Glaspell 1894 (Wikipedia) |
Toinen Susan Glaspellin lyhyt yksinäytöksinen näytelmä. Paljastan tässä postauksessa juonen.
Tässä
näytelmässä paikan tuntu on hyvin vahva ja paikka on myös
merkityksellinen näytelmän tapahtumille. Näyttämöohjeet sekä
sisätiloista että varsinkin isosta avoimesta ovesta näkyvästä
maisemasta – meri, hiekkadyynit jotka uhkaavat kauempana olevaa
metsää, kitukasvuiset pensaat ja köynnökset jotka taistelevat
elämästään dyynien ja metsän rajalla hiekan uhatessa peittää
ja joskus peittäessäkin ne – ovat hyvin tarkat. Näytelmä on
sijoitettu myös maantieteellisesti tarkasti Cape Codin niemimaalle
Amerikan itärannikolle; Glaspellin teatteriseurueen The
Provincetown Playersin kotipaikka oli aivan niemen kärjessä.
Näytelmä
sijoittuu vanhalle hengenpelastusasemalle, joka on hylätty siksi
että hiekka on vallannut alueen niin ettei asemaa voi enää
käyttää. Näytelmän alussa kaksi hengenpelastajaa ja aseman
entinen päällikkö yrittävät pelastaa hengenpelastajien
sattumalta rannalta löytämän miehen hengen. Vaikka mies vaikuttaa
kuolleelta, päällikkö jatkaa. Hengenpelastajat ovat tuoneet miehen
taloon vanhasta tottumuksesta, vaikka talon omistaa nyt rouva
Patrick. Tämä on yrittänyt kieltää heitä tuomasta miestä
taloon ja tahtoisi heidän vievän hänet pois.
Rouva
Patrick on miehensä kanssa viettänyt aiemmin Cape Codissa lomiaan,
ja he ovat suunnitelleet talon ostoa remontoidakseen sen,
maalatakseen sen iloisilla väreillä ja pitääkseen siellä juhlia.
Rouva Patrick on kuitenkin ostanut talon myöhemmin yksin, ja
kyläläiset olettavat hänen miehensä kuolleen. Taloa ei ole
mitenkään kunnostettu eikä edes juuri sisustettu. Rouva Patrick
viettää aikansa metsän ja dyynien rajalla katsellen miten hiekka
peittää kasveja. Hänen apulaisenaan on paikallinen nainen, Allie
Mayo, jonka rouva Patrick on palkannut sillä perusteella ettei tämä
puhu mitään ylimääräistä, mikä sopii Mayolle hyvin, sillä hänen miehensä oli kuollut valaanpyyntimatkalla pohjoiseen parin
vuoden avioliiton jälkeen noin 20 vuotta sitten, eikä Mayo ole sen
jälkeen sanonut mitään ylimääräistä, vaikka on aiemmin ollut puhelias.
Päällikkökin
myöntää lopulta löydetyn miehen kuolleen, ja miehet lähtevät
hakemaan paareja. Naiset jäävät kahden (ruumis on toisessa
huoneessa). Allie Mayon on aiemmin pysäyttänyt yhden miehen
kommentti hiekkaa katselevasta rouva Petersistä: Pleases
her to see somethin' gettin' buried, I guess.
Kun rouva Peters on taas lähdössä dyyneille, näytelmässä
tapahtuu käänne, kun Mayo pyytää häntä odottamaan. Kuolleen
miehen näkeminen on nostanut hänen muistonsa pintaan, ja hän
kertoo oman tarinansa. The
ice that caught Jim – caught me. (a moment as if held in ice. Comes
from it. To MRS PATRICK simply) It's not the way.
Selviää, että rouva Patrickin mies ei olekaan kuollut.
Mayo
sanoo tietävänsä, miksi rouva Patrick haluaa asua hylätyssä
talossa autiolla paikalla ja mennä dyynien ja metsän rajalle: hän
tahtoo haudata itsessään olevan elämän katsellessaan hiekan
hautaavan metsän ja kasvit. Hän kuitenkin sanoo tälle, että
metsä, pensaat ja pienemmät kasvit taistelevat elämästään, ja
jos hiekka hautaa köynnökset, sen päälle nousee uusia kasveja. Metsä
suojaa myös kaupunkia hiekalta. Rouva Patrick taas vakuuttaa, että
hiekka voittaa, se peittää kaiken eikä kasveilla ole mitään
mahdollisuuksia. Hän sanoo Allie Mayon olevan julma, koska tämä
yrittää vakuuttaa hänelle elämän selviävän. I
didn't go to the Outside. I was left there. I'm only – trying to
get along. Everything that can hurt me I want buried – buried deep.
ALLIE MAYO: …
But other things are true beside the things you want to see.
MRS PATRICK:
How do you know they are? Where have you been for twenty years?
ALLIE MAYO:
Outside. Twenty years. That's why I know how brave they are
(indicating the edge of the
woods. Suddenly different) You'll not find peace there
again! Go back and watch them fight!
Näytelmä päättyy rouva Patrickin lyhyeen repliikkiin, jonka alussa hän
vielä ivaa 'henkien pelastajia' ja 'Ulkopuolen kohtaamista'.
Repliikin lopussa kuitenkin ymmärrys siitä, mitä 'Ulkopuolen
kohtaaminen' ja elämän ihmeellisyys tarkoittaa, murtautuu hänessä
esiin ja kasvaa hänessä.
Toisin toteutettuna tämä näytelmä saattaisi olla sentimentaalinen
ja imelä, mutta tällaisena se tuntuu aidolta. Siitä välittyy
tunne kuin molemmat naiset taistelisivat elämästään, kuin heille
olisi elämän tai kuoleman asia uskoa että hiekkaa vastaan taistelevat kasvit voittavat tai
ne kuolevat. Heidän väittelynsä kestää näytelmässä neljän
sivun verran, kun koko näytelmä on vain yhdeksän sivun pituinen. Samat asiat toistuvat siinä jatkuvasti, niitä
varioidaan ja kuvataan eri puolilta, kaksi vastakkaista suurempaa
teemaa törmää toisiinsa ja jännite kasvaa, kunnes väittely saa
päätöksensä.
Tämäkin on hyvä, symbolisista elementeistä huolimatta realistinen näytelmä. Kuten edellisessä Glaspellin
näytelmässä, naiset ovat siinä pääosassa ja siinä kuvataan
naisia todellisina ja moniulotteisina ihmisinä, mikä ei tuohon
aikaan yli sata vuotta sitten ollut varmaan kovin tavallista. (Se
siis läpäisee Bechdelin-Wallacen testin, kuten myös Glaspellin
Trifles.) Sekään ei ehkä ollut tuolloin tavallista, vaikka tästä en ole varma, että
näytelmä kertoo aivan tavallisista, ei rikkaista tai tärkeistä
ihmisistä.
Tämän näytelmän myötä minusta tulee Shakespearen sisarukset -haasteessa monipuolinen lukija: kuusi lukemaani näytelmää sijoittuvat eri haastekohtiin (lista luetuista näytelmistä on täällä).
Tämän näytelmän myötä minusta tulee Shakespearen sisarukset -haasteessa monipuolinen lukija: kuusi lukemaani näytelmää sijoittuvat eri haastekohtiin (lista luetuista näytelmistä on täällä).
Susan Glaspell: The Outside, 1917, 9 sivua. Kirjassa Four Plays by Susan Glaspell: Trifles, The Outside, The Verge, Inheritors, 2017. McAllister
Editions. 153 sivua.
Tuohan oli hauska juttu tuo Bechdelin-Wallacen testi. Pitäisiköhän ruveta tarkkailemaan lukemaansa ja katselemaansa sillä silmällä?
VastaaPoistaKuulostaa kivalta "kamarinäytelmältä", joka saattaisi kuunnelmana toimia jopa paremmin kuin näyttämöllä.
Bechdelin-Wallacen testi on tosiaan yllättävän hankala testi läpäistä.
PoistaParin lukemani perusteella Glaspellin näytelmissä on intensiteettiä, kiinnostavuutta ja vahvat henkilöhahmot, mutta ulkonaisesti niissä ei tapahdu kovin paljon, joten ne saattaisivat tosiaan toimia kuunnelmina hyvin. Tässäkin tuo dyyniympäristö voitaisiin varmaan välittää repliikkien ja vaikka tuulen huminan ja aaltojen kohinan avulla.