Ritva Hapuli ja Johanna Matero (toim.): Murha pukee naista. Naisdekkareita ja dekkarinaisia, 1997

Varoitus! Lähes koko kirja sisältää juonipaljastuksia (postauksessa niitä ei ole).

Edellisen kirjan jatkoksi oli hauska tarkastella samaa teemaa tietopuolelta. Murha pukee naista -kirja pohtii suomalaisia ja anglosaksisia naisdekkareita feministisen kirjallisuustieteen ja kulttuurintutkimuksen näkökulmista, ja ääneen on päässyt myös pari naisdekkaristia (Arhippa ja Lehtolainen). Tälle kirjalle oli Suomessa tarvetta vuonna 1997, koska vuonna 1980 ilmestyneessä, vielä 1990-luvun lopulla ainoassa suomalaisen rikoskirjallisuuden historiassa Hornanlinnan perilliset naisdekkaristit mainittiin vain ohimennen, vaikka heitä oli silloin jo monta; naisdekkarit olivatkin marginaalin marginaalissa. Dekkarit ovat kuitenkin tärkeä tutkimuskohde: koska dekkareita luetaan paljon, ei voi olla merkityksetöntä, millaisia käsityksiä ne teemojensa kautta ylläpitävät ja mikä suhde näillä käsityksillä on kulttuurissa vallitseviin ideoihin (s. 149). Ajatus on kiinnostava: samoin kuin lastenkirjallisuudella, jota ei myöskään arvosteta kovin paljon kirjallisuutena eikä sen tutkimusta pidetä ehkä yhtä tärkeänä kuin aikuisten taideproosan tai runouden tutkimusta, vaikka lastenkirjoja saatetaan lukea paljon ja niillä voi olla lukijoilleen hyvin paljon merkitystä, dekkarikirjallisuudella saattaa olla paljon enemmän läpäisykykyä ja näin kulttuurista vaikuttavuutta kuin aikuisten taideproosalla. Lisäksi dekkarikirjallisuus kuvaa aikansa yhteiskuntaa usein yksityiskohtaisemmin kuin taideproosa, koska johtolankojen selvittely on tiiviissä yhteydessä ihmisten jokapäiväiseen elämään (s. 103).

Kolmas, paljon luettu vaikka näistä ehkä kaikkein eniten aliarvioitu kirjallisuuden laji on romanttinen viihde: Lurun luvuissa (2011) mainittujen tilastojen mukaan joka neljäs amerikkalainen lukee romanttista viihdettä, ja Harlequin-kirjoja myytiin vuonna 2007 Suomessa yli puoli miljoonaa kappaletta. Lurun chick lit -postauksen keskustelussa pohdittiin, miksi nimenomaan naisten ns. hömppää halveksitaan, vaikka miesten ns. hömppä (esim. Remes) on ihan hyväksyttyä ja arvostettuakin, ja myös miksi chick lit -kirjallisuutta tutkitaan niin vähän. Ehkä asiat ovat nyt muuttuneet?

Murha pukee naista -kirjassa on hyvin feministinen ote, mikä tuntui ajoittain vähän liialliselta. Toisaalta oli mukava huomata, että maailma on kehittynyt parissakymmenessä vuodessa, ja sellaiset asiat, joiden puolesta piti taittaa peistä 1990-luvulla, eivät ehkä ole enää yhtä ongelmallisia. Ja oli vaihteeksi mielenkiintoista lukea kirjaa, joka on kirjoitettu pelkästään naisten näkökulmasta. Kiinnostavuus ei jäänyt pelkästään siihen, vaan monet kirjan artikkeleista olivat kiehtovia ja luin kirjaa mielelläni.

Johanna Materon ja Ritva Hapulin johdantoluku on vähän tuskastuttava, koska siinä on aika tiheästi feminististä kirjallisuustieteellistä jargonia (binaarinen rakennelma, naiseuden purkaminen, laajentaminen ja uudelleenmäärittely, patriarkaalisen ideologian vastustaminen, emansipatoriset päämäärät, feministinen strategia...), ja koska se tuntuu pitävän kaikkia naisten kirjoittamia dekkareita rohkeana ja kumouksellisena vastarintana patriarkaalista valtaa vastaan. Se tarjoaa kuitenkin yleiskatsauksen naisdekkareiden feministiseen tarkasteluun meillä ja anglosaksisessa maailmassa sekä kirjan sisältöön.

Leena Lehtolaisen historiikki Luhtaorvokki vai päivänkakkara? on sitä vastoin sujuvaa luettavaa, ja siitä saa hyviä kirjavinkkejä: Lehtolainen kertoo koko suomalaisten naisdekkaristien historian 1940-luvun pioneereista 1990-luvulle jättäen itsensä vaatimattomasti mainitsematta. 1940-luvulla suomenruotsalaisia naisdekkarikirjailijoita oli melko paljon, muttei jostain syystä enää myöhemmin. Lehtolainen luonnehtii kirjoituksessa kaikkia teoksia ytimekkäästi ja kiinnostavasti ja paljastaa usein myös murhaajan, joten tätä kannattaa lukea varovasti, jos haluaa itse lukea mainittuja kirjoja.

Pirkko Arhippa kertoo hauskassa Aamu-unisen unelma-ammatissa ryhtymisestään rikoskirjailijaksi sekä kirjojensa synnystä. Artikkelissa on monia kiinnostavia huomioita mm. siitä, mitä naisdekkaristilta odotettiin. Kun 1960-lukulainen oli suuntautunut ulospäin, 1980-lukulainen käpertyi itseensä, keskittyi ruumiinsa vaalimiseen, bodasi, hölkkäsi, kävi kuntosalilla, laski suupalojaan, viis välitti muiden ongelmista ja ahdistuksesta. ...

Vuosien mittaan olen jonkun verran saanut palautetta myös siitä, ettei tekstini ole aina korreloinut kirjoittajan ulkonäön kanssa. Ronskeiksi katsotut aiheet olisivat muka edellyttäneet kirjoittajalta ronskimpaa habitusta tai isompaa nenää. ... Kun nainen alkaa kelvata ulkoministeriksi tai talousmarkkinoiden tai turvallisuuspolitiikan asiantuntijaksi, hänet koettaneen uskottavaksi, vaikka hän, olematta kookas ja komea, kirjoittaa muustakin kuin kodinsisustamisesta tai onnellisuusongelmista. 

Kirjoitus herätti kiinnostuksen Arhipan teoksiin. Lopun teosluettelosta selvisi, että hän on kirjoittanut yhdessä Jussi Syynimaan kanssa myös pari nuorisojännäriä, joita tässä ei mainita ollenkaan.

Myös Leena Lehtolainen kertoo Miten minusta tuli murhaaja -kirjoituksessa kiinnostavasti kirjailijaksi ryhtymisestään sekä Maria Kallion synnystä. Kirjoitus on myös rakkaudentunnustus kirjoille ja kuvaus kirjallisuuden merkityksestä lukijalle. Kirjoittaessani varastan todellisuutta ja ryöstöviljelen sekä omaani että toisten elämää. Kirjailijahan on ihmissyöjä, varsinainen bulimikko, joka ei jätä rauhaan edes ammoin haudattuja luita. … Kirjat ja niiden henkilöt ovat rakkaita ystäviäni, jotka tuovat paljon huvia, tukea ja lohdutusta. Ne tekevät osaltaan elämää elämisen arvoiseksi.

Henna Tenkanen tarkastelee Uusi uljas naisetsivä -artikkelissa mielenkiintoisesti ja monipuolisesti Maria Kallion luonnetta ja suhdetta muihin ihmisiin Leena Lehtolaisen dekkareissa Ensimmäinen murhani ja Luminainen. Edellinen on ensimmäinen Maria Kallio -kirja, toinen neljäs, joten Marian hahmo on kehittynyt ja muuntunut jonkin verran niiden välillä.

Hyvässä Naisvoimaa ja kumouksellisia strategioita -artikkelissa Ulla-Maija Juutila pohtii Pirkko Arhipan 1980-luvun ympäristö- ja tieteisdekkareita Hietaneilikka sekä Konna ja rupikonna, jotka vaikuttivat aika poikkeuksellisilta, jopa oudoilta, ja joissa yhdistetään parodiaa vakaviin asioihin, kuten ympäristöongelmiin. Juutila rinnastaa artikkelissa kiinnostavasti dekkarikirjallisuuden ja karnevalismin.

”Sinustahan on tulossa kauhea feministi!” -artikkelissa Tuulevi Ovaska käsittelee Amanda Crossin Kate Fansler -dekkaria Ainokaisen kuolema (”ainokainen” tarkoittaa tässä Harvardin yliopiston ainoata naisprofessoria eikä rakastettua, joka minulle tulee sanasta mieleen). Kirjan alkuteos Death in a Tenured Position on vuodelta 1981. Tässäkin on hyvää analyysiä, mutta minua ärsytti siinä ”kenen joukoissa seisot” -tyyppisen mustavalkoisen feministisen ajattelun kuvaus (joka lähtee suoraan Crossin kirjan asetelmasta): jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan, naisen kanssa elävä nainen on radikaalifeministien mielestä parempi feministi kuin miehen kanssa elävä nainen, miesten kanssa työskentelevät ja elävät naiset ovat pettureita... Fanaattisuus on rasittavaa ja väärin, olipa ideologia mikä tahansa. Tätä ajattelutapaa voi kuitenkin tavallaan ymmärtää 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun tilannetta vasten: jos patriarkaatti ja sen instituutiot kerran ovat läpikotaisin mätiä ja kaikki miehet edustavat patriarkaattia, ainoa oikea keino on pysyä erossa miehistä ja kaikista miesten kehittämistä järjestelmistä. Mielestäni siinä katoaa kuitenkin feminismin olennainen pointti, jonka mukaan minkään ryhmän jäsentä ei saa tuomita eikä tehdä oletuksia hänen luonteestaan, kyvyistään ja asenteistaan vain sillä perusteella, että hän kuuluu tähän ryhmään, ja kaikkia ihmisiä pitää kohdella samalla tavalla. Toisaalta, jos lähtökohta on epätasa-arvoinen, samalla tavalla kohteleminen johtaa usein epätasa-arvoisuuden jatkumiseen, eli tämä ei ole ihan näin yksinkertaista. Ehkä pitäisi sanoa, että kaikkia ihmisiä pitää kohdella yksilöinä, ei stereotyyppeinä eikä yksisilmäisesti ryhmänsä edustajina.

Ainokaisen kuolemassa ”miessydäminen” nainen, nainen joka työskenteli miesten instituutiossa (Oxfordissa) miesten ehdoilla tuntematta solidaarisuutta naisia kohtaan, kuoli juuri miessydämisyytensä takia. Kirja vertautui mielessäni Murhaavat naiset -novellikokoelman Kate Fansler -novelliin Olipa kerran, jossa asetelma on paljon lempeämpi. Siinä kirjallisuuden professori(?) Henrietta Grant kuulostaa asenteiltaan hyvin samanlaiselta kuin Ainokaisen kuoleman ”väärintekijä” Janet Mandelbaum: ”Sinun on ymmärrettävä, kuinka konservatiivinen minä silloin olin. Jos tunsin jonkinlaista kriittisyyttä akateemista maailmaa kohtaan, johon olin tieni taistellut, en ikinä antanut sen tunkeutua tajuntaan, puhumattakaan, että olisin ilmaissut sen. Halusin vain tulla hyväksytyksi, opettaa ja kirjoittaa.” Novellissa hahmoa ei kuitenkaan rangaista kuolemalla (eivätkä hänen vaatimuksensa kuulosta kohtuuttomilta, vaikka ne ovatkin individualistisia ja vaativat varmastikin silmien sulkemista ongelmilta, ja vaikka naisen elämäntilanne tekikin hänet hyvin yksinäiseksi työssään ja aiheutti ”jatkuvaa jännitystä ja virheen pelkoa”), vaan hän selviää hengissä, on onnellisessa avioliitossa miehen kanssa ja hänellä on hyvä ura ja lapsia.

Ritva Hapuli ja Johanna Matero pohtivat artikkelissa Läheisyyttä, turvaa ja kipua naisten välisiä ystävyyssuhteita naisdekkareissa ja jakavat ne ”kolmijakoiseen tulkinta- ja teoriakehykseen”: lesbouteen, äiti-tytär-suhteisiin sekä niiden tapaisiin hoivaaviin ystävyyssuhteisiin eri-ikäisten naisten välillä, sekä heteroseksuaalisten naisten välisiin ystävyyssuhteisiin (vaikka he viitteessä sanovatkin, että monenlaisia muitakin ystävyyssuhteita voisi tarkastella). Tästä artikkelista en saanut itselleni kovinkaan paljon, ehkä siksi, etten ymmärtänyt sen peruslähtökohtia. Liitän lesbouden seksuaalisuuteen, ja jos se on naisten välistä ystävyyttä, se ei mielestäni ole lesboutta vaan jotain muuta. En ymmärrä, miksi lesbo- ja heteronaisten välisen ystävyyden pitäisi erota toisistaan, ja miksi eri sukupolvia edustavien naisten ystävyyssuhteiden pitäisi (välttämättä) olla hoivaavia, äiti-tytär-tyyppisiä. Näihin oletuksiin on varmasti syynsä, mutta ne eivät selvinneet minulle artikkelista.

Oikku ja tuuliviiri eli konnankoukkuja kahdelle -artikkelissa Päivi Lappalainen miettii Harriet Vanen, lordi Peter Wimseyn ja miespalvelija Bunterin hahmoja Dorothy L. Sayersin rikosromaaneissa ja pohtii seksuaalisuuden rajojen kokeilua niissä. Onko Harriet Vane feministinen hahmo? Onko hän androgyyninen? Onko hän vapaa ja itsenäinen nainen vielä suostuttuaan Wimseyn kosintaan? Ihan mielenkiintoista Sayersin hahmojen pyörittelyä.

En ihan tajunnut Tiina Kairistolan artikkelia Siipeilevä spioneeri lukee naisdekkarin maanantaita, tai lähinnä sen alkuosaa, mutta se oli silti hauska. ”Siipeilijä” ja ”spioneeri” tarkoittavat tietynlaista lukija- ja tutkijalähtökohtaa (Kairistolan mukaan nämä sopivat naisille paremmin kuin lähinnä miehet mieleen tuovat flanööri, kulkuri, turisti ja peluri), eivätkä ne ole ollenkaan niin negatiivisia kuin miltä kuulostavat. Artikkelin loppuosassa Kairisto selvittää, mitä Sara Paretskyn yksityisetsivä V.I. Warshawski tekee maanantaisin kirjassa Tunnel Vision ja analysoi näin Warshawskin persoonaa, teoksen maailmankuvaa ja kirjan yhteiskunnan valtarakennetta. Spioneeria siivoaminen ilahduttaa, sillä häntä on ihmetyttänyt kuka täyttää miesetsivien jääkaapit, pesee heidän vaatteensa ja siivoaa heidän asuntonsa. … Jos siis Philip Marlowe joutui menemään pimeille kujille, V.I. Warshawskin on sen lisäksi selvittävä vielä tiskivuoresta, tyhjästä jääkaapista ja pesemättömistä pyykeistä.

Seuraava Silja Laineen artikkeli jatkaa V.I. Warshawskin parissa, mutta Laine tarkastelee nimenomaan Warshawskin kaupunkia, Chicagoa, ja yksityistä ja julkista siinä. Kiinnostava artikkeli kaupungilla liikkumisesta ja sen riskeistä naisten näkökulmasta, valtarakenteista, vallankäytöstä, kodista ja (puoli)julkisista instituutioista (ammattiyhdistysliike, kirkko, suurteollisuus, puoluepolitiikka, lehdistö ja terveydenhuolto) ja siitä, miten naiset pääsevät näihin sisään vai pääsevätkö ollenkaan. Vaikka koti tavallaan mielletään naisten alueeksi, osoittautuu Paretskyn dekkareissa, että juuri naisille se ei olekaan yksityinen [koska siellä jää piiloon esimerkiksi pahoinpitely ja insesti, ja vaimo ja lapset saattavat kotona olla kokonaan miehen armoilla]. Naiset ovat siis marginaalisessa suhteessa sekä julkisuuteen että yksityisyyteen: kodin yksityisyys alistaa eikä julkisuus ole heille avoinna.

Kerjäätkö turpaasi? -artikkelissa Paula Arvas pohtii dekkarien naispuolisten päähenkilöiden suhdetta aggressioon ja väkivaltaan. Voiko nainen olla aggressiivinen ja väkivaltainen? Arvas jaottelee tarkastelemiensa dekkareiden, joissa naiset käyttäytyvät väkivaltaisesti, päähenkilöt kolmeen ryhmään: kovaksikeitettyjen dekkareiden naistietoisiin toiminnan naisiin, jotka haluavat parantaa naisten asemaa (Sara Paretskyn V.I. Warshawski, Sue Graftonin Kinsey Millhone ja Leena Lehtolaisen Maria Kallio), koston enkeleihin (tuomitsematta jäävät sarjamurhaajanaiset: Helen Zahavin Dirty Weekendin Bella, joka saa tarpeekseen miesten käytöksestä ja alkaa murhata näitä ja Anja Angelin Kuoleman kätilön Tea, joka murhaa itseään loukanneita ihmisiä, sekä miehiä että naisia), ja kolmannessa ryhmässä on ”elämässään sukupuoliroolit ylittäviä naisia, jotka valitsevat yksinäisyyden, hylkäävät kumppanuuden ja normaalin työelämän sekä naistietoisuuden” eivätkä pyri vaikuttamaan yhteiskuntaan (Peter Høegin Lumen tajun Smilla Jaspersen ja Liza Codyn Eva Wylie). Kiinnostava artikkeli aiheesta, josta ei yleensä paljon puhuta (aggressiivisuus ja väkivalta eivät ole helppoja asioita kenellekään, ei kirjailijoille eikä lukijoille). Minua häiritsi kuitenkin jonkin verran se, että Arvas ei juurikaan tuntunut erottavan aggression käyttöä ('hyökkäävä käytös, sanallinen tai sanaton, joka ei kuitenkaan yllä toisen ihmisen fyysiseen vahingoittamiseen') väkivallasta (fyysinen vahingoittaminen), vaikka mielestäni näiden välillä on iso ero. On tärkeää kuvata naisia, jotka käyttäytyvät aggressiivisesti ja väkivaltaisestikin, koska samalla nämä naiset kuvataan väkivallasta selviytyvinä, ihmisinä, jotka saavat ja osaavat puolustaa itseään ja jotka voivat vaatia oikeutta itselleen ja muille ihmisille.

Myös kiinnostavassa Kissanaisten muodonmuutokset -artikkelissa Minna Toikka kertoo kissojen ja dekkarikirjallisuuden välisistä yhteyksistä, joita onkin enemmän kuin luulisi. Lähemmin hän tarkastelee Batmanin paluu -elokuvaa ja sen henkilöhahmoa Kissanaista / Selina Kylea, sekä Margaret Maronin novellia ”The Beast Within”. Molemmissa sorrettu nainen joko saa kissamaisia ominaisuuksia tai muuttuu kokonaan kissaksi, mikä auttaa häntä vapautumaan ja löytämään itsestään puolia, joita ei ole aiemmin huomannut ja/tai ei ole uskaltanut päästää esille. Tältä pohjalta Toikka pohtii naisen koston ja sukupuolten välisen vallankäytön teemoja. Kissanaiseen on liitetty yksinäisyyden, voimakkuuden, itsenäisyyden ja itseriittoisuuden piirteitä. Hän ei alistuneesti odota, että jotain tapahtuisi hänelle, vaan toimii itse ensin. … Suru on runnellut sekä Kissanaista että Lepakkomiestä, ja muodonmuutos on ollut tapa selviytyä hengissä heitä kohdanneista vääryyksistä. Henkisen haavoittuneisuuden ja yksinäisyyden kohtaaminen on helpompaa naamioituneena, mutta lopulta se kuluttaakin pois oman identiteetin. Kissaksi muuntumisen psykologisia ulottuvuuksia on vähän vaikea ottaa vakavasti, mutta kyse on ehkä siitä, minkälaisia voimavaroja voimme löytää sisältämme vaikeuksissa ja minkälaisia rooleja tai naamioita omaksumme.

Kokoelman viimeisessä artikkelissa Kirjattu ruumis Reetta Saine tarkastelee ruumiillisuuden kuvausta Patricia D. Cornwellin dekkarissa Ruumistarha. Koska Cornwellin dekkarien sankari Kay Scarpetta on ammatiltaan patologi, ruumis ja sen antamat viestit eletystä elämästä ja kuolemasta ovat niissä erityisen tärkeässä asemassa (monissa muissa dekkareissa, esimerkiksi Agatha Christien kertomuksissa, murhatun ruumishan on lähinnä vain siisti lähtökohta tapahtumille). Cornwellin dekkareissa (joita en ole itse lukenut) murhaaja on muuten ilmeisesti usein sarjamurhaaja, jonka motiivi on silkka pahuus tai hulluus, joten näiden dekkareiden maailma on ennustamattomampi ja pahaenteisempi kuin perinteisissä dekkareissa. Saine ei tarkastele artikkelissa pelkästään murhatun ihmisen ruumiin viestejä, vaan myös elävää ruumista, esimerkiksi Scarpettan elämää omassa keski-ikäisessä ruumiissaan. Olihan tämä ihan luettava ja ruumis ja sen ominaisuudet vaikuttavat tietysti elämäämme, ajatuksiimme ja tunteisiimme paljon (ruumis on olemisen, nautinnon, tulkinnan ja elämisen edellytys), mutta fenomenologia ja ranskalaiset feministiset kulttuuriteoreetikot eivät ole minun juttuni, joten tämä jäi minulle melko etäiseksi. 1990-luvulla sukupuoli-identiteetin muodostuminen onkin alettu käsittää ruumiin pinnalla tapahtuvana sukupuolittamisen lähtökohtana – ei biologisen ruumiin antamana tuloksena. Näin ruumista voidaan ”esittää” mm. äänellä, eleillä, pukeutumisella ja tuoksuilla.

Eli kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja monipuolinen kirja aiheesta, jota ei varmaan nykyäänkään kovin paljon käsitellä Suomessa.

Helmet-haaste nro 17. Tutkijan kirjoittama kirja (tässä tapauksessa tutkijoiden).

Ritva Hapuli ja Johanna Matero (toim.): Murha pukee naista. Naisdekkareita ja dekkarinaisia, 1997. KSL Kirjat. 349 sivua.