Pelasin jokin aika sitten lautapeliä, jossa ideana oli liikkua junalla ympäri Yhdysvaltoja. Karttaan oli merkitty kaikki USA:n suurimmat kaupungit (New York, Boston, Dallas, Washington...) ja näiden lisäksi Little Rock, Arkansas. Tämä pieni kaupunki on varmaan useimmille suomalaisille tuntematon, mutta USA:n kansalaisoikeusliikkeestä kertovia kirjoja lukiessa nimi nousee esiin yhä uudelleen ja useimmat amerikkalaiset varmaan tuntevat nimen.
Black folks aren't born expecting segregation, prepared from day one to follow its confining rules. Nobody presents you with a handbook when you're teething and says, "Here's how you must behave as a second-class citizen." Instead, the humiliating expectations and traditions of segregation creep over you, slowly stealing a teaspoonful of your self-esteem each day. (3)
Vuonna 1954 Yhdysvaltain korkein oikeus päätti historiallisessa päätöksessä Brown v. Board of Education, että rotuerottelu USA:n kouluissa on laitonta. Tämä päätös piti myös saattaa voimaan käytännössä ja Little Rockin aiemmin vain valkoihoisille tarkoitettu lukio Central High valittiin integroitavaksi koekouluksi. Melba Pattillo oli yksi niistä mustista oppilaista, jotka olivat aiemmin vastanneet myöntävästi (ehkä paljonkaan asiaa ajattelematta), kun kysyttiin heidän halukkuuttaan olla koulun ensimmäisiä afroamerikkalaisia oppilaita. Kun tähän vihdoin ryhdyttiin vuonna 1957, jonka lopulla Melba täytti 16 vuotta, hän oli jo unohtanut asian.
Hänen perheensä järkyttyi asiasta, koska hän ei ollut kysynyt asiasta vanhemmiltaan. Äiti Lois ja isä Will olivat eronneet ja isä muuttanut pois kotoa, koska opettajaäiti olisi halunnut isän suorittavan collegeopintonsa loppuun, kun taas isä piti enemmän ulkotöistä. Perheeseen kuului myös pikkuveli Conrad ja Melballe hyvin tärkeä isoäiti India.
Kun ensimmäinen koulupäivä koitti syyskuun alussa, koulua piirittivät raivokkaat valkoiset väkijoukot. Etuovesta sisään oli yrittämässä vain yksi yhdeksästä mustasta oppilaasta, Elizabeth Eckford, koska hän ei ollut puhelittomana saanut tietoa muiden kohtauspaikasta. Kun hän yritti kävellä sisään koulun ovista, Arkansasin kuvernööri Faubuksen paikalle määräämä kansalliskaarti sulki hänen tiensä ja esti tämän (!). Hän olisi saattanut joutua väkijoukon uhriksi, ellei valkoinen pariskunta olisi auttanut häntä pääsemään bussiin. Tapahtumaa kauempaa avuttomina seuranneet Melba ja hänen äitinsä pääsivät hädin tuskin pakoon heidän perässään köysi kädessä juosseilta valkoisilta. Kansalliskaarti esti toiselta puolen sisään yrittäneiden mustien oppilaiden pääsyn kouluun.
20 päivän ja kuvernööri Faubuksen oikeudenkäynnin jälkeen mustat oppilaat onnistuivat poliisien avulla pääsemään sisään, mutta mellakoiva väkijoukko murtautui päivän aikana poliisivartion läpi ja tunkeutui kouluun aikeenaan ilmeisesti lynkata nuoret, jotka onnistuivat juuri ja juuri pakenemaan poliisien autoissa. Kahden päivän kuluttua presidentti Eisenhower lähetti paikalle 1200 aseistautunutta liittovaltion sotilasta, jotka vartioivat koulun pihalla ja käytävissä (luokkiin he eivät saaneet tulla), ja joista yhdeksän toimi mustien nuorten henkivartijoina. He kuitenkin saivat huolehtia vain siitä, että nuoret säilyivät hengissä; jatkuvaan haukkumiseen ja ahdisteluun he eivät saaneet puuttua. Sotilaiden määrää vähennettiin asteittain, ja marraskuun lopussa kaikki liittovaltion sotilaat lähetettiin pois. Nuoret saivat tulla yksin toimeen; opettajat olivat sijoittaneet kaikki yhdeksän eri luokille valtavaan kouluun.
Lakkaamattomasta kiusaamisesta, häirinnästä, väkivallasta ja uhkailusta huolimatta kaikki mustat oppilaat pysyttelivät koulussa toukokuun loppuun asti - lukuun ottamatta yhtä, Minnijeania, joka erotettiin koulusta, koska hän oli tahallaan tai vahingossa kaatanut ruokaa kiusantekijöiden päälle - suorittivat opintonsa ja saivat todistuksensa. Heidän oli tarkoitus jatkaa koulussa seuraavana lukuvuonna, mutta kun kuvernööri Faubus ei muuten pystynyt estämään tätä, hän sulki kaikki Little Rockin lukiot (!). Melba pääsi tämän jälkeen suorittamaan lukion loppuun Kaliforniassa hyvien valkoisten kasvattivanhempien perheessä ja oppi rakastamaan heitä. Jotkut muut yhdeksästä nuoresta palasivat myöhemmin Little Rockin Central Highin.
Koulun opettajat suhtautuivat kiusaamiseen uskomattoman passiivisesti. He antoivat valkoisten oppilaiden huudella haukkumasanoja ja häiriköidä mustia nuoria luokassaan ja koulun käytävillä, ja koulun johto vaati aina aikuista todistajaa (eli opettajaa, sotilaat eivät käyneet) ahdistelulle ja hyökkäyksille. Vain yksi Melban opettaja piti valkoiset oppilaat kurissa. Jotkut oppilaat suhtautuivat Melbaan ja muihin mustiin nuoriin varovaisen ystävällisesti, mutta heitä oli melko harvassa ehkä ryhmäpaineenkin takia. Eräs valkoinen poika, Link, joka välitti perheensä vanhasta mustasta taloudenhoitajasta todella paljon, pelasti mahdollisesti Melban hengen, ja Melba alkoi varovasti luottaa häneen ja vähitellen ystävystyi hänen kanssaan.
Valkoiset naiset olivat yhtä rasistisia kuin miehetkin. Koulun äitien yhdistys yritti pitää mustat nuoret poissa koulusta, valkoiset naiset mellakoivat kouluvuoden alussa siinä kuin miehetkin ja huusivat haukkumasanoja kasvot vihasta vääristyneinä, kolme valkoista naista jahtasi Melbaa kouluvuoden alussa...
Kaupungin musta yhteisö ei ollut mitenkään yksiselitteisesti näiden yhdeksän nuoren ja heidän perheidensä takana, vaan mustat kaupunkilaiset saattoivat pitää heitä "asioihin sekaantuvina nuorina", jotka vaikeuttivat elämää ja liiketoimia kaupungin valkoisten kanssa. Joskus he saivat kuitenkin tunnustusta myös omalta yhteisöltään.
Little Rockin valkoisen koulun integrointi oli iso uutinen koko Yhdysvalloissa ja koko maailmassakin. Näistä yhdeksästä mustasta nuoresta (The Little Rock Nine), jotka valittiin kokeiluun mm. sen takia, että he olivat hyviä koulussa, kirjoitettiin paljon, ja Melba sai kirjeitä ympäri maailmaa. Nämä nuoret olivat tavallisia teinejä, jotka olivat viettäneet ennen integrointia turvattua ja suojattua elämää, joten on todella vaikuttavaa, että he selvisivät kouluvuoden läpi, ja heidän sisuaan täytyy kunnioittaa. Vaikka Melba kuvaa koulua "kidutuskammioksi", hän kuitenkin nousi joka päivä ja meni kouluun (hän oli vuoden aikana ilmeisesti vain pari päivää sairaana). Mustien oppilaiden täyspäisyyttä ja vahvuutta kuvaa myös se, että (luullakseni) kaikki olivat vuonna 1987 kirjoitetun epilogin ja alla olevan videon mukaan menneet collegeen ja opiskelleet itselleen ammatin. Varsinkaan tytöille collegetutkinto ei tuohon aikaan ollut itsestään selvä, eivätkä he olleet antaneet tämän karmean lukuvuoden, jonka täytyi olla todella stressaava, traumatisoida itseään.
Please, God, let me learn how to stop being a warrior. Sometimes I just need to be a girl. (147) ... Everything in me was devoted to being a full-time warrior. When I wasn't actually on the battlefield, surviving, I was thinking about how to do it or worried that I wouldn't be able to make it. (162) ... I think only the warrior exists in me now. Melba went away to hide. She was too frightened to stay here. (170)
Miten Melba selvisi tästä vuodesta? Uskonto oli Melballe ja hänen perheelleen hyvin tärkeä, lohdullinen ja voimaannuttava asia: perhe kävi säännöllisesti kirkossa, Melba kirjoitti päiväkirjaa, jossa kertoi Jumalalle asioita, ja hän rukoili Jumalalta apua. Melba sai koulussa voimaa siitä, että ajatteli Jumalan pitävän itsestään huolta ja olevansa tärkeä Jumalalle.
Isoäiti India auttoi häntä selviämään ja oli Melballe valtavan tärkeä, jopa tärkeämpi kuin äiti, joka oli opetustyönsä takia paljon poissa kotoa. Isoäiti India ei kuitenkaan ollut mikään prototyyppinen kiltti mummeli, vaan perheen saatua tappouhkauksia juuri hän valvoi yöllä ikkunan ääressä keinutuolissa kivääri polvillaan, hänellä oli ennen koulun integrointia (sen jälkeen tämä olisi ollut liian vaarallista) ollut tapana käydä Melban kanssa katsomassa vapaapainiotteluita, hän kielsi Melbaa itkemästä, koska "soturit eivät itke" (tämän jälkeen Melba itki salaa omassa huoneessaan) ja välitti hänelle jatkuvasti ajatuksen siitä, että periksi ei anneta. Melba puhutteli häntä kohteliaasti "ma'amiksi". Melba oli varma siitä, että hänen isoäitinsä ja äitinsä rakastavat häntä ja hänen veljeään, ja isoäiti oli hänen uskottunsa ja turvallinen ja viisas ihminen, jolle hän pystyi puhumaan kaikesta. Kirjassa kuvataankin ehkä enemmän Melban kotielämää kuin tapahtumia koulussa, ja hänen perhe-elämänsä kuvaus tuo kirjaan kiinnostavan lisänsä.
"You'll make this your last cry. You're a warrior on the battlefield for your Lord. God's warriors don't cry, 'cause they trust that he's always by their side. The women of this family don't break down in the face of trouble. We act with courage, and with God's help, we ship trouble right on out." (44, isoäiti India)
Melba sai voimaa ja innoitusta myös Gandhin toiminnasta ja väkivallattomuuden filosofiasta. Isoäiti Indian neuvosta hän päätti, että vaikka hän ei pysty estämään kiusaamista ja häirintää, hän pystyy hallitsemaan tilannetta valitsemalla miten reagoi tällaiseen, ja hän alkoi hymyillä ja kiittää aina kun toiset kohtelivat häntä huonosti. Esimerkiksi kun häntä heitettiin golfpallolla hän ihaili sitä innostuneesti ja sanoi, että juuri sellaista hän oli aina kaivannutkin. Kiitettyään häntä haukkunutta kiusaajaa ja hymyiltyään tälle hän kirjoittaa: My heart slowed its rapid beating, and my hands stopped shaking. I felt safer, even comfortable, as something inside me settled to its center. I had a powerful feeling of being in charge. I was no longer allowing hecklers' behavior to frighten me into acting a certain way. For that moment, I was the one making decisions about how I would behave. A little choir of voices in my head was singing, "Hallelujah, hallelujah, hallelujah!" (181)
Vanhempana hän saattoi jo nähdä tämän vaikean lukuvuoden positiivisena kokemuksena, kuten isoäiti India oli ennustanutkin, koska se oli opettanut hänelle rohkeutta ja kärsivällisyyttä. Kirja (ennen epilogia) päättyy näihin sanoihin:
The task that remains is to cope with our interdependence - to see ourselves reflected in every other human being and to respect and honor our differences.
Namasté
(the God in me sees and honors the God in you)
Ehkä sen takia, että Melba Pattillo Bealsista tuli journalisti, kirja on hyvin kirjoitettu, mielenkiintoinen, vaikuttava ja jännittävä. Beals on käyttänyt sen kirjoittamisessa apuna silloin pitämäänsä päiväkirjaa, ja vaikka kirja on kirjoitettu vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen, tapahtumat tuntuvat juuri eletyiltä.
Melba Pattillo Bealsin lisäksi muut Central High'n ensimmäisinä integroineet mustat oppilaat olivat Elizabeth Eckford, Ernest Green, Gloria Ray Karlmark, Minnijean Brown Trickey, Terrence Roberts, Jefferson Thomas ja Thelma Mothershed Wair.
Youtubessa on paljon videoita Little Rockin koulun integroimisesta. Mainitsemistani videoista ensimmäinen on pisin (reilut 18 minuuttia), muut 3-10 minuutin pituisia.
- Viehättävän vakavamielisessä videossa vuodelta 1964 jotkut nyt opiskelevista nuorista kertovat elämästään ja tulevaisuudensuunnitelmistaan: Nine from Little Rock, 1964. Videossa sanotaan, että mellakoivat valkoiset joukot olivat vain osa kaupungin valkoisesta väestöstä. Nuorten suunnitelmat muuttuivat jonkin verran elämän aikana (kirjan epilogissa kerrotaan näiden yhdeksän elämästä vuonna 1987).
- Ernest Greenin haastattelu 60 vuotta myöhemmin ja vanhaa arkistomateriaalia: 60 years on, A Look Back at the Little Rock Nine.
- Melba Pattillo Bealsin haastattelu 2018.
- Little Rock Nine Documentary.
- Muita esimerkiksi tässä ja tässä.
Tämä kirja sopii mainiosti LauraKatarooman lukuhaasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoja.
Muutama pieni muutos 22.8.20 & lisäys 2.9.20.
Melba Pattillo Beals: Warriors Don't Cry. The Searing Memoir of the Battle to Integrate Little Rock's Central High. Abridged edition, 1995. 226 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti