lauantai 21. marraskuuta 2020

Harry Stephen Keeler: Neljäs kuningas, 1946 (The Fourth King, 1929)

Jatkoin tutustumistani vanhoihin dekkareihin; tämän kirjan löysin kirjaston kirjojenvaihtohyllystä. Pulp-kirjailijana aloittanut Harry Stephen Keeler oli minulle ennalta aivan tuntematon, mutta hän on kirjoittanut kymmeniä kirjoja 1900-luvun alkupuolella.

Tämä kirja sijoittuu Chicagoon, kuten monet muutkin Keelerin kirjat. Pörssivälittäjä ja huijari J. Hamilton Eaves saa postissa uhkaavan viestin ja korttipakan, josta puuttuu kolme kuningasta. Aiempina kuukausina on äkillisesti kuollut kolme muuta liikemiestä, jotka on kuvattu eräässä lehdessä "Chicagon kieron keinottelun kolmenatoista kuninkaana", ja "Yön tähdeltä" saadun viestin mukaan epärehellinen Eaveskin tulee kuolemaan, ellei sulje liikettään viikon aikana (alkuasetelmasta tulee siis vähän mieleen Gregoriuksen lukema Edgar Wallacen The Four Just Men).

Eaves ottaa uhkauksen todesta ja pyrkii välttämään murhaajan monimutkaisilla varotoimilla. Juoneen liittyy myös osakkeiden varkaus Eavesin kassakaapista ja Eavesin selkärangaton veljenpoika Lionel Pettibone, ja tärkeässä roolissa on myös Shanksin sanelukone, jota Eaves on käyttänyt huijatakseen rahaa sijoittajilta. Kirjan päähenkilöksi nousee Jason T. Folwell, Eavesin liikkeessä konepiirtäjänä toimiva nuori englantilainen, joka on rakastunut Eavesin pikakirjoittajaan Avery Reardoniin ja joka olosuhteiden pakosta alkaa selvittää juttua.

Folwell pudisti päätänsä. Tässä tuli eteen hämmentävä vyyhti ilkitöitä ilman vaikuttimia, samoin kuin kuolleiden silmien tuijotus verhosi salaperäisiä menetelmiä. Mutta nämä arvoitukset olivat houkuttavia, tenhoavia, suorastaan pakottavia, ja itsekin jouduttuaan tämän jutun onnettomaksi uhriksi hän päätti siekailematta penkoa niin monien rikosten sekasotkua lähemmin. Kenties hänen onnistuisi löytää se johtolanka, joka lopulta veisi "suurimpaan yhteiseen tekijään". Eihän sitä tiennyt yrittämättä. (173)

Ensimmäiseksi vaikutelmaksi kirjasta nousi sen romaanimaisuus: sen tempo on rauhallinen, ihmissuhteita ja tunteita käsitellään kiireettömästi ja varsinkin epämiellyttävät henkilöt kuvataan perusteellisesti ja värikkäästi. Kirjassa tapahtuu kuitenkin sen verran, että mielenkiinto pysyi hyvin yllä. Isompana teemana siinä on huijarien toiminta ja sen seuraukset huijatuille, mutta kovin syvällinen kirja ei ole; sen sijaan sen juonessa on vaihteeksi hauskaa pulp-henkistä pöhköyttä ja epätodennäköisyyttä. Rikoksen ratkaisemisessa käytettiin omintakeisesti mm. fonetiikkaa. Naisia ei kuvata avuttomina pelastettavina (heitä ei tosin ole kirjassa kovin paljon eikä heillä ole kovin suurta roolia), vaan kirjan naispäähenkilö Avery Reardon on fiksu, rauhallinen ja osaava ihminen. Folwell on viehättävän puhdasmielinen ja omantunnontarkka sankari: vaikka hänen katu-uskottavuudessaan ei ole ongelmia, hän on myös ystävällinen, rehellinen, tunteikas ja auttavainen ihminen ja yrittää aina toimia oikein.

Chicago viehätti erikoisuudellaan kirjan tapahtumapaikkana, ja kirjassa oli myös kiinnostavaa ja joskus hurjaakin ajankuvaa: sen mukaan (ainakin) USA ja Englanti pyrkivät ensimmäisessä maailmansodassa kehittämään kemiallisia aseita. Poliisipäällikkö räjäytti erään talon etuseinän pois saadakseen taloon linnoittautuneen, poliiseja ammuskelevan rikollisen ulos ja säästääkseen näin poliisien henkiä, ja toimittajat olivat ilmeisesti rutiininomaisesti mukana poliisikuulusteluissa. Poliisit kuvattiin karskeina, mutta ihan järkevinä ammattilaisina.

Nykyisiin amerikkalaisiin kirjoihin verrattuna kirjassa oli todella erikoista se, että Folwell käytti melkein aina julkisia liikennevälineitä, useimmiten raitiovaunua, liikkuakseen Chicagossa ja pääsi tällä tavalla kätevästi ja mukavasti joka paikkaan. Näin 1920-luvulla, ja tilanne saattaisi olla samanlainen nykyäänkin, ellei kuusi auto- ja öljyalan suuryritystä, mm. General Motors, olisi vuonna 1932 perustanut peitejärjestöä, joka osti kaupunkien rata- ja raitiovaunuliikenteen ja repi sitten kiskot pois, minkä seurauksena suljettiin vähitellen noin sata raitiovaunu- ja kaupunkiratajärjestelmää noin 45 kaupungissa. Tämän jälkeen rakennettiin verovaroilla pikateitä korvaamaan aiemmin hyvin toiminutta julkista liikennettä (tiedot Mark Hertsgaardin kirjasta Planeettamme tulevaisuutta etsimässä, s. 135-136).

Kirjan kieli oli yllättävän vanhahtavaa vuonna 1946 julkaistuksi (ja käännetyksi?) kirjaksi: siinä oli sellaisia sanoja kuin "uutistenhankkija" (reportteri tai toimittaja) ja "ruumismyrkky" (jonka merkitys ei selvinnyt minulle kunnolla koko kirjan kuluessa, ehkä ruokamyrkytys?). "Autoa" sanottiin usein myös "koneeksi", ja kirjassa puhuttiin (varmastikin englannin mukaan) "suurimmasta yhteisestä tekijästä" tapausten välillä eikä "pienimmästä yhteisestä nimittäjästä". Yleensä ottaen Werner Anttilan käännös oli kuitenkin ihan helppolukuista ja mukavan värikästä kieltä. Ei hassumpi kirja, vaikkei tämä nyt ihan suosikikseni noussutkaan.

Edit 22.11.20.

Harry Stephen Keeler: Neljäs kuningas. Salapoliisiromaani, 1946 (The Fourth King, 1929). Arvi A. Karisto Oy, Valikoituja salapoliisiromaaneja 35. Käännös: Werner Anttila. Kannen tekijää ei kerrottu (tai se on takakannen repeämän kohdalla). 328 sivua.

2 kommenttia:

  1. Hmm, en ole kirjailijasta ikinä kuullutkaan, mutta näkyy tuolla wiki-artikkelissa ihan nimekkäitä namedroppaajia...

    Ja totta kyllä että Chicagoa en muista myöskään juuri nähneeni dekkarimiljöönä (tai en kai kauheasti muidenkaan kirjojen miljöönä...), joko ollaan rannikon isoissa kaupungeissa tai sitten ihan pikkukaupungeissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keeler on taas niitä tuotteliaita vanhempia dekkarikirjailijoita, joita ei ikävä kyllä nykyään enää juuri muisteta.

      On kyllä kummallista, että Chicagoa ei käytetä enemmän kirjojen (tai kai elokuvienkaan) miljöönä, luulisi että se olisi tunnelmallinen ja monipuolinen tausta kirjan tapahtumille.

      Poista