maanantai 6. heinäkuuta 2020

Susan Glaspell: The Outside, 1917

Susan Glaspell graduation portrait, 1894.
Glaspell 1894 (Wikipedia)

Toinen Susan Glaspellin lyhyt yksinäytöksinen näytelmä. Paljastan tässä postauksessa juonen.

Tässä näytelmässä paikan tuntu on hyvin vahva ja paikka on myös merkityksellinen näytelmän tapahtumille. Näyttämöohjeet sekä sisätiloista että varsinkin isosta avoimesta ovesta näkyvästä maisemasta – meri, hiekkadyynit jotka uhkaavat kauempana olevaa metsää, kitukasvuiset pensaat ja köynnökset jotka taistelevat elämästään dyynien ja metsän rajalla hiekan uhatessa peittää ja joskus peittäessäkin ne – ovat hyvin tarkat. Näytelmä on sijoitettu myös maantieteellisesti tarkasti Cape Codin niemimaalle Amerikan itärannikolle; Glaspellin teatteriseurueen The Provincetown Playersin kotipaikka oli aivan niemen kärjessä.

Näytelmä sijoittuu vanhalle hengenpelastusasemalle, joka on hylätty siksi että hiekka on vallannut alueen niin ettei asemaa voi enää käyttää. Näytelmän alussa kaksi hengenpelastajaa ja aseman entinen päällikkö yrittävät pelastaa hengenpelastajien sattumalta rannalta löytämän miehen hengen. Vaikka mies vaikuttaa kuolleelta, päällikkö jatkaa. Hengenpelastajat ovat tuoneet miehen taloon vanhasta tottumuksesta, vaikka talon omistaa nyt rouva Patrick. Tämä on yrittänyt kieltää heitä tuomasta miestä taloon ja tahtoisi heidän vievän hänet pois.

Rouva Patrick on miehensä kanssa viettänyt aiemmin Cape Codissa lomiaan, ja he ovat suunnitelleet talon ostoa remontoidakseen sen, maalatakseen sen iloisilla väreillä ja pitääkseen siellä juhlia. Rouva Patrick on kuitenkin ostanut talon myöhemmin yksin, ja kyläläiset olettavat hänen miehensä kuolleen. Taloa ei ole mitenkään kunnostettu eikä edes juuri sisustettu. Rouva Patrick viettää aikansa metsän ja dyynien rajalla katsellen miten hiekka peittää kasveja. Hänen apulaisenaan on paikallinen nainen, Allie Mayo, jonka rouva Patrick on palkannut sillä perusteella ettei tämä puhu mitään ylimääräistä, mikä sopii Mayolle hyvin, sillä hänen miehensä oli kuollut valaanpyyntimatkalla pohjoiseen parin vuoden avioliiton jälkeen noin 20 vuotta sitten, eikä Mayo ole sen jälkeen sanonut mitään ylimääräistä, vaikka on aiemmin ollut puhelias.

Päällikkökin myöntää lopulta löydetyn miehen kuolleen, ja miehet lähtevät hakemaan paareja. Naiset jäävät kahden (ruumis on toisessa huoneessa). Allie Mayon on aiemmin pysäyttänyt yhden miehen kommentti hiekkaa katselevasta rouva Petersistä: Pleases her to see somethin' gettin' buried, I guess. Kun rouva Peters on taas lähdössä dyyneille, näytelmässä tapahtuu käänne, kun Mayo pyytää häntä odottamaan. Kuolleen miehen näkeminen on nostanut hänen muistonsa pintaan, ja hän kertoo oman tarinansa. The ice that caught Jim – caught me. (a moment as if held in ice. Comes from it. To MRS PATRICK simply) It's not the way. Selviää, että rouva Patrickin mies ei olekaan kuollut.

Mayo sanoo tietävänsä, miksi rouva Patrick haluaa asua hylätyssä talossa autiolla paikalla ja mennä dyynien ja metsän rajalle: hän tahtoo haudata itsessään olevan elämän katsellessaan hiekan hautaavan metsän ja kasvit. Hän kuitenkin sanoo tälle, että metsä, pensaat ja pienemmät kasvit taistelevat elämästään, ja jos hiekka hautaa köynnökset, sen päälle nousee uusia kasveja. Metsä suojaa myös kaupunkia hiekalta. Rouva Patrick taas vakuuttaa, että hiekka voittaa, se peittää kaiken eikä kasveilla ole mitään mahdollisuuksia. Hän sanoo Allie Mayon olevan julma, koska tämä yrittää vakuuttaa hänelle elämän selviävän. I didn't go to the Outside. I was left there. I'm only – trying to get along. Everything that can hurt me I want buried – buried deep.

ALLIE MAYO: … But other things are true beside the things you want to see.
MRS PATRICK: How do you know they are? Where have you been for twenty years?
ALLIE MAYO: Outside. Twenty years. That's why I know how brave they are (indicating the edge of the woods. Suddenly different) You'll not find peace there again! Go back and watch them fight!

Näytelmä päättyy rouva Patrickin lyhyeen repliikkiin, jonka alussa hän vielä ivaa 'henkien pelastajia' ja 'Ulkopuolen kohtaamista'. Repliikin lopussa kuitenkin ymmärrys siitä, mitä 'Ulkopuolen kohtaaminen' ja elämän ihmeellisyys tarkoittaa, murtautuu hänessä esiin ja kasvaa hänessä.

Toisin toteutettuna tämä näytelmä saattaisi olla sentimentaalinen ja imelä, mutta tällaisena se tuntuu aidolta. Siitä välittyy tunne kuin molemmat naiset taistelisivat elämästään, kuin heille olisi elämän tai kuoleman asia uskoa että hiekkaa vastaan taistelevat kasvit voittavat tai ne kuolevat. Heidän väittelynsä kestää näytelmässä neljän sivun verran, kun koko näytelmä on vain yhdeksän sivun pituinen. Samat asiat toistuvat siinä jatkuvasti, niitä varioidaan ja kuvataan eri puolilta, kaksi vastakkaista suurempaa teemaa törmää toisiinsa ja jännite kasvaa, kunnes väittely saa päätöksensä.

Tämäkin on hyvä, symbolisista elementeistä huolimatta realistinen näytelmä. Kuten edellisessä Glaspellin näytelmässä, naiset ovat siinä pääosassa ja siinä kuvataan naisia todellisina ja moniulotteisina ihmisinä, mikä ei tuohon aikaan yli sata vuotta sitten ollut varmaan kovin tavallista. (Se siis läpäisee Bechdelin-Wallacen testin, kuten myös Glaspellin Trifles.) Sekään ei ehkä ollut tuolloin tavallista, vaikka tästä en ole varma, että näytelmä kertoo aivan tavallisista, ei rikkaista tai tärkeistä ihmisistä.

Tämän näytelmän myötä minusta tulee Shakespearen sisarukset -haasteessa monipuolinen lukija: kuusi lukemaani näytelmää sijoittuvat eri haastekohtiin (lista luetuista näytelmistä on täällä).

Susan Glaspell: The Outside, 1917, 9 sivua. Kirjassa Four Plays by Susan Glaspell: Trifles, The Outside, The Verge, Inheritors, 2017. McAllister Editions. 153 sivua.

2 kommenttia:

  1. Tuohan oli hauska juttu tuo Bechdelin-Wallacen testi. Pitäisiköhän ruveta tarkkailemaan lukemaansa ja katselemaansa sillä silmällä?

    Kuulostaa kivalta "kamarinäytelmältä", joka saattaisi kuunnelmana toimia jopa paremmin kuin näyttämöllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bechdelin-Wallacen testi on tosiaan yllättävän hankala testi läpäistä.

      Parin lukemani perusteella Glaspellin näytelmissä on intensiteettiä, kiinnostavuutta ja vahvat henkilöhahmot, mutta ulkonaisesti niissä ei tapahdu kovin paljon, joten ne saattaisivat tosiaan toimia kuunnelmina hyvin. Tässäkin tuo dyyniympäristö voitaisiin varmaan välittää repliikkien ja vaikka tuulen huminan ja aaltojen kohinan avulla.

      Poista