Muistelen kauan sitten lukeneeni sellaisesta psykologisesta kokeesta, jossa tutkija istui aivan vieraan ihmisen kahvilapöytään ja alkoi syödä keksejä tämän paketista. En muista, miten kokeessa kävi (ehkä keksien omistaja vain tuijotti hävytöntä kanssaistujaa tiukasti ja söi painokkaasti itsekin keksejään), mutta tästä näytelmästä tuli mieleen tämä koe. Näytelmä toi mieleen myös Kultakutri-sadun ("Kuka on juonut kahvimme? Kuka on siirtänyt tavaroitamme? Kuka on vienyt maitomme?") sekä Romeon ja Julian, joka mainittiin itse näytelmässäkin. Se sopii hauskasti myös rauhannobelistisarjani yhteyteen, koska se kertoo siitä, kuinka kahden ryhmän kilpailu samoista resursseista kärjistyy yhä isommaksi konfliktiksi, koska kumpikaan osapuoli ei halua tehdä myönnytyksiä, kunnes ryhmiin liittyvän mutta eturyhmien ulkopuolisen tekijän puuttuminen asiaan tuo ryhmien välille rauhan ja sopusoinnun ja mahdollistaa toimivan ratkaisun ongelmaan.
Eli lyhyesti näytelmässä on kyse siitä, että kaksi perhettä uskoo kumpikin vuokranneensa saman mökin kesänviettoa varten. Ensimmäisinä paikalle saapuvat hissukkamainen lehtori Raafael ja hänen topakka ja komenteleva vaimonsa Mimmi. Kylvettyään siemeniä he lähtevät toinen pyykille ja toinen maidonhakuun, minkä jälkeen paikalle saapuu kesänviettoon kuorma-autolla myös tehtailija Hatanpään perhe, kärttyinen ja kaikesta vikaa löytävä isä Akseli, hiljainen ja lempeä äiti Hilma, hehkeä mainospiirtäjän ammattia suunnitteleva tytär Marketta ja toimelias kotiapulainen Lahja, jotka tekevät omat kylvöksensä samoihin penkkeihin. Myöhemmin mökille tulee moottoripyörällään myös Raafaelin ja Mimmin poika, vastavalmistunut insinööri Reino, ja perheiden nuoret rakastuvat ensisilmäyksellä. Tapahtumissa on mukana myös paikan hoitaja, lähes kuuro Konstantin.
Eri seurueet menevät aluksi jatkuvasti ristiin keskenään, ja kun perheet vihdoin kohtaavat, herättää tietysti hämmennystä ja voimakkaitakin tunteita, kun ei saada selville, kumpi perhe todella on vuokrannut mökin kesäksi. Ilman ärhäköitä ja päällepäsmäröiviä Mimmiä ja Akselia asia olisi kuitenkin varmaan heti alussa pystytty sopimaan. Agapetuksen näytelmissä viehättää aiemmin mainitsemieni syiden lisäksi niiden lempeys ja hyväntuulisuus: tässäkin näytelmässä myös epämiellyttävän tuntuiset henkilöt osoittautuvat loppujen lopuksi pohjimmiltaan kunnon ihmisiksi eikä heitä rangaista, vaan tarjotaan lopuksi kahvit mukavassa seurassa.
Tämä on hauska, leppeä, kesäinen näytelmä. En ole elänyt 1950-luvulla enkä luultavasti haluaisi elääkään, mutta voin silti tuntea nostalgiaa tällaista leppoisaa, ongelmattoman tuntuista menneisyyttä kohtaan. Suomalaisen teatterihistorian kannalta näytelmä on kiinnostava siinä mielessä, että se kertoo kesäteatterien tuolloisesta yleistymisestä ja on kirjoitettu suoraan kesäteatteria varten, mitä ei Suomessa ollut vielä juuri tehty, jos ollenkaan. Yhä suositummiksi tulleet kesäteatterit ovat yleensä olleet pakotetut lainaamaan kappaleensa "salonkiteatterilta" ja niiden sovittaminen ja siirtäminen ulkoilmaan on monasti ollut tuskan takana. Agapetus saattoi kesäteatterille kirjoittamalla sijoittaa näytelmäänsä oikean pihamaan, multapenkit, moottoripyörän ja kuorma-auton. Aihe oli tahallisen vaivaton ja leppoisana tarkoituksena ainoastaan antaa hyvää tuulta kesäillan pariksi tunniksi.
Karin lokissa kerrotaan Teatteri Eurooppa neljän tämän näytelmän esityksestä (ainakin omalla selaimellani kirjoituksesta puuttuivat harmillisesti ääkköset).
Edit 31.10.20.
Agapetus: Kas niin, Mimmi! Kaksi suvista näytöstä ja välillä kahvitauko, 1958. Otava. 154 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti