Bessie Head: Maru, 1988 (1971)

Tämän eteläafrikkalaisen Bessie Headin kirjan pääteema on rasismi. Ja ei, kyse ei ole valkoisten apartheidista, vaan mustan tsuanaheimon rasismista mustan masarwaheimon jäseniä (eli bushmanneja) kohtaan, joita he pitävät orjinaan, halveksivat ja alistavat, eivätkä usko näiden pystyvän mihinkään muuhun kuin yksinkertaiseen palkattomaan fyysiseen työhön. Masarwa on haukkumanimi joka tarkoittaa, epäsuorasti, alhaista, saastaista kansaa (16). Wikipedia: Vaikka Maru tekijänsä sanoin käsittelee rasismia, teoksessa ei ole raivoa, vihaa, syytöksiä eikä valitusta. Rasismi on kuvattu yksinkertaisesti naurettavana typeryytenä, yhtenä inhimillisen ahdasmielisyyden muotona. Tarkoituksellisesti Head ei kirjoita valkoisten mustiin kohdistamasta rotusorrosta. Hän kirjoittaa siitä, miten mustat tšuaanat sortavat bušmanneja, masarwoja. Näin Head osoittaa, että mikään ihmisryhmä ei ole rasismista vapaa, sortoa on kaikkialla.

Kirjan alussa papin vaimo ja koulun rehtori, valkoinen Margaret Cadmore adoptoi masarwaheimon vauvan, jonka äiti on kuollut kylän laitamille. Hän haluaa todistaa suosikkiteoriansa "ympäristö kaikki, perinnöllisyys ei mitään", ja kasvatusäitinsä nimen saanut lapsi menestyy kiusaamisesta huolimatta koulussa luokkansa parhaimpien joukossa, valmistuu opettajaksi ja menee ensimmäiseen työpaikkaansa opettajaksi afrikkalaiskylään, jossa lähes kaikki masarwat ovat orjia. Hän ei salaa sitä, että on masarwa, vaikka saattaisi ulkonäkönsä puolesta käydä värillisestä ja päästä helpommalla. Tämä järkyttää melkein kaikkia tsuanoita ja herättää heissä vihamielisyyttä. Margaret on kuitenkin heti tultuaan saanut ystäväkseen päällikön tyttären, ennakkoluulottoman ja rohkean Dikedelin, joka myös on koulussa opettajana ja puolustaa häntä, joten muut eivät pysty savustamaan häntä pois, ja vähitellen kyläläiset tottuvat koulun masarwaopettajaan. Kylän kaksi mahtimiestä, tuleva päällikkö ja Dikedelin veli Maru sekä Marun ystävä, naistenmies Moleka rakastuvat Margaretiin, ja heistä tulee toistensa kilpailijoita.

Kautta aikojen Moleka oli ollut ainut ihminen, joka oli Marun kanssa tasavertainen. He rakastivat toisiaan, mutta samalla he olivat kilpailijoita koska olivat molemmat kuninkaita. Kuningas joka näki kaiken pelkäsi kuningasta jonka ovi pysyi yhä suljettuna. Oli vaikea tietää, mitä kätkeytyi Molekan valtakunnan suljetun oven taakse. Marulla ei ollut siihen avainta, mutta hän tiesi sen olemassaolon, sillä jos hän kosketti Molekan sydäntä sanalla tai eleellä, pilvi väistyi ja hän näki häikäisevää valoa säteilevän sateenkaaren. (40)

Eräs mielenkiintoinen asia kirjassa on se, että sen jälkeen kun Margaretin kasvatusäiti (jota ei esitetä mitenkään yksiselitteisen hyvänä ihmisenä) muuttaa kirjan alussa Englantiin, valkoisilla ei ole siinä mitään roolia eikä merkitystä, heitä ei ole olemassa. Afrikkalainen kylä tai pikkukaupunki toimii omien tapojensa, ennakkoluulojensa ja perinteidensä mukaan, jotka elävät vahvoina nykyaikaiselta tuntuvasta koulusta ja autoista huolimatta. Ennakkoluulojen voima näkyy esimerkiksi siinä, että Margaretiin rakastuttuaan Moleka aiheuttaa tarkoituksellisesti voimakasta paheksuntaa syömällä masarwojen kanssa (rotusorron aikaan Yhdysvaltain etelävaltioissa valkoiset ja mustat eivät syöneet yhdessä, kuten Syvän maan juuret -kirjan kirjoittaja Eeva Klingberg kertoi kirjamessuhaastattelussa).

Kirjassa on myös sellaista myyttisyyttä tai maagisuutta, jota ei länsimaisista kirjoista yleensä tapaa: Marulla on kosketus jumaliin, hän pystyy saamaan Margaretin näkemään haluamiaan unia, ja Marulla ja Molekalla on molemmilla valtakunta sisällään. Myöskään Maru ja Moleka eivät ole helposti tulkittavia tai yksiselitteisiä ihmisiä, vaan molemmissa on epämiellyttäviä piirteitä. Ihmisten sisäisen elämän rikkaus ja voima on tullut kirjan henkilöille eräänlaisena lahjana - niin Marulle, Molekalle kuin Margaretillekin, joka on valtavan lahjakas taiteilija ilman harjoitusta. Myös Margaret on sisäisesti hyvin voimakas, vaikka ulkonaisesti hän on hillitty ja vaitonainen.

Vain Maru tiesi vastaukset. Hän pysähtyi hetkeksi ja tähyili matalaa taivaanrantaa, missä myrsky kyti. Piikkipensaat muuttuivat mustiksi päivän pimetessä, ja äkillinen tuulenhenki kohautti kärventynyttä, valkoista ruohoa. Hänen välittömässä ympäristössään oli kovin vähän sellaista, mikä olisi hiertänyt hänen sydäntään. Täällä hän saattoi olla vapaasti yhteydessä itseensä kätkeytyvän taikuuden ja kauneuden kanssa. Koskaan ei hänen elämässään ollut ollut aikaa, ettei hän olisi ajatellut ajatusta ja tuntenut kuinka se oitis sinkoaa syvälle maan keskipisteeseen, singotakseen sieltä takaisin hänen sydämeensä - vastaus mukanaan. Ennen ihmiset olivat aina rikkoneet liikkumattomuuden, jonka avulla hän piti itsensä koossa kuullakseen vastauksen. (11)

Maru ja Moleka puhuvat Margaretin kanssa hyvin vähän kirjan aikana, mutta näiden kolmen välille muodostuu sähköinen jännite, joka väreilee heidän välillään ja muuttaa kaikkien elämän ja myös Dikedelin elämän, vaikka hän onkin jonkin verran tapahtumien ulkopuolella. Rasismista ei kirjassa loppujen lopuksi puhuta kovin paljon, vaikka se onkin koko ajan taustalla (alun Wikipedia-sitaatti kuvaa kirjaa oikein hyvin).

Kirjan kerrontatapa oli niin erilainen kuin niissä kirjoissa, joita tavallisesti luen, että en varmasti tavoittanut sen kaikkia merkityksiä enkä ymmärtänyt sitä kokonaan. Se oli silti hyvin ja kauniisti, jollain tavalla myyttisesti kirjoitettu, ja kirja kannatti lukea.

Bessie Head syntyi valkoisen naisen ja mustan miehen tyttärenä Etelä-Afrikassa vuonna 1937, kasvoi kasvattivanhempien luona ja lastenkodissa ja muutti 26-vuotiaana Botswanaan poliittisena pakolaisena. Wikipediassa kirjoitetaan näin: Bessie Head on itse sanonut tunnetuimmasta teoksestaan Maru: "Koko eteläafrikkalaisen kokemukseni pohjalta halusin kiihkeästi kirjoittaa kestävän romaanin rotuennakkoluulojen mielettömyyksistä. Halusin kuitenkin kirjan olevan niin kauniin, taianomaisen ja vastustamattoman, että minä kirjailijana haluaisin lukea sen yhä uudelleen."

Kääntöpiiri-pienkustantamo oli viiden kehitysmaissa asuneen ja työskennelleen naisen yhteinen pienkustantamo, joka julkaisi naisten kirjoja, sekä fiktiivisiä että tietokirjoja, luullakseni vuosina 1988-2002 (loppuaikoina Liken omistuksessa). Lista kustantamon kirjoista löytyy Finnasta.

Sain tästä kirjasta ensimmäisen afrikkalaisen kirjailijan kirjan LauraKatarooman ei-valkoisten ei-miesten kirjojen lukuhaasteeseen. Bessie Headin elämäntarinasta tuli mieleeni Trevor Noah, jonka kirjassa Laiton lapsi kerrotaan siitä, miten ongelmallista Etelä-Afrikassa oli paljon myöhemmin elää mustan naisen ja valkoisen miehen lapsena, bloggauksia mm. täällä: Omppu, Kirjojen kuisketta, Kirsin Book Club...

Bessie Head: Maru, 1988 (Maru, 1971). Kääntöpiiri Oy. Englanninkielisestä alkuteoksesta kääntänyt Kristiina Drews. Kannen piirros: Hakapandi Ndahangwapo. 143 sivua.