Celia Fremlin: Das Tudorschloß, 1996 (Echoing Stones, 1993)

Neljäs lukemani Celia Fremlinin kirja (suomeksi "Tudor-linna", muista Fremlinin kirjoista täällä). Luin tämän englantilaisen kirjailijan kirjan saksaksi, koska sitä ei ollut saatavilla englanniksi, ja kieliähän kannattaa aina petrata (kuulostaa ehkä oudolta, mutta saatan lukea kirjoja joskus tarkoituksellisestikin eri kielellä kuin alkukielellä tai suomeksi kehittääkseni kielitaitoani). Kirjan lopussa on 16 Fremlinin saksaksi käännetyn kirjan lista, joten hän on Saksassa ollut ainakin aiemmin suosittu dekkaristi.

Noin sivulla 200 lakkasin odottamasta, että kirjaan tulisi jotain dekkarimaisia piirteitä. Muissakin lukemissani Fremlinin kirjoissa ihmis- ja perhesuhteet ovat olleet tärkeitä, mutta niissä on kuitenkin alusta asti ollut selvää, että jotain vaarallista tulee tapahtumaan. Tässä sellaista ei vain ollut aistittavissa. Kuusikymppinen historiaa harrastava Arnold sanoutuu irti työstään neljä vuotta ennen eläkeikää vaimonsa Mildredin vastustuksesta huolimatta ottaakseen vastaan työn museona olevan Tudorien aikaisen linnan tai kartanon hoitajana ja oppaana. Mildredin on tarkoitus hoitaa alueen teetupaa, mutta hän ei kestä kesän valtavia kävijäruuhkia ja painetta kahvilassa, vaan jättää Arnoldin ja muuttaa hyvin feministisesti ajattelevan ystävänsä Valin luokse Lontooseen, jossa häneen tutustuu linnasta kiinnostunut Gordon. Linnaan muuttaa myöhemmin Arnoldin ja Mildredin aikuinen tytär Flora, joka pitää vanhempiaan tyhminä, vaatii näiltä kaikenlaista antamatta mitään vastineeksi ja jolla on tapana kehittää kaikesta riita. Flora ottaa pätevästi teetuvan hoitaakseen ja ystävystyy linnan myyntikojun hoitajan Joycen ja tämän vanhuudenheikkoudesta (=Alzheimerin taudista?) kärsivän historioitsijaisän Sir Humphrey Penrosen kanssa.

Tämän juonen puitteissa kirjassa pohditaan paljon vanhempien ja (aikuisten) lasten suhteita, jotka ovat 1990-luvulla aivan toisenlaisia kuin vanhempien nuoruudessa, ivaillaan vähän Valin yltiöfeministiselle asennoitumiselle sekä esitetään Floran suulla, eli aika epäluotettavasti, radikaaleja ajatuksia psykiatriasta sekä esimerkiksi aikasiirtymistä ja rinnakkaistodellisuuksista. Floran mielestä Sir Humphreyn vanhuudenheikkous johtuu hänen läheistensä asennoitumisesta häneen, ei Sir Humphreyn terveydentilasta sinänsä. Hän vastustaa lujasti rauhoittavien lääkkeiden antamista Sir Humphreylle, joka kuitenkin ilman niitä käy heiluttelemassa miekkaa ympäristössä luullessaan elävänsä eri ajalla ja olevansa Maria Stuartin puolustaja.

Näkökulmahenkilöinä ovat vaihtelevasti Arnold ja Mildred, ja viimeisellä kymmenellä sivulla teos sitten lopulta kääntyy dekkariksi. Viihdyin kyllä tämän kirjan parissa ihan hyvin, vaikken itsekään oikein osaa sanoa miksi, koska henkilöhahmot eivät olleet kovin sympaattisia. Mildred oli harmillisen avuton, taitamaton ja saamaton, mikä kyllä lopussa niveltyi dekkarijuoneen. Arnold ei juuri kaivannut Mildrediä (tai Mildred Arnoldia) tämän lähdettyä pitkästä avioliitosta huolimatta. Arnoldille uuden avioliiton miettimisessä tuntui olevan tärkeintä se, että vaimo pystyisi hoitamaan teetupaa. Sympaattisemmiksi Arnoldin ja Mildredin teki ongelmallinen suhde Floraan, johon vanhemmat toivoivat parannusta mutta eivät vain osanneet Floran mielestä toimia koskaan oikein.

Kirjan kansikuva on Claude Monet'n maalaus 1800-luvulta, eli se ei liity kirjan sisältöön. Normaalifontista tuli tässä postauksessa jostain syystä harmillisesti tavallista pienempi, joten muutin fontin suuremmaksi.

Edit 19.6.20.

Celia Fremlin: Das Tudorschloß, 1996 (Echoing Stones, 1993). Diogenes (Diogenes Taschenbuch 22876). Kääntäjä: Otto Bayer. Kannen kuva: Claude Monet: Dame dans un jardin. Sainte-Adresse, 1867. 271 sivua.