Agapetus: Kaikenlaisia vieraita. Kolminäytöksinen hupailu, 1952 (1934)

Ajattelin lukea ehkä kaikki muutkin kirjaston varastosta löytyvät Agapetuksen näytelmät, koska ne ovat mukavaa, kevyttä välipalalukemista. Lainaan kirjan takakannesta Erkki Kivijärven arvostelua, koska siinä on hyvin ilmaistu yksi syy, joka minua näissä viehättää: hän osaa kirjoittaa luonnollista, teennäisyyksistä vapaata vuoropuhelua, jossa lystikkyydet tulla tupsahtavat ikäänkuin itsestään. Hänen näytelmänsä ovat helppoa ja sujuvaa luettavaa, niissä on hauskoja ja useimmiten sympaattisia henkilöhahmoja, ja kirjailija onnistuu selvittämään juonen kiemurat lopussa tyydyttävästi. Näytelmien maailma on miellyttävän ongelmaton ja hyväntuulinen, ja niissä on menneen maailman nostalgiaa.

Tämä näytelmä sijoittuu komeaan maalaiskartanoon, jonka omistaja Alma Karitie on alussa parhaillaan lähdössä puolen vuoden matkalle Italiaan ja Ranskaan. Kartanon hoidon hän on jättänyt uuden taloudenhoitaja rouva Palhon ja hulivilimäisen siskonpoikansa, agronomiopiskelija Erkin (josta tulee aika lailla mieleen Minna Canthin huvinäytelmän Valter) huomaan. Erkki ei suunnitelmista huolimatta ehdi tapaamaan Almaa, mutta tämän lähdettyä hän ilmaantuu paikalle uuden ystävänsä, kuvanveistäjä Mauri Kontion kanssa. Kroonista rahapulaansa helpottaakseen hän saa kuningasidean siitä, että tädin poissaollessa kartanosta voikin tehdä täysihoitolan. Hän laittaa Maurin vastusteluista huolimatta lehteen ilmoituksen, joka houkuttelee pian paikalle pari vierasta, iloluontoisen eversti Soran ja luulotautisen tuomari Pelmulan.

Ilmeisesti näissä Agapetuksen näytelmissä on tapana, että ihmiset rakastuvat toisiinsa muutaman tunnin tai enintään parin päivän tuttavuuden jälkeen, ja tässäkin näytelmässä syntyy pareja. Näin metoo-aikana näytelmän erään henkilön käytös ei olisi kovin hyväksyttävää, mutta näytelmän henkilöitä se ei haittaa ja kaikki päättyy tietenkin onnellisesti.

Minua miellytti näytelmässä se, että naimatonta nelikymppistä tätiä Alma Karitietä ei kuvata kuivakkaana, kärttyisenä vanhapiikana (kuten voisi ehkä odottaa näytelmän kirjoitusajankohdan huomioon ottaen), vaan hän on pienen perintönsä fiksusti sijoittamalla hankkinut itselleen suuren omaisuuden ja on viehättävä, tyylikäs, itsevarma ja mukava. Hän myös reissaa yksin ympäri Eurooppaa. Mitenköhän tavallisia tuollaiset puolen vuoden matkat olivat, nykynäkökulmasta ne kuulostavat aika erikoisilta?

Mukava luettava. Samoin kuin aiemmin lukemastani Agapetuksen näytelmästä, tästäkin on tehty elokuva (Wikipedian artikkelissa Erkin ja Maurin nimet ovat jostain syystä toisinpäin kuin näytelmässä), jossa on Finnan kuvista päätellen enemmän henkilöitä ja osittain toisenlainen juoni kuin itse näytelmässä.

Agapetus: Kaikenlaisia vieraita, 1952 (toinen painos, alkuteos 1934). Otava. 182 sivua.