Nils Hövenmark: Kuolema käy apteekissa (Döden på apoteket, 1972)

Toinen lukemani Nils Hövenmarkin dekkari, joka kyllä sijoittuu ajallisesti ennen ensin lukemaani (Olen utelias ja kuollut). Tässä kirjassa esiintyvät samat rikosten selvittelijät kuin toisessakin, poliisi Vilhelm Lundberg ja farmasian kandidaatti Gudrun Frisk, ja siinä pohjustetaan heidän suhdettaan ja muuttoaan Svartseleen, eli tämä olisi kannattanut lukea ensin.

Hövenmark oli itse norlantilainen apteekkari, joten tämä kirja sijoittuu hänelle tuttuun miljööseen Pohjois-Ruotsiin: apteekin henkilökunnan kevätjuhlien jälkeen epämiellyttävä farmasian kandidaatti, Gustav Wahlberg, löytyy kuolleena kaapista. Juhlissa on ollut kahdeksan muuta apteekin työntekijää, joilla on lähes kaikilla ollut syynsä inhota murhattua (ja jotka eivät kaikki hirveästi pidä toisistaankaan). Klassinen dekkariasetelma siis, lukuunottamatta sitä, että melkein kaikki juhlien osanottajat ovat olleet kännissä kuin käet – esimerkiksi Christiellä ihmiset ovat useimmiten selviä. Erikoisen lisänsä kirjaan tuo myös se, että kaikki juhlien tapahtumat ja myös Wahlbergin sekavuus ja komeroon päätyminen noudattavat uskollisesti toisen apteekkilaisen juhliin etukäteen tekemää tilapäisrunoa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1942, mutta toinen maailmansota näkyy kirjassa vain siitä, että ruoka on kortilla ja sitä pitää ostaa kupongeilla, ja että alkoholin ostamiseen tarvitaan vastakirja (mitä se sitten tarkoittaakaan). Samoin elettiin vielä aikaa, jolloin vientiolutta pidettiin niin myrkyllisenä että sitä sai ostaa vain apteekista – lääkärin reseptiä vastaan. Tietenkin kaikki lääkärit ja heidän tuttavansa potivat silloin tällöin näivettävää heikkoutta, joka parani vain väkevällä oluella.

Lundberg ja Frisk selvittelevät yhdessä apteekkilaisten menneisyyttä ja nykyisyyttä, ja niistä paljastuu asioita, jotka tekevät ihmisten käytöksestä ja luonteista ymmärrettäv(ämp)iä. Ehkä pidän dekkareista juuri tämän takia: asiat, jotka aluksi näyttävät selittämättömiltä, saavat selityksen. Minulle kävi tässä kirjassa samoin kuin aikaisemmassa Hövenmarkin kirjassa, alkupuoli tuntui tylsältä ja vanhanaikaiselta, mutta sitten aloin pitää kirjasta. Se johtui suureksi osaksi siitä, että Hövenmark suhtautuu henkilöihinsä niin myötätuntoisesti: epämiellyttävät ihmiset alkavat tuntua vähemmän epämiellyttäviltä ja heitä kohtaan alkaa tuntea jopa sympatiaa, kun ymmärtää heidän käytöksensä ja tekojensa syyt. Ihminen saattaa olla moukkamainen päällepäsmäri, mutta hänellä on siihen syynsä. Hövenmarkin myötätunto henkilöitään kohtaan näkyy myös siinä, että murhaajaa ja murhattua lukuun ottamatta ihmisten elämäntilanne oli kirjan lopussa parempi kuin kirjan alussa. Itsekin apteekissa työskentelevä, kollegoidensa tunteista ja salaisuuksista selvää ottava Gudrun Frisk oli sympaattinen, empaattinen ja tervejärkinen salapoliisi. Päivö Oksalan käännös oli tässä kirjassa sujuvampi kuin edellisessä (eli myöhemmässä) Hövenmarkissa.

Eli: kirja ei ollut järisyttävä lukukokemus, mutta sujuva ja ystävällinen dekkari, ja jatkan myöhemmin Hövenmarkin parissa. Kansista pitää sanoa, että nämä 1970-luvun Sapo-sarjan Hövenmarkien kannet ovat mielestäni melkoisen epähoukuttelevia, varsinkin tämä. Kansi on luonnossa ihan yhtä epäselvä kuin kuvassa, enkä ole saanut siitä muuta tolkkua kuin että siinä on (ehkä) pari mustaa kumikäsinettä, ja jos on, ne eivät liity juoneen.