Katarina Taikon: Katitzi, 1977 (1969)

Kuva: Wikipedia

Tämä kirja on mukaansatempaava lastenkirja, mutta osana naapurimaamme kulttuuri- ja kansalaisoikeushistoriaa se on vielä mielenkiintoisempi. Sain tietää kirjailijasta, kun etsin onko olemassa suomenkielistä Rosa Parksin elämäkertaa; ruotsalaisen Katarina Taikonin (1932-1995) elämäkerta on julkaistu samassa helppolukuisessa ruotsinkielisessä sarjassa kuin Parksinkin elämäkerta. Kirjan esittelyssä sanotaan, että Katarina Taikon syntyi teltassa ja hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan 26-vuotiaana. Ruotsalaisista naisista kertovan sivuston mukaan hän meni naimisiin 14-vuotiaana, mutta avioliitto ei kestänyt kauan. Taikon omisti elämänsä romanien (mustalaisten) oikeuksille, hän oli elämäkerran esittelyn mukaan yksi aikansa suurista oikeustaistelijoista ja häntä on sanottu ruotsalaiseksi Martin Luther Kingiksi.

Taikon oli myös rakastettu lastenkirjailija: vuosina 1969-1980 hän julkaisi yhteensä 13 romanityttö Katitzista kertovaa kirjaa. Katitzista kertovat kirjat kuuluivat 1970-luvulla Ruotsin suosituimpiin lastenkirjoihin ja Katitzista tehtiin sarjakuva ja tv-sarja (Youtubessa on tv-sarjan tarttuva tunnusmusiikki ja kuvia sarjasta). Tv-sarja tuntuu kuvien perusteella olevan kiinnostava ja realistinen kuvaus ruotsalaisten romanien elämästä aiemmilla vuosikymmenillä. Katitzi-kirjoja on julkaistu ruotsiksi myös 2000-luvulla kirjoina ja äänikirjoina. Ennen Katitzi-kirjoja Taikon oli julkaissut kirjan Zigenerska (1963), jossa hän kuvasi romanien epäoikeudenmukaista kohtelua. Taikon on myös esiintynyt elokuvissa, Lawen Mohtadi on kirjoittanut hänestä elämäkerran Den dag jag blir fri (2012, käännetty englanniksi nimellä The Day I Am Free), hänestä on tehty dokumentti Taikon, ja hänen mukaansa on nimetty katu Skellefteåssa sekä tukholmalainen ihmisoikeuspalkinto. Taikon-dokumentin sivut ovat täällä, tietoja ruotsiksi ja englanniksi.

Suomeksi Katitzi-kirjoja on käännetty kaksi, tämä kirja sekä Katitzi ja Vinkki. Luin tämän kirjan ilman mitään esitietoja, mutta siinä oli sellaisia piirteitä, joiden perusteella se tuntui elämäkerralliselta - selvimpänä se, että aikuiset puhuttelivat siinä Katitzin isää "herra Taikoniksi", mutta muitakin: tapahtumat tuntuivat todenmukaisilta, eivätkä ne juonellisesti olisi aina tuntuneet fiktiotekstissä perustelluilta, mutta elämäkerrassa ne olivat ymmärrettäviä. Taikon kuvaakin tässä kirjassa omaa lapsuuttaan, vaikka kirja on kirjoitettu hän-muodossa. Ihmettelin kirjassa myös sitä, että muut ruotsalaiset eivät tuntuneet tietävän mustalaisista tai romaneista mitään, ja sitä, että romanilapset eivät saaneet tai voineet käydä koulua, mutta kirja sijoittuu Taikonin syntymäajan perusteella 1940-luvulle, ei julkaisuajankohtaansa.

Noin puolet kirjasta tapahtuu lastenkodissa ja puolet romanileirissä. Kirja alkaa lastenkodista, jossa noin 8-vuotias Katitzi-tyttönen asuu oltuaan ennen sitä jonkin aikaa sirkuslaisten hoidossa, kunnes hänen isänsä tulee hakemaan hänet kiertävään tivoliin oman perheensä luo. Katitzi ei enää muista isäänsä, mutta on kuitenkin iloinen saadessaan tutustua sisaruksiinsa, neljään siskoon ja kahteen veljeen. Paul, Rosa ja 10-vuotias Paulina eli Lena (samannimisiä kuin Katarina Taikonin sisarukset) ovat häntä vanhempia, ja kolme lasta, Nila, Rosita ja Lennart ovat isän ja uuden vaimon lapsia. Uusi vaimo on gajo eli ei-romani ja hyvin tyly neljälle vanhemmalle lapselle. Isä on kiltti mutta ei pidä lastensa puolta vaimoaan vastaan.

- Pastori-setä, mistä mustalaiset ovat tulleet? Ovatko ne ruotsalaisia?
- Minun täytyy kuule tunnustaa etten itsekään tiedä tarkalleen mistä he ovat tulleet. Mutta heidän sanotaan olevan lähtöisin Unkarista.
- Puhu vähän niiden kieltä, Katitzi! Leffe pyysi.
- En minä sitä osaa, Katitzi sanoi.
- Et osaa? Ruttu ihmetteli.
- Miten minä nyt sitä osaisin? Ethän sinäkään osaa!
- En minä olekaan siitä maasta kotoisin! Ruttu sanoi.
- No en ole minäkään, Katitzi tiuskaisi.

Katitzin elämä muuttuu täysin mustalaisleirissä: hänen pitää Lena-siskonsa kanssa tehdä tivolin hoitoon liittyviä töitä sekä kerätä polttopuita ja hakea vettä. Nukkumaan ei enää mennä seitsemältä, leirissä ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä, ateria on katettu lattialle, ruoka on vahvaa ja mausteista, sänkyjä ei ole, kesällä ei käytetä kenkiä ja perhe sirottelee puheensa sekaan Katitzille vieraita romanikielen sanoja. Vaikka kaikki tuntuu Katitzista aluksi omituiselta, hän sopeutuu vähitellen uusiin asioihin.

Katitzi ja Lena ystävystyvät paikkakunnan tyttöjen kanssa ja opettelevat pyöräilemään. Nimismieheltä tulee kuitenkin häätökäsky, jolloin perheen pitää pakata kaikki tavaransa ja lähteä pikaisesti liikkeelle ilman tietoa seuraavasta leiriytymispaikasta. Kun palkatut kuorma-autonkuljettajat eivät suostu ajamaan sovittua pidemmälle ja hylkäävät heidät pimeällä tavaroineen sateeseen tien viereen, Katitzia lohduttaa koiranpentu Vinkki. Majatalossa tai koko kylässä ei suostuta vuokraamaan huoneita mustalaisille ja nimismies on ajamassa heidät pois tästäkin paikasta, kunnes eräs ystävällinen rouva antaa heille luvan leiriytyä mailleen moneksi kuukaudeksi.

Katitzi ei käsittänyt tästä kaikesta paljoakaan. Hänen mielestään tässä oli jotakin ihan väärää. Miksi se pitkä setä oli ajanut heidät pois ja miksi hän oli sanonut Paulille puhelimessa että heillä oli vapaita huoneita? Katitzi mietti tätä pitkän tovin ja ajatteli sitten että ehkä Lena tietäisi vastauksen.
     - Lena, miksi meitä kohdellaan tällä tavalla? Miksi meidät ajetaan pois joka paikasta? Mitä me oikein ollaan tehty?
     - En minä vain tiedä, ehkä meistä ei pidetä sen takia kun me olemme tummia, ehkä ihmiset pitävät vain vaaleista ihmisistä. Ja olenhan minä sanonut sinulle ettei tässä maailmassa kaikkea voi saada, Lena vastasi.
     - Ei, ei kaikkea, mutta voisi kai sitä saada ihan pikkuisen. Edes yhden pienen hotellihuoneen, Katitzi sanoi ja haukotteli hartaasti. Tuokion kuluttua tytöt olivat unessa.

Katitzin isä ja sisarukset eivät osaa lukea, mikä aiheuttaa elämässä tietysti myös hankaluuksia. Ainoana lukutaitoisena äitipuoli lukee isälle tulleet kirjeet. Katitzi ja Lena haluaisivat mennä kouluun (Katitzille on ollut lastenkodissa itsestään selvää, että lapset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan, ja hän on odottanut sitä innolla), mikä olisi nyt mahdollista, kun perhe voi viettää pidemmän aikaa samalla paikkakunnalla, mutta kylän koulun rehtori kieltäytyy ottamasta lapsia kouluun. "Te ymmärrätte että minä joutuisin melkoisiin hankaluuksiin muiden lasten vanhempien kanssa. Niin, varmasti he ottaisivat oman lapsensa pois koulusta, jos minä päästäisin herra Taikonin lapset tähän kouluun."

Koulun kiltti nuori opettaja kuitenkin ajattelee, ettei ole oikein jättää lapsia ilman opetusta, tulee leiriin ja tarjoutuu opettamaan tyttöjä tunnin päivässä muiden lasten koulupäivän päätyttyä. Opinnot edistyvät hyvin, mutta kahden viikon päästä ystävällisen rouvan pojat kuitenkin ajavat perheen taas pois palattuaan kotiin metsätöistä. Kirja päättyy siihen, kun punainen, nelikulmainen auto, perässään pieni asuntovaunu, jatkoi matkaansa yössä kohti tuntematonta määränpäätä. Seuraavakin suomennettu kirja pitää varmaan lukea tämän lopun jälkeen.

Kirja koostuu suurelta osin dialogista ja on nopealukuinen. Olen kuvannut juonta yksityiskohtaisesti, koska kirja kuvaa hyvin, miten romanit törmäsivät muun yhteiskunnan pystyttämiin seiniin joka paikassa. Kirja tutustuttaa lukijat romaneihin ja antaa heistä ensi käden tietoja eksotisoinnin tai ennakkoluulojen sijaan: lastenkodin "asiantuntija" pastori Pettersson sanoo, etteivät mustalaiset halua elää taloissa tai käydä koulua, koska he rakastavat vapauttaan niin paljon, mutta kirja näyttää, että romanien ei anneta tehdä tätä. Suomalaisnäkökulmasta on erikoista, että kirjan romaninaiset eivät käytä perinteisiä romanipukuja, jotka itse liitän vahvasti romanikulttuuriin.

Katitzi on sympaattinen ja elävän tuntuinen päähenkilö. Kirja on lähes kokonaan Katitzin näkökulmasta kerrottu ja aikuiset ovat siinä hyvin pienessä roolissa, sivuhenkilöitä, joiden toimia lapset ihmettelevät. Vaikka kirja on elämäkerrallinen ja siinä on todellisia henkilöitä (varhaista autofiktiota siis), en tiedä, minkä verran Katarina Taikon on muuttanut elämänsä tapahtumia. Taikon-dokumentin sivuilla hän sanoo, että "en muista lapsuudestani päivää ilman lyömistä" (käännös minun), mistä tässä kirjassa ei puhuta mitään - kirjan romaniperhe tuntuu äitipuolta lukuun ottamatta sopuisalta. Tapahtumia on kirjamuotoon siirrettäessä varmasti muutenkin enemmän tai vähemmän muunnettu, mutta sen antama kuva romanien elämästä 1940-luvun Ruotsissa tuntuu kuitenkin uskottavalta.

Myös Rosa Taikon, Katarina Taikonin isosisko, on Ruotsissa tunnettu: hän oli korutaiteilija ja hopeaseppä (Kalderash-kastin perinteinen ammatti, vaikka yleensä ammatti siirtyi isältä pojalle), yhteiskunnallinen keskustelija ja kansalaisoikeusaktivisti. Hänestä on englanniksi tai ruotsiksi tietoa täällä.

Suomalaisesta kirjallisuudesta ei tule juurikaan mieleen kirjoja, joissa esiintyisi romaneja (tai ehkä niitä ei ole vain osunut silmiini), mutta Kirsin kirjanurkasta luin Marja-Liisa Heinon dekkarisarjasta, jonka sankari, rikosylikonstaapeli Karli Eerola on puoliksi romani.

 

Lisäys 27.12.20 (Ritva Anttosen haastattelusta, Kuntalehti 8/2020, s. 39):

Millaisia esteitä romanit kokevat hakiessaan työtä? - Tyypillistä on, että he eivät pääse edes työpaikkahaastatteluun, jos heillä on perinteinen romaninimi tai -vaatetus. Toissa keväänä kaksi yhteistyökumppanimme JyväsRoma ry:n hanketyöntekijää haki kesätöitä romaninuorille. Toinen heistä pukeutui verkkareihin ja toinen romaniasuun. Verkkareihin pukeutunut sai yhdeksän työpaikkaa ja romaniasuinen yhden - ja senkin henkilöltä, joka tunsi hänet entuudestaan.

Romanien koulutustaso on parantunut viime vuosikymmeninä. Mistä se johtuu? - Monet romaninuoret kärsivät motivaatiopulasta. Heistä on turhauttavaa opiskella, koska he eivät usko työllistyvänsä. Viime aikoina romanien keskuudesta on kuitenkin noussut uudenlaisia esikuvia. Esimerkiksi Jyväskylässä H&M:llä työskentelee myyjänä nuori romaninainen perinneasussaan. Tällaiset esimerkit ja vanhempien entisä vahvempi tuki vähentävät romaninuorten näköalattomuutta. ...

Väittelit romaniyrittäjien kokemista ennakkoluuloista ja syrjinnästä. Mistä sait aiheen? - ... Yrittäjien kanssa keskustellessani minulle selvisi, mitä kaikkea he joutuvat kokemaan verottajan, pankkien, vakuutusyhtiöiden, asiakkaiden ja kilpailijoiden taholta. Heidän kertomuksensa tuntuivat tässä ajassa niin uskomattomilta, että aloin tehdä aiheesta väitöskirjaa.

Katarina Taikon: Katitzi, 1977 (ruotsinkielinen alkuteos Katitzi 1969). Gummerus. Kääntäjä: Inkeri Pitkänen. Kuvitus: Björn Hedlund. 127 sivua.