Dorothea Dix, 1800-luvun amerikkalainen mielisairaala- ja vankilajärjestelmän uudistaja

Tutustuessani vuoden 1931 rauhannobelistiin Jane Addamsiin tarkistin myös, mitä hänen teoksiaan Gutenbergissä on. Tämä osoittautuikin oikeaksi runsaudensarveksi, koska Addamsin kirjojen lisäksi Gutenbergistä löytyi naiselämäkertoja, jotka taas veivät eteenpäin uusiin ja taas uusiin kirjoihin, muihinkin kuin elämäkertoihin - voisin varmaan viettää vuoden vain lukemalla Gutenbergin kirjoja, mutta kaikkea ei ikävä kyllä ehdi.

Kirjoitan luultavasti myöhemmin yhdestä tällaisesta kokonaisesta elämäkerrasta (8.10.22: tässä), mutta nyt käänsin yhden luvun Mary Stoyell Stimpsonin kirjasta The Child's Book of American Biography (1915). Tässä kirjassa on pääasiassa miesten elämäkertoja, mutta siinä kerrotaan myös neljästä naisesta, joista yksi on Dorothea Dix (1802-1887). Vaikka hän tuntuu olevan melko hyvin tunnettu Yhdysvalloissa, suomeksi hänestä ei löydy netissä tietoa, joten tässä kuvaus eräästä mielenkiintoisesta naisesta. (Stimpsonin kirjoitus antaa hänestä hieman erilaisen kuvan kuin nettilähteet, jotka eivät pikaisesti silmäiltynä näytä kertovan esimerkiksi hänen työstään vankiloissa, mutta oletettavasti Stimpson perusti kirjoituksensa aikaisempiin lähteisiin - ainakin hänen tekstinsä tuntuu vakuuttavalta.)

Dorothea Lynde Dix

Orange Courtissa Bostonissa asuva tohtori Elisha Dix oli aina onnellinen kun hänen lempilapsenlapsensa, pieni Dorothea Dix, tuli käymään hänen ja hänen vaimonsa luona. Tohtorin täytyi joka aamu ajaa ympäri kaupunkia vanhanaikaisissa kieseissä nähdäkseen, miten hänen potilaansa voivat, ja hänestä oli hauskaa kun Dorothea istui hänen vieressään tytön kielen käydessä tohtorin sanoin ”kuin konevasara”. Tyttönen oli virkeä, nopealiikkeinen olento ja sanoi niin hassuja asioita, että tohtori mylvi naurusta, jolloin vaunujen edessä kulkeva harmaankirjava hevonen pysähtyi joskus kokonaan ja katsoi taakseen vaunuissa istuvia ikään kuin sanoakseen: ”Mitä ihmettä tämä kaikki tarkoittaa?”

Mutta kun Dorothean kotiinpaluuaika lähestyi, hän näytti aina melkoisen vakavalta. Eräänä päivänä hän puuskahti: ”Voi isoisä, minä melkein vihaan traktaatteja!”

Tohtori Dix silmäili häntä ystävällisellä tavallaan ja vastasi: ”Enpä voi moittia sinua siitä, lapsukainen!”

Ymmärräthän, Dorothean isä Joseph Dix oli kummallinen mies. Hän olisi hyvin voinut ansaita rahaa, koska tohtori oli ostanut yhden ison maa-alueen toisensa jälkeen ja hänen oli täytynyt palkata asiamiehiä huolehtimaan näistä maatiloista ja metsistä. Oman poikansa hän tietysti lähetti kaikkein miellyttävimpään paikkaan, mutta ainoat asiat joita Joseph Dix, joka oli erittäin synkällä tavalla hyvin uskonnollinen mies, todella halusi tehdä, oli toistella virsiä ja kirjoittaa traktaatteja. Hän käytti melkein kaiken ansaitsemansa rahan näiden ankeiden kirjasten kustantamiseen, niin että perheellä oli pienet ruoka-annokset, halvat vaatteet eikä minkäänlaisia lomia.

Sen lisäksi että heidän täytyi elää niin puutteellisesti, kaikkien perheenjäsenten oli pakko ommella ja liimata yhteen noita traktaatteja. Vuosi vuoden jälkeen rouva Dix, Dorothea ja hänen kaksi veljeään istuivat perheen talossa tehden tätä väsyttävää työtä. Ei ollut merkitystä, olipa herra Dix lähetetty asiamieheksi Maineen, New Hampshireen, Vermontiin tai Massachusettsiin, keräsivätpä naapuruston leikkitoverit marjoja, luistelivat tai kävivät piknikeillä, kuinka paljon linnut lauloivatkaan, purot kimaltelivatkaan, pähkinät ja hedelmät kypsyivätkään – Joseph Dixin vaimo ja lapset eivät päässeet nauttimaan ulkoilmasta, ei, he vain kumartuivat noiden onnettomien traktaattien ylle liimaten ja ommellen kunnes heidän kehoaan särki.

Kun Dorothea oli 12-vuotias, hän päätti ettei enää kestäisi sellaista elämää. Onneksi perhe asui silloin Worcesterissä lähellä Bostonia, eikä sinne matkustaminen maksanut paljon. Tohtori Dix oli jo kuollut, mutta Dorothea karkasi isoäitinsä luokse, joka asui yhä Orange Courtissa (nyt sitä sanotaan Dixin paikaksi), ja vaikka rouva Dix oli hyvin ankara, elämä siellä oli parempaa kuin traktaattien tekijän kanssa.

Orange Courtissa Dorothealle ei annettu aikaa leikkiä. Hänet opetettiin ompelemaan, tekemään ruokaa ja neulomaan, ja joskus häntä rangaistiin jos hän ei ollut tehnyt tarpeeksi hyvää työtä. ”Ressukka”, hän sanoi myöhemmin, ”minulla ei koskaan ollut lapsuutta!” Mutta hän kävi koulua ja oli niin nopea oppimaan, että kahden vuoden päästä hän palasi Worcesteriin ja avasi koulun pienille lapsille. Hän oli vasta neljäntoista vanha ja melko pieni ikäisekseen, mutta hän pukeutui pitkiin leninkeihin ja kokosi tukkansa keoksi päänsä päälle korkean kamman avulla. Ihmiset eivät varmaan koskaan arvanneet, kuinka nuori hän oli. Hän osoittautui joka tapauksessa hyväksi opettajaksi ja lapset rakastivat häntä eivätkä koskaan olleet tottelemattomia hänelle.

Kun hän oli pitänyt tätä koulua vuoden ajan, hän opiskeli Bostonissa lisää 19-vuotiaaksi asti. Sitten hän ei pelkästään opettanut tuon kaupungin eräässä koulussa ja sisäoppilaitoksessa, vaan huolehti myös veljistään ja avasi toisen koulun köyhille lapsille, joiden vanhemmilla ei ollut varaa maksaa näiden koulumaksuja. Hän hoiti myös isoäitinsä taloa. Kaikkien ihmetellessä, kuinka nuori tyttö pystyi tekemään niin paljon, hän hämmästytti heitä vielä enemmän kirjoittamalla kolme tai neljä kirjaa.

Vähitellen hänen terveytensä murtui, ja hän alkoi ajatella ettei pystyisi enää koskaan työskentelemään, mutta pitkän Englannissa vietetyn lepokauden jälkeen hän palasi Amerikkaan ja teki jotakin paljon tärkeämpää kuin opettaminen tai kirjoittaminen – hän matkusti koko maan läpi ja teki vankiloista ja mielisairaaloista mukavampia. Ennen kuin Dorothea Dix kiinnostui asiasta, kukaan ei ollut näyttänyt vaivaavan päätään vankien tai mielisairaiden asioilla. Mikä tahansa paikka, jossa oli lukko ja avain, oli tarpeeksi hyvä sellaisten yösijaksi. Ja mitä merkitystä sillä oli, jos paha tai hullu mies olikin viluissaan tai nälissään? Mutta Dorothea Dixille sillä oli paljon merkitystä, että ihmisolentoja kohdeltiin huonosti, ja hän päätti muuttaa asioita. Hän puhui senaattoreiden, kuvernöörien ja presidenttien kanssa. Hän kävi jokaisessa osavaltiossa niissä paikoissa, joihin vangit, köyhät ja mielisairaat oli suljettu. Hän puhui ystävällisesti näille sisään teljetyille, ja vihaisesti miehille jotka kohtelivat heitä huonosti. Hän piti puheita lainsäätäjille, hän kirjoitti artikkeleita sanomalehdille ja pyysi rahaa miljonääreiltä rakentaakseen terveyttä edistäviä köyhäintaloja ja mielisairaaloita.

Seitsemänkymmentä vuotta sitten matkustaminen lännessä ja etelässä oli hidasta ja vaarallista. Dixin matkanteko viivästyi niin usein, kun postivaunut hajosivat epätasaisilla ja mutaisilla teillä, että lopulta hän alkoi kuljettaa mukanaan vasaraa, jakoavainta, nauloja, ruuveja, tukevaa köyttä sekä vahvoja nahkahihnoja. Jotkin lännen joista täytyi ylittää kahlaamalla ja hän oli monta kertaa vähällä menettää henkensä. Kerran kun hän matkusti Michiganissa postivaunuilla metsän läpi, ryöväri hyppäsi esiin pimennosta ja vaati hänen kukkaroaan. Dorothea Dix ei kirkaissut eikä pyörtynyt. Hän kysyi ryöväriltä, eikö tätä hävettänyt ahdistella naista, joka matkusti ympäri maata auttaakseen vankeja. Hän sanoi tälle, että jos tämä oli todella köyhä, hän antaisi tälle jonkin verran rahaa. Ja tiedätkö mitä? Ryöstäjä oli tunnistanut hänen äänensä jo ennen kuin hän oli lakannut puhumasta. Hän oli kuullut neiti Dixin puhuvan vangeille, kun hänet oli Philadelphiassa tuomittu vankilaan! Hän pyysi Dixia jatkamaan matkaansa rauhassa.

Kahdentoista vuoden ajan neiti Dix kiersi Yhdysvaltoja parantaakseen kuurojen ja mykkien, sokeiden ja mielisairaiden oloja. Sitten hän matkusti Eurooppaan lepäämään. Mutta siellä häntä kohtasivat samat kärsimykset kuin täälläkin. Nopeasti hän oli taas toimessa. Hän yritti saada Roomassa audienssia tavatakseen paavin ja pyytääkseen tätä lopettamaan eräät julmuudet vankiloissa, mutta hänet torjuttiin aina. Kuka tahansa muu olisi luovuttanut, mutta Dorothea Dix toteutti aina pyrkimyksensä. Eräänä päivänä hän kohtasi paavin vaunut kadulla. Hän pysäytti ne, ja koska hän ei osannut italiaa, alkoi puhua tälle nopeasti latinan kielellä. Hän puhui niin hartaasti ja järkevästi, että paavi antoi hänelle kaiken mitä hän pyysi.

Melko vähän aikaa hänen Amerikkaan paluunsa jälkeen puhkesi sisällissota. Hän matkusti suoraan Washingtoniin ja tarjoutui hoitamaan sotilaita ilman palkkaa. Hänet nimitettiin ylitarkastajaksi, joten hän toimi kaikkien hoitajien johtajana. Hän vuokrasi taloja tarvikkeiden varastoimiseen, osti ambulanssin, ja antoi aikansa, voimansa ja varansa maansa hyväksi. Koko sisällissodan neljän vuoden keston ajan Dorothea Dix ei koskaan pitänyt lomaa. Hän oli niin kiinnostunut työstään, että unohti usein syödä ateriansa, ellei niistä muistutettu hänelle.

Kun tämä sota oli päättynyt, sotaministeri Edwin M. Stanton kysyi neiti Dixiltä, kuinka kansakunta voisi osoittaa hänelle kiitollisuutensa hänen tekemästään arvokkaasta työstä. Tämä sanoi toivovansa lippua. Hänelle annettiin kaksi hyvin kaunista lippua, joihin oli painettu erityisiä kunnianosoituksia. Testamentissaan neiti Dix jätti nämä liput Harvardin yliopistolle. Ne riippuvat siellä Memorial Hallin ovien yläpuolella.

Kukaan ei koskaan ollut pahoillaan siitä, että Dorothea karkasi pois noiden väsyttävien traktaattien luota. Varmaankaan kaikista Joseph Dixin koskaan kirjoittamista traktaateista ei ollut yhtä paljon hyötyä kuin hänen tyttärensä yhden päivän työstä haavoittuneiden sotilaiden parissa. Ja mitä tulee hänen uudistuksiinsa, ne jatkuvat ikuisesti. Häntä on kutsuttu Amerikan hyödyllisimmäksi naiseksi. Se on kunniakas nimitys.

Alkuperäinen teksti löytyy Gutenbergistä.

 

Edit 9.9.22 (lisätty kuva), 8.10.22 (lisätty linkki toiseen elämäkertaan).

Mary Stoyell Stimpson: The Child's Book of American Biography, 1924 (1915). Little, Brown, and Company. Kuvitus: Frank T. Merrill.