. Elias ei asetu itsensä ulkopuolelle, tarkastele tilannettaan laajemmassa kontekstissa, mieti tunteidensa syitä ja psykologisia teorioita tai analysoi tunteitaan pitkissä keskusteluissa ystäviensä kanssa. Kaikki muutkin kirjan henkilöt vain elävät perinteiseen tapaan, reagoivat ja tuntevat.
Isä Berte on hyväntahtoinen, mutta suulas ja mielestäni rasittava, ja uskonnollinen äiti Annedda taitava parantaja. Kirja on tarinansa ohessa kansatieteellisesti kiinnostava kuvaus elämästä Sardiniassa yli sata vuotta sitten: esimerkiksi kuvaus perheen monen päivän retkestä viettämään Pyhän Fransiskuksen juhlaa vuorella olevaan kirkkoon yhdessä muiden kyläläisten kanssa oli minulle hyvinkin eksoottinen kertomus. Sardinian luonto elää kirjassa paimenelämää viettävän Eliaksen rinnalla ja taustalla, ja luontokuvaukset ovat kauniita.
Hauskinta oli sentään iltaisin isossa majassa valkean ääressä, joka
paloi räiskyen, korkealle liekehtien. Ulkona oli viileää, melkein
koleaa, kuu vaelsi länttä kohti luoden maisemaan jylhän lumoavan
tunnelman. Sardinian himmeät, yksinäiset kuutamoyöt! Sarvipöllön
värähtelevän houkutteleva ääni, ajuruohon korpituoksu, mastiksipuun
kirpeä lemu, kaukaisten metsien ikävöivä humina sulavat yksitoikkoiseksi
ja surumieliseksi sopusoinnuksi, joka tuo sydämeen juhlallisen
alakuloisuuden, alkuperäisen puhtaudentilan kaihon. -
Ryhmittyneinä tulen ympärille isossa majassa asuvat henkilöt kertoilivat mielenkiintoisia juttuja, joivat ja lauloivat. Heidän soinnukkaat äänensä kajahtelivat ulos rauhaisaan kuutamoyöhön metsän tiheikköön asti, missä hevoset nukkuivat. (44)
Kirja ei imaissut mukaansa (luin sen luku kerrallaan aika pitkän ajan kuluessa), mutta se oli vivahteikkaasti ja vahvasti kirjoitettu. Se ei saarnannut oikeaoppisuutta, vaan esitti Eliakselle erilaisia vaihtoehtoja. Oli mielenkiintoista lukea tällainen kirja, jonka kirjoittajalle on riittänyt hyvin yksinkertainen juoni, ja jossa luotetaan kerronnan voimaan lukijan kiinnostuksen pitämiseksi yllä. Jalmari Hahlin suomennos toimii hyvin.
Muualla: Tarukirja ja englanninkielinen kuvaus kirjasta.
Grazia Deledda: Elias Portolu. Romaani, 1928 (alkuteos 1903). Kustannusosakeyhtiö Kirja. Tekijättären luvalla suomentanut Jalmari Hahl. 236 sivua.
